Tuottajan vastuuttomuus

Minulla kesti pitkään ymmärtää, mitä tuottajan toimenkuvaan oikeastaan kuuluu. Aluksi kuvittelin sen liittyvän lähinnä raha-asioihin, ja pian tämän jälkeen liitin nimikkeen yksinomaan soundeihin. Vasta myöhemmin aloin päästä kärryille tuottajien suhteellisen laajasta toimenkuvasta, joka liittyy osin sekä bisnekseen, soundeihin että myös itse musiikkiin.

En ole tuottajan kanssa ikinä asioinut, enkä sinänsä tiedä tuottamisesta vieläkään juuri mitään. Haastatteluja lukemalla olen saanut asiasta kuitenkin jonkinlaista hajua, joten tällä kertaa neiti-negatiivinne ajatteli lausua aiheesta sanan tai kaksi.

Kevin Shirley työpöytänsä ääressä

TUOTTAJAT PERSEESEEN

Chuck Norris on jumala, eikä häntä saa perusteetta mollata. Eikä oikeastaan edes hyvin perustein, jos arvostaa omaa terveyttään, mutta käytän häntä kuitenkin tässä esimerkkinä. Saimme taannoin lukea ilouutisen siitä, kuinka Chuck Norriksen vaatimuksesta The Expendables 2 -elokuvan dialogia ja ilmeisesti myös ns. graafista ilmaisua siistittiin, jotta elokuva voitaisiin sovittaa myös nuorempien katsojien silmille. Norris käytti tässä vaikutusvaltaansa ja toimi tavallaan rainan tuottajana siinä mielessä, hänen vaatimuksestaan tältä ylevältä elokuvataiteen, sanallisen kalistelun ja irtopäiden riemuvoitolta leikattiin munat, jotta lopputulos saataisiin sovitettua ns. Radio Rock -jengin konservatiivisille silmille/korville.

Kädet ylös, kenen mielestä arkipäiväinen Radio Rock turvallisine soittolistoineen nousee esille korkealaatuisen, terävän ja mieltäkuohuttavan uuden musiikin äänitorvena? Niinpä niin…

Tästä onkin erittäin helppo vetäistä silta levy-yhtiöiden käskystä toimiviin levytuottajiin, joiden tarkoituksena on hioa bändistä ja sen musiikista särmät pois, ja saada loppuTUOTE mahdollisimman radioystävälliseksi, helpoksi ja sulavaksi. Haastattelujen kautta on saanut lukea lukemattomia juttuja siitä, kuinka “vähemmän on enemmän”, ja muuta vastaavaa sontaa. Milloin erikoiselle sovitusratkaisulle on näytetty ovea, milloin mielenkiintoinen ja biisiä syventänyt c-osa on päätetty viskoa roskikseen, tai muuta vastaavaa. Toisin sanoen musiikista on pyritty leikkaamaan pois kaikki sellainen, joka olisi ehkä liian vaikeaa ja hämmentävää sen suuren ostavan yleisön (onko heitä enää?) mielestä.

Bisneksen kannalta tämä on toki aivan ymmärrettävää. Kukapa lafkapomo ei haluaisi sijoitukselleen parasta mahdollista tuottoa. Ei bändejä hyväntekeväisyyden nimissä kiinnitetä.

Me täällä Metalpitin norsunluutornissa katsomme asiaa kuitenkin aivan toiselta kannalta, vailla velvoitteita tai tarvetta miellyttää ketään tai mitään. Näin itseäni täynnä olevana musiikkifanina olenkin miettinyt useaan otteeseen, että mitä kaikkea leikkaamojen lattialle on vuosien kuluessa jäänyt? Millaisia mestariteoksia käsissämme olisikaan, jos levyjä ei järjestelmällisesti filtteröitäisi milloin minkäkin suodattimen läpi? Sitä kun voisi ajatella, että massojen miellyttäminen ei loppupeleissä ole ainakaan taiteen etu.

TUOTTAJILLE MIRHAMIA

Rick Rubin

Jotta en vaikuttaisi epäkiitolliselta mulkulta, niin on syytä tuoda esiin myös asiansa osaavia tuottajia, jotka ovat joissain tapauksissa iskeneet tuottamansa bändin ikuisesti historiaan. Ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki on Rick Rubin, jota monet – mukaan lukien Slayer – ovat kritisoineet siitä, että äijä piipahtaa studiossa kerran kuukaudessa kyselemässä, että “kuis pojat sujuu?”.

Vuonna 1986 herra Rubin teki kuitenkin jotain oikein. Rubin päätti solmia sopimuksen kovassa nousussa olevan Slayerin kanssa ja tuottaa bändin kolmannen pitkäsoiton. Slayer sävelsi toki biisit aivan itse, mutta Rubinin karvaisien tuottajakäsien ansiosta levystä tuli etenkin hyökkäävän soundinsa ansiosta pitkälti sellainen kuin siitä tuli, ja lopputuloshan on historiaa.

Toinen esimerkki voisi olla vaikkapa Nevermoren The Obsidian Conspiracy, joka muuttui tuottaja Peter Wichersin vaatimuksesta melkoisesti. Haastatteluja lukiessa itkin jo etukäteen, että voi saamarin saamari, nyt tämä hurripelle on vaatinut bändiä leikkaamaan musiikistaan kaikki kiinnostavimmat elementit. Vaan ihme ja kumma, aiempaa huomattavasti virtaviivaisempi ja yksinkertaisempi lopputulos toimikin esimerkillisesti, eli kyllähän tuollakin metodilla joskus onnistutaan.

MITEN ASIAT SITTEN VOISIVAT OLLA?

Kirjoitukseni viimeinen pointti – jos sellaista tässä nyt edes on – liittyykin eri formaattien vertaamiseen. Levymyynnin laskusta on ollut kovaa polemiikkia, ja osin varmasti aiheesta. Vaan voisiko olla niin, että markkinoita yhä enemmän ja etenkin leffapuolella valtaavat DVD/Blu-Ray julkaisut nyt vain hoitavat hommansa paremmin? Tarkoitan sitä, että elokuvien mukana seuraa bonusmateriaalia elokuvan tekemisestä; on poistettuja kohtauksia, kommenttiraitaa, dokumenttia, ja niin edelleen.

Totuuden nimissä on toki myönnettävä, että valtaosa kuluttajista tuskin on näistä musiikin kohdalla kiinnostunut, vaan eipä tässä ole tarkoitus kuluttajamassaa edustaakaan. Edustan itseäni ja ilmaisenkin nyt haluni tietää mitä kaikkea leikkaamon lattialle oikein jääkään. Saamme usein lukea kuinka bändi äänitti niin ja niin monta kappaletta levylleen, ja valikoi näistä osan varsinaiselle levylleen. Auktoriteettini suoman edun voimalla vaadinkin tässä ja nyt, että nämä poistetut c-osat, kokonaiset kappaleet ja muut mulkkauset tulisi sisällyttää bonuslevylle kuulijoiden analysoitavaksi. Kyllä ainakin minua kiinnostaisi tietää. Minä vaadin saada tietää!

Noh, kustannuskysymyshän tämä on, sillä elokuvateollisuudessa liikkuvat huomattavasti isommat rahat, ja sitä kautta myös vakiona leffojen kylkeen liitettäviä dokumentteja ja muuta sälää on helpompi toteuttaa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tuskaa, jota koen joka ainoa kerta, kun hyväksymäni orkesteri kertoo mitä kaikkea studiossa tuli tehtyä, mutta jota kukaan ei tule luultavasti ikinä kuulemaan.

Friikkien ongelmahan tämä varmasti lähinnä on, vaan ainahan sitä saa haaveilla.