Tilauksessa live-esitykset suoratoistona

Suoratoisto- eli stream-palvelut ovat olleet nouseva trendi niin musiikki- kuin elokuvapuolellakin kuluneiden viime vuosien aikana. Spotifyn  ja Deezerin lisäksi erilaisia musiikin suoratoistopalveluita löytyy äkkiseltään katsottuna toista kymmentä ja lisääkin varmasti löytyy jos asiaa lähee kissojen ja koirien kanssa selvittelemään.

Elokuva- ja televisiopuolella löytyy vastaavasti Netflix, HBO Nordic, Viaplay ja monet muut. Uusia tunkijoita tuntuu olevan tälläkin saralla enemmän kuin tarpeeksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että kaikki olennainen on siis katettu. Musapalvelut tarjoavat levyt ja leffa- ja tv-osasto taas elokuvat, tv-sarjat, dokumentit, stand-upin ja muut. Mutta yksi olennainen osasto puuttuu, eikä tässä ole edes YouTube avuksi – ei sillä tavalla kuin mistä haaveilen.

Missä ovat live-taltioinnit, kattavat bändikohtaiset musavideot haastiksineen ja making of -videoineen? Missä ovat äänellisesti ja kuvallisesti korkealaatuiset esitykset kiertueista ja muista?

Ehkä vielä olennaisempaa on: kuka voi tämän tilanteen korjata?

diehardmusicfanmeme

Scream for me, stream!

Vaikka olenkin ollut aina kovin huono ostamaan live-tallenteita bändien keikoista, olen varsin mielelläni arvostellut niiden dvd-julkaisuja vuosien varrella kiinnostavien yhtyeiden osalta. Mukaan on mahtunut niin keskitasoista perustason liveä kuin astetta monipuolisempia paketteja, joissa on nähty ja kuultu kovatasoisia live-esityksiä ja nähty näiden ohella haastatteluita, materiaalia niin sanotusti tien päältä sekä bonuksena ajankohtaisia musavideoita.

Tällaiset julkaisut ovat parhaimmillaan omiaan esimerkiksi illanistujaisiin ja etkoille ennen anniskeluravintoloihin tai keikoille siirtymistä. Kovin usein näitä kuitenkin vaivaa suhteellisen korkea hintalappu. Satunnaista kerran tai parin katselua varten ei huvita pistää 20-30 euroa dvd- tai bd-julkaisusta, joka kenties sisältää puolitoistatuntisen keikan ja pari musavideota kaupan päälle.

Mutta toisaalta jos moinen olisi niin äänen kuin kuvan osalta hyvälaatuisena saatavilla esimerkiksi suoratoistopalvelusta, joka kenties on muutenkin käytössä elokuvien tai sarjojen takia, vähän tuntemattomammankin bändin tai jopa vähemmän hyvän live-pätkän saattaisi katsoa omaksi ilokseen ilman suurta investointia.

Ongelmana onkin se, että tarjonta on mallia “eioo”. On jokseenkin surullista, että helpoin tapa nauttia bändien live-taltioinneista on katsoa suttuista videota paskoilla soundeilla YouTubesta tai kenties etsiä laiton ware-versio jostain torrent-palveluista. Kummastakaan ei taida kilahtaa latiakaan suosikkibändinsä kukkaroon.

Kuka ottaisi haasteen vastaan?

Mutta voisiko tälle tulla muutos? Olisiko mahdoton ajatus, että tulevaisuudessa bändien live-taltioinneista voisi nauttia myös hyvälaatuisina versioina laadukkaan suoratoistopalvelun kautta?

Vaikka Spotifyn tulovirroista on valitettu moneen kertaan, jotain tunnutaan tekevän oikein tv- ja leffapuolella – sen verran paljon kasvua on näissä palveluissa ollut havaittavissa. Tehtävä ei siis ole mahdoton. Kyse on vain oikeanlaisesta toteutuksesta.

Mutta kuka ottaisi haasteen vastaan? Kuka toimisi soihdunkantajana tässä asiassa?

Olen varma, etten ole yksin moisen tarpeen suhteen. Vaikka ilmankin pärjää, se ei tarkoita, etteikö varaa parantamiseen ole.

 

Posted in Ilmiöt, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | 2 Comments

Kuukauden levy: Soulburn – Feeding on Angels

Benelux-maiden muusikkopiirit ovat tunnetusti suhteelliset pienet. Muusikot soittelevat ristiin eri bändien kanssa ja miehistölistaa tavaamalla törmää usein tuttuihin nimiin.

Hollannissa vuonna 1996 perustettu Soulburn on ilmiöstä mitä parhain esimerkki. Käytännössä kyseessä on Asphyx, sillä trion miehistöstä kaksi lukeutuu Asphyxin klassisimpaan kokoonpanoon, ja myös laulajabasisti Wannes Gubbels ehti julkaista useamman levyn bändin riveissä.

Vielä kun huomioidaan se fakta, että bändin debyyttikiekko Feeding on Angels (1998) kuulostaa musiikillisesti jokseenkin täydellisesti Asphyxin levytykseltä, niin sopii hieman ihmetellä kavereiden aivoituksia.

Osittainen selitys löytyy siitä, että 90-luvun puolivälissä Asphyx eli varsin hajanaisia aikoja. Asphyx (1994) ja God Cries (1996) ovat edelleen aivan loistavia lättyjä, mutta tyylillisesti ne eivät vastanneet enää 90-luvun alkupuolen klassisimpia levytyksiä. Myös levyjen miehistöt olivat kokeneet rankkaa remonttia ja bändin status vaihtelikin jatkuvasti aktiivisen ja hibernaation välillä.

PALUU JUURILLE

Väkevistä riffeistään ja kuolettavan tunnelmallisista leadeistaan tunnettu Eric Daniels ja rumpali Bob Bagchus olivat soittaneet Asphyxin riveissä useamman vuoden ajan. Miehistökaaos oli kuitenkin nakannut äijät erilleen, joten ukkelit päättivät katkaista muutamien vuosien eron perustamalla uuden bändin. Syntyi Soulburn, jonka esikoispitkä Feeding on Angels jatkoi Asphyxin viitoittamilla karun kuolettavilla poluilla.

Levyn äärimmäisen raskas, doom ja death metalin välillä risteilevä soundi haki vaikutteita aina 80-luvun karkeuksista asti, ja levy olikin melko suoraa jatkoa Asphyxin Last One on Earthin (1992) tummasävyiselle murskaamiselle.

Laulajabasistin paikalle löydetty ja Pentaclen riveistä lainattu Wannes Gubbels repi kurkkuaan myös sen verran tuttuun tyyliin, että Daniels, Bagchus ja Gubbles päättivät jättää Soulburnin yhden levyn mittaiseksi haja-askeleeksi. Vuonna 2000 julkaistu mahtava On the Wings of Inferno pistettiin pihalle taas Asphyxin nimellä, vaikka kyseessä oli siis täysin sama miehistö, kuin Soulburnin levyllä.

Sekavaako?

Oli miten oli, niin Feeding on Angels jäi aikanaan hieman varjoihin, sillä Soulburnin nimellä ennen internetin yleistymistä julkaisu levy ei tavoittanut jokaista Asphyxin sekavaa taivalta seurannutta fanipoikaa. Itse muistan bonganneeni levyn tuoreeltaan Porissa Moe’s Musicin hyllystä. Kotelossa ollut maininta klassisista Asphyxin jäsenistä sinetöi ostopäätöksen, eikä päätöstä ole tarvinnut sen jälkeen katua.

Levyn julma, helvetillisen raskas ja raaka doom/death on brutaalia vanhan liiton tuskaa, joka pitää pintansa erinomaisesti vielä nykyäänkin. Tai pitäisi oikeastaan sanoa, että Feeding on Angels pitää pintansa nimenomaan näinä päivinä, sillä levyn sisältämä mättö on melko karua turpajuhlaa useammallekin trendien ja kompromissien perässä juoksevalle nykybändille.

Ei voi mitään. Jos pidät alkukantaisesta kuolometallista, etkä näistä biisinäytteistä diggaa, niin olet epäonnistunut ja huono ihminen.

PS. Mainittakoon, että Soulburn on aktivoitunut taannoin uudestaan. Daniels ja Bagchus eivät kumpikaan soita enää Asphyxin riveissä, joten ukot ovat kaivelleet vanhan raadon haudastaan. Death metalin soittaminen kun ei saa loppua ikinä, vai mitä? Tulossa on hieman uudistunutta meininkiä, jossa death/doomin kylkeen on lyöty jonkin verran myös vanhaa black metalia. Myös Celtic Frost, Bathory ja kumppanit nousevat kakkoslevyllä aiempaa vahvemmin esille, mikä näin kiinnostuneille etukäteen vihjattakoon.

Joihinkin herrasmiehiin voi näemmä aina luottaa. Hyvää paskaa, aina ja ikuisesti.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

MetalPitin mulkaisu metallimuodin maailmaan – rässiliivit

“Rässiliivi”, tai farkkuliivi johon on ommeltu bändien hiha- ja selkämerkkejä, on metka juttu. Yksikään liivi ei ole samanlainen, sillä niillä voi vapaasti ilmentää musiikkimakuaan ulkoisesti sanomatta sanaakaan kenellekään. Voi räätälöidä juuri itsensä näköisen liivin kuin haluaa. Vai saako sittenkään ihan täysin vapaasti?

 

Oma asenteeni rässiliiveihin

Täytyy myöntää, että olen itse hyvin myöhäisherännäinen bändiliivien suhteen. Ajattelin joskus yläasteikäisenä, että onpas noloa yrittää jäljitellä jotain 80-luvun “muotia” ja iskeä pari Metallica-hihamerkkiä kiinni takkiin ja sitten kuvitella olevansa jonkin sortin metallin keisari, rockin markiisi tai heavyn herttua tai… no, jotain semmosta.

Kaikki kuitenkin muuttuivat vuonna 2009, kun näin Manowarin livenä Provinssirockissa ja pelasin Brütal Legend -peliä lievässä humalatilassa. Oivalsin jotain oleellista heavy metalin ytimestä. Samalla ymmärsin, että seuraavaksi teen itselleni bändiliivin. Sitä ikään kuin tajusi, että bändiliivihän on (epä)pyhä vaatekappale, jota keikoille mentäessä tulisi pitää yllään merkkinä syvästä omistautumisesta. Ja näin tapahtui.

DIGITAL CAMERA

Sangen yltäkylläinen liivi

Kirjoittamattomia sääntöjä – onko niitä?

Sitä kun omia merkkejäni aloin liiviini hakata, niin sitä äkkiä huomasi kuinka helvetin hankalaa on yrittää asetella niitä fiksusti. Kaikenlaisia asioita saa pohtia ja ottaa huomioon. Mihin järjestykseen nämä kannattaa tähän nyt laittaa? Voinko laittaa kaksi punaista bändilogomerkkiä peräjälkeen? Onko okei ommella merkkiä Y vähän merkin X yli? Tulenko hulluksi, jos tiedän ommelleeni jonkin merkin pystyasennossa kiinni? Peittävätkö hiukseni lempibändini merkin, jos ompelen sen tähän?

Sitä alkaa myös miettimään, kuuluvatko jotkut bändit ollenkaan rässiliiveihin. Ja onko jonkun bändin merkki PAKKO olla, jotta sitä voi edes hyvällä omatunnolla kutsua “rässiliiviksi”?! Onko bändimerkeillä sisäistä hierarkiaa, eli voiko herramunjee tosissaan ommella  Lordin Get Heavy -selkämerkin ja sen viereen liittää pienen Black Sabbath -merkin?!?

Jotkut ovat saaneet peitettyä liivinsä jokaista senttiä myöten täyteen merkeillä, jotkut jättävät merkkien väliin tilaa, toiset täyttävät liivinsä vain yhden bändin merkeillä (esim. Iron Maiden -liivejä olen nähnyt useampiakin), toisilla taas on ehkä vain kourallinen merkkejä ripoteltuna hyvin randomisti sinne tänne vailla minkään valtakunnan logiikkaa.

Sitten on myös kysymys hinnoista ja “autenttisuudesta.” Oletko valmis maksamaan itsesi kipeäksi jossain nettihuutokaupassa saadaksesi alkuperäisen Deathin Leprosy-merkin 80-luvulta? Tippuvatko skenepisteet jos liivissä roikkuukin uudella vuosituhannella valmistettu merkki?

 

No mitenkäs sun liivi?

Millä logiikalla teikäläiset ovat liivinne rakentaneet? Onko kaiken takana jokin suurempi aate esim. genren, hierarkian, värien, jne. sanelemassa suuntaa, vai pitääkö olla vain niin punk, rock & fuck off ja vain lätkiä merkit sen kummemmin asiaa pohtimatta?

Ainakin itse olen havainnut vähän molempia tyylejä harrastettavan, eli joko analysoimalla kaikkea tai antaa palaa vaan. Itse olen ainakin tätä analysoivaa nörttisorttia.

Onko sinulla bändiliiviä? Jos on, millainen?

Loppuun vielä pieni siivu omaan liiviin vuoden 2013 Tuska-festivaaleilta. Katso kuva!

1016201_10151697180743544_97110540_n

Kuvaa on manipuloitu

 

PS. Mainittava on vielä kesällä järjestetyt rässiliivien kokoontumisajot Helsingin Karhupuistossa. Helsingin Sanomien jutun kuvasta näkee myös erilaisia ratkaisuja liivien selkämykselle. Onko huteja vai napakymppejä?

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , , , , | Leave a comment

Äärimmäisyyksistä lakitupiin

Ennen muinoin bändien haastiksissa avauduttiin suoraan ja avoimesti jos joku bändiläinen erosi tai kun tuli riitoja muuten vain. Nykyään kaikki käydään läpi lähinnä lakituvissa. Mihin hävisi äärimmäisyys?

Underground vastaan valtavirta

Kun olin nuori pojankoltiainen ja lähes kaikki vähääkään rankemmat metallibändit tuntuivat rankoilta ja äärimmäisiltä, metallimusiikissa bändeineen kaikkineen oli paljon jännitystä, mystiikkaa ja jotain saavuttamatonta tavallisen elämän ulkopuolista.

Vanhenemisen myötä mystiikka tietenkin alkoi kadota, mutta tietyt äärimmäisyydet sentään pysyivät äärimmäisyyksinä. Bändit ratkoivat riitojaan nyrkein, lähettelivät kenties (katteettomia tappo)uhkauksia ja muuta räväkkää.

Jos jokin bändi vitutti, siinä ei sanoja säästelty, kun muita bändejä tai ex-jäseniä sivallettiin sanan säilällä haastatteluissa. Avoimesti muille nauraminen oli, jos ei nyt arkipäivästä, tavallista eikä ainakaan millään outoa. Asioita sanottiin suoraan.

Gaahl - äärimmäisyyksien mies.

Gaahl – äärimmäisyyksien mies.

Ikä tuo viisautta – ja tylsyyttä

Tuollaiset uhittelut, dissaamiset ja muut vastaavat on tietenkin helppo nähdä vanhenemisen myötä lapsellisena käytöksenä, joka ei edes kuulu aikuisen bändin aikuisten jäsenten mielenlaatuun ja käytökseen.

Niitä on helppo pitää typerinä, naurettavina ja jopa suoranaisena ajanhukkana. Pienten ihmisten puuhasteluna.

Samalla voisi kuitenkin todeta, että vanhemmiten bändit ja bändiläiset löystyvät ja tylsistyvät. Räväköistä bändeistä tulee virkamiesmäisiä byrokraatteja ja kaupallisia rakennelmia.

Instituutioita, joiden historia on ehkä aidosti cool ja tihkunut aikoinaan nuoruuden uhoa, mutta joka nyt on muuttunut sliipatuksi hiustyyliksi, kauluspaidoiksi ja korrektiksi käytökseksi.

Tämän voi nähdä tietenkin paitsi siistiytyneinä sanoituksina ja promokuvina, myös käytöksenä, joka nuoremman sukupolven idealismissa saa helposti käden niin sanotusti facepalm-asentoon. Otetaanpa pari esimerkkiä.

Metallia oikeisistuimen suojista

Jokunen vuosi sitten norjalaisiin pahoihin poikiin lukeutuneet Gorgoroth-yhtyeen miehet joutuivat mitä erinäisimmistä syistä riitoihin. Siinä eivät paljon yhtyeen alastomat “uhrit” risteillään tai vuohenkallot lavarekvisiittoina painaneet, kun lakituvassa kiisteltiin siitä, kuka tai ketkä saavat käyttää Gorgorothin nimeä.

Lopputulosta voi kai pitää oikeudenmukaisena, kun Infernus sai “bändinsä” takaisin. Gaahl ja King ov Hellin taas saivat lähteä matkoihinsa, josta sitten syntyi God Seed.

Mitä tapahtui sille pahamaineiselle ja lakonisesti “Satan”-nimeä lausuneelle väkivaltarikolliselle, joka päätyi kärjäjille vääntämään bändin nimestä? Tappelemaan lakimiesten kanssa bändistä, jossa ei edes ollut alkuperäisjäsenenä. Way to go.

extreme metal court memeToinen tuoreempi, mutta yhtäältä hölmistyttävä tapaus löytyy länsinaapuristamme. Männävuosien death metal -legenda Entombed on jakaantunut kahteen leiriin ja tässä vaiheessa ei ole enää selvää onko alkuperäisellä nimellä varustettua bändiä enää olemassakaan.

Entombed A.D. kylläkin on, mutta onko se sama bändi kuin, josta aiemmin oli kyse? Kyllä ja ei. Ja mitä tapahtui niille muille jäsenille? Siis sikäli, kun ehtivät tuomarien ja lakimiesten kanssa touhuamisen jälkeen musiikin kanssa olla tekemisissä.

Tylsää, mutta totta

Kaukana ovat ne ajat, kun Puolan skenessä oli jännitystä, kun pahamaineiset NSBM-jätkät dissailivat ja uhkailivat Behemothia tai kun Norjan ja Suomen välillä oli maiden välisiä riitoja ja hassunhauskoine tappouhkauksineen. Ja niin edelleen.

Uusi sukupolvi varmasti jossain määrin käy näitä samoja vaiheita läpi isompien jalanjälkiä seuraten, mutta takaraivoissa väistämättä jyskyttää ajatus: onko kaikkien vähääkään isompien bändien kohtalona lopulta päätyä vain kaupallisia latuja suksimaan?

Onko bändeihin siirtymässä kapitalistinen “tulos tai ulos” -ajattelu ja viekö raha lopulta voiton myös vähemmän valtavirtaisen musiikkiskenen parissa? Onko kapitalismi lopulta se ultimate evil ja valuutta sittenkin se suuri sarvipää, jota tietyissä skenehommissa herraksi ylistetään?

Huonolta vaikuttaa, paitsi jos tämä on sitä todellista pahuutta, mitä tähän touhuun alunperinkin haluttiin.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , | 5 Comments

Kuukauden levy: Anthrax – We’ve Come for You All

IMG_0191.JPGOli vuosi 2003. Imperiumi oli ollut toiminnassa jo tovin, muttei varsinaisesti vielä vuosikausia vanha media. Levyjä tuli jo tasaista tahtia, mutta moni asia oli vielä uutta, ehkä jopa viehätysvoimaistakin. Enemmän ainakin kuin nykyään.

Eräänä päivänä levypaketista putkahti Anthraxin silloin uutukainen kiekko, sinkku. Pyöräytin levyn siinä, missä muitakin ja pidin kuulemastani. Tajusin samalla, että olin kuullut Anthraxia viimeksi sitä ennen joskus 90-luvulla.

Oliko se sittenkin näin hyvää? Olinko suotta ohittanut bändin täysin viime vuosien ajalla kaiken maailman death- ja black metalin takia?

Hieman perästä tuli itse arviolevy: We’ve Come for You All. Siitä se sitten lähti: uusi tutustumiseni Anthraxiin.

Uusi käynnistys

En totta puhuen ollut minkäänlainen Anthrax-fani nuorena. Se vaihe tuli vuosia myöhemmin, paljon myöhemmin. Juuri tästä syystä tämänkertainen kuukauden levy kaikista Pernaruton tuotoksista on tämä kyseinen julkaisu, eikä esimerkiksi mikään vanhemmista, jo klassikkoaseman vakiinnuttaneista levytyksistä.

Juuri We’ve Come for You All sai minut syttymään ikään kuin uudestaan koko bändiä kohtaan (olinhan sentään joskus junnuna pitänyt joistain irtobiiseistä, kuten bändin pahamaineisesta kollaboraatiohitistä Bring the Noize).

Toki merkitystä on silläkin, että satun pitämään Bushin äänestä Belladonnaa enemmän ja ylipäätään Bush-aikakauden Anthrax tuntui olevan vakavampaa, jopa synkempää Anthraxia kuin 80-lukulainen kieli poskella -henkinen bändi kaikkine hullutteluineen.

Eniten kuitenkin kaikista asioista merkitsee se, että We’ve Come for You All on yksinkertaisesti pirun hyvä lätty. Kaivoin sen esiin taannoin oikeastaan vain muistin virkistämistä varten – ikään kuin haastaakseni omat muistikuvani ja kyseenalaistamaan omat näkemykseni. Olisinko vielä 11 vuotta myöhemmin samaa mieltä kuin aikoinaan.

Pehmorässiä aikuiseen ikään

Jos aivan rehellisiä ollaan, We’ve Come for You All on kovin kevyt levytys thrash metal -bändiltä, oli kyseessä sitten vertaaminen Anthraxin muuhun tuotantoon tai mihin vaan genren monista muista bändeistä. Vaikka mukana on A-mittapuulla niitä todella nopeitakin kohtia, We’ve Come for You All -levyä on vaikea pitää millään tapaa äärimmäisenä.

Toinen tapa ilmaista asia olisi kutsua levyä eräänlaiseksi thrashin AOR-vastineeksi. Siis rässiksi jalostuneempaan aikuiseen makuun. Ei ääriväkivaltaista kuoleman ja väkivallan turpajuhlaa Slayerin tyyliin, ei väsähtänyttä ja tyylinsä menettänyttä nyky-Metallicaa vedellä jatkettuna tai toisaalta mitään Megadethin koukeroista paatostelua Mustaine-kärinällä.

Anthrax vuosimallia 2003 kuulostaa yhä Anthraxilta, vertasi sitä bändin varhaisaikoihin tai nykylevytyksiin ja kuitenkin se on selvästi aikansa tuotos. Dynaaminen, monimuotoinen, raikas, energinen ja hyväntuulinen.

Minulle We’ve Come for You All on kuitenkin paitsi Anthrax-diskografian kärkipäätä, myös ennen kaikkea muistutus siitä kuinka löysin tämän bändin uudestaan. Kuinka levyarvostelutouhut saattoivat kaikesta huolimatta johdattaa minut helmien luo, jotka muuten olisi tullut jätettyä väliin – ennakkoluulojen – ja mitä näitä muita syitä nyt onkaan – takia.

We’ve Come for You All on hieno levy, jossa on vain hyviä biisejä. Kippis sille.

Posted in Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Inferno = paskapaperia

paskapaperiMielestäni Inferno on tätä nykyä aivan paska lehti, jossa ei ole vuosiin ollut mitään kiinnostavaa luettavaa.

Bändit

Lehti käsittelee lähinnä vain kaikenlaisia mainstream hipstermetallibändejä, joiden promokuvia katselemalla syntyy välitön oksennusrefleksi ja myötähäpeän tunteita lehden toimitusta kohtaan. Oikeesti, miksi bändit nykyään näyttää ihan hippikommuunin jäseniltä, nörteiltä, tai sitten muuten vain pelleillään ja irvaillaan kuvissa?

fm2000

Vastaavanlaisia perseilypromokuvia katsellessa alkaa vain vituttaa. (FM2000)

Totta kai välillä pitää muistutella kuinka HULLUA ja TOTISTA hevimusiikki voikaan olla, niin sitten haastatellaan vaikkapa Watainia.

Tulikin Watainista mieleeni, kuinka koin tulleeni kuluttajana snadisti kusetetuksi pari vuotta sitten, kun kiireessä bussiasemalta ostin matkalukemiseksi Infernon numeron 4/2012 kanteen painettujen bändien nimien perusteella (Paradise Lost, Anathema, Saint Vitus ja Watain), ja ajattelin että jaahas, Watainilta varmaankin parin sivun pläjäys ainakin. Eipä se ollut loppujen lopuksi kuin sivun juttu, joista kuva peitti 1/3 osan sivusta. Hyvä jätkät, tosi hyvä.

Design, layout ja muu graafinen paska

Sitä halutaan profiloitua “raskaan rockin erikoislehdeksi”, mutta lehden ulkoasu ja kaikki muu sellainen design on aivan liian kilttiä ja nättiä. Missä rockin törkyisyys ja vaarallisuus? Eiku niin joo, raskas rock-musiikkihan on tällä idolsvoiceofvitunfinlandlordi2006euroviisunevaföget-aikakaudella turvallista koko kansan musiikkia vauvasta vaariin.

Vähintään kerran vuodessa pitää levyn kannessa olla Marko Annalan karvainen naama, taikka sitten Suomen rock-skenen rakastama mukahauska “nero” Antti “Hyrde” Hyyrynen perseilemään. Ei siis jumalauta mä en vaan enää jaksa. Antti, lopeta.

Sanotaan vielä vaikka niistä Thomannin aukeaman kokoisista mainoksistakin sen verran, että ei miellytä. Koko lehti varmaan kustannetaan niillä, kerta ne joka vitun numerossa on.

Köyhät aiheet

Infernon juttujen aiheetkin ovat hyvin köyhiä ideoiltaan – on pieniä makustelupaloja bändeiltä, jos ovat tekemässä jotain (muttei vielä niin paljoa että siitä voisi kahden sivun juttua kirjoittaa), pari kolumnia (aina se ulkomaan kirjeenvaihtajaeukko vaan kitisee) haastatteluja, arvosteluja ja demo-nurkkausta. Lopussa vielä ehkä 1-2 sivun juttu jostain vanhanliiton orkesterista. Sitten on myös niitä vitun typeriä tarinoita, kuinka joku Adolf Wirtanen käy kokeilemassa basistin virkaa Martti Servon & Napanderin riveissä. Siis mitä vittua nyt taas Inferno?!

Vertailukohdaksi nostan tässä toisen suomalaisen lehden Miasman (nykyään julkaisee vain verkkojulkaisuja), jonka lehtien sivuilta löytyi kattavasti syväluotaavia artikkeleita, haastatteluja ja arvosteluja kirjoittajinaan asialle oikeasti vihkiytyneitä ja innostuneita ihmisiä. Infernoa lukiessa tulee vain leipääntyneitä viboja. Miasman avulla löysin monia huikeita underground-bändejä, kun taas Infernon kautta en yhtäkään miesmuistiin. Onko makuni metallimusiikin suhteen muuttunut, vai kertooko tämä jotain Infernon nykyisestä tasosta varteenotettavana raskaan rockin erikoislehtenä?

Nettisivut

Lehden nettisivut ovat myös aivan oma lukunsa. Missä vaiheessa sekin vajosi iltapäivälehtien tasolle julkaisemalla “uutisia” kuin “Bändin X laulajatar alasti – katso kuvat!” tai “bändijokaeikiinnostaketään studiossa – kuuntele single!” tai sitten vain “(lisää tähän huonoa läppää ja bändin nimi), katso uusi video!” ynnä muuta sellaista.

Sitten jos noita linkkejä availee, niin ihanat mainokset tekstin välissä ja sivujen marginaaleissa raivostuttavat entisestään.

Edes jotain positiivista

Infernossa on myös muutama positiivinen asia edelleen. Ensikseen, sen Heavy Cooking Club on tarjonnut mukavia reseptejä aika-ajoin. Toisekseen, Infernoa ei ole pakko ostaa.

Onneksi ulkomaalaiset lehdet ja zinet porskuttavat edelleen, oikeille asioille omistautuneena. Miasman manttelinperijänä toimii itselleni tällä hetkellä englantilainen Iron Fist -lehti, jonka onnellinen tilaaja olen.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Ilmiöt, Lehdet ja zinet | Tagged , , , , , , , , | 10 Comments

Imukatsaus 5/2014

Syyskuun imukatsauksessa on jälleen kerran sekaisin niin uutta kuin vanhempaakin settiä – levyjä sekä kuluneelta vuodelta että vielä riippeitä viime vuoden lopulta. Kirjoitushetkellä imupromokansiossani makailee tasan 100 levyä, joissa materiaalia on aikaväliltä toukokuu-elokuu 2014. Julkaisutahti on siis kiivas.

Näistä kaikista pyrimme poimimaan vain kiinnostavimmat tekeleet esille, joita kehtaa suositella Metalpitin lukijoille. Ikävämpi juttu heille, joiden kanssa allekirjoittaneen musiikkimaku ei täsmää. Aina vaan ei voi voittaa.

Vornth - Vornth Vornth – Vornth (8.8.2013, Iron Tyrant)

Paketin ensimmäinen on jo reilu vuosi sitten julkaistu, mutta vasta keväällä kiertoon ilmestynyt Vornth. Ruotsalainen vuosituhannen taitekohdassa perustettu yhtye ei ole ollut erityisen aikaansaava: kyseinen nimikkokiekko on yhtyeen debyyttilevy.

Mustanpuhuva thrash metal ei ole sitä kaikkein omaperäisintä, erikoisinta tai erinomaisinta, mutta sen verran kovaa vanhan liiton rässiä Vornth on saanut aikaiseksi, että yhtye on pakko nostaa esille. Jos on koskaan innostunut debyyttilevyn aikaisesta Metallicasta tai vaikka 80-lukulaisesta sakemannirässistä, tämä levy on syytä katsastaa.

HFTS - cover Harakiri for the Sky – Aokigahara (21.4.2014, Art of Propaganda)

Vähemmän vakuuttavalla nimellä paiskattu itävaltalaisyhtye Harakiri for the Sky yhdistää musiikissaan elementtejä black metalista ja shoegazesta että etenkin post-metal-henkisestä tunnelmamaalailusta. Yhtyeen toinen täyspitkä Aokigahara ei ehkä puhuttele suoranaista bm-yleisöä, mutta ansionsa levyllä on paitsi oman tyylinsä ansiosta, myös melankolisen ja samalla raskassoutuisen musiikkinsa puolesta.

Juuri tietynlainen tummasävyisyys, kaihoisuus ja surumielisyys yhdistettynä väkevään tuotantoon ovat levyn valttikortteja. Eikä siitä kireästä rääkylaulusta haitaksi asti ole. Post-metal-henkisen kenkiintuijottelumusiikin tämän vuoden yllättäjiä.

bookletSkogen – I döden (7.4.2014, Nordvis Produktion)

Edellinen levy, jonka ruotsalaiselta Skogenilta kuulin kolmisen vuotta sitten, oli ihan kohtuullinen Svitjod. Kelpo tekele, muttei sen erikoisempi. Neljäs levy I döden puhuu toista kieltä. Reilun tunnin mittainen levytys on äärimmäisen tunnelmallinen, kaunis ja kaihoisakin black metal -teos, joka tuo mieleen lämpimästi 90-luvun kulta-ajan.

Skogen ei ole ehkä kaikkein kekseliäin yhtye, mutta jotain sellaista tässä uutukaisella on, jota nykyään tuppaa tulemaan vastaan vain harvakseltaan. Skogen ei leikittele lo-fi-soundeilla, raakuudella tai rumuudella, vaan maalailee maisemat enemmänkin surumielisyydellä, kaiholla ja tietynlaisella ylväydellä. Yksi kevään todellisista yllättäjistä.

SOM325-Septicflesh-1500x1500px-300dpi-RGBSepticflesh – Titan (20.6.2014, Season of Mist)

Kreikkalainen Septicflesh on ollut oman tiensä kulkija niin kauan kuin muistan, eikä tyyli näytä häilymisen merkkejä. Titan vie tätä ehkä vielä entistä pidemmälle. Vaikka Metal Archives -sivustolla levy on jo dissattu uran huonoimmaksi, itse nostaisin Titanin vähintään edellisten tasolle, ylikin.

Titanin möräkkä death metal -tyylittely yhdistyy fantastisesti Therion-henkiseen orkestraalisuuteen ja soundtrack-sävyisyteen. Yhdistelmä on suorastaan jäljittelemätön. Ymmärrän hyvin kuinka marginaalista tällainen on ja ehkä vaatii vain todella jalostuneen maun, että tällaisesta voi todella innostua. Kova levy kaikkeudessaan.

cemetery lust - orgies coverCemetery Lust – Orgies of Abomination (24.6.2014, Hells Headbangers Records)

Kun yhtye luonnehtii omaa tyylilajiaan rape thrashiksi, on selvää, ettei yhtyeeltä tarvitse odottaa mitään älykästä ja sofistikoitunutta ilmaisua. Jenkkiläinen Cemetary Lust on tietenkin kaikkea muuta kuin sitä: törkyistä ja epäomaperäistä black/thrashia.

Vaikka genremääritelmä on ehkä pölvästillä tavalla provosoiva ja tämäkin genre noin muuten puhkisoitettu, jotain maukasta tässä kaljanhajuisessa, hieltä lemahtavassa ja muutenkin romuluisessa mäiskeessä on. Tämä ei ole mitään “puhdasta erinomaisuutta” vaan rujoa jyystöä siihen tiettyyn mielentilaan, jossa halutaan puida nyrkkiä, kaadella hautakiviä ja vetää rehellisesti sanoen perseet olalle.

Vallenfyre - SplintersVallenfyre – Splinters (12.5.2014, Century Media)

Vallenfyren edellinen levy oli tasaisen kovaa mustasävyistä death metalia vanhan koulukunnan ottein. Runnovat soundit ja pahaenteinen levy tekivät siitä kertaheitolla pidetyn teoksen.

Splinters jatkaa samalla teemalla, mutta liiemmin uusiutumatta. Jotain uutta odottaville levy onkin jonkinmoinen pettymys. Sitä samaa lisää toivoville taas levy luultavasti on juuri sitä, mitä sen pitääkin olla. Lyijyinen kalmaisuus, hiilenmusta ilmapiiri ja vanhan liiton olemus ovat vahvasti tällä levyllä läsnä.

Deep in hateDeep in Hate – Chronicles of Oblivion (3.6.2014, Kaotoxin Records)

Sarjassamme “ei mitään uutta taivaanrannassa” esittäytyy ranskalainen Deep in Hate, jonka kolmas levy Chronicles of Oblivion pärähti ilmoille kesäkuun alussa. Ja miksikö tämä levy sitten kaipaa esille oton? Siitä syystä, että joskus perusasioissa pysyminen on enemmän kuin toivottavaa. Ja sen tämä levyn toden totta tekee.

Purevaa, pirullisen raskasta ja tuhtisoundista death metalia vuoroin nopeasti, vuoroin kaahaten tarjoava orkesteri ei ole lähtenyt laatimaan pyörän muotoa uudestaan, vaan luottaa peruskallion tapaiseen vahvuuteen. Chronicles of Oblivion murjoo, runnoo ja suorastaan hohkaa vanhan liiton ajatusta nykypäivän soundein. DM-puristeille levyä voikin suositella hyvin vähin varauksin. Toimii, jos soundeilta kestää modernin tyyliin.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | 2 Comments

Keikkaprinsessa

Kun pidän jostakin bändistä, pidän siitä yleisesti ottaen todella paljon. Fanitan satasella, tai sitten en ollenkaan. Harmaalla alueella ei montaakaan yhtyetta asustele. Suhtautumiseni satasen bändeihin on äärihenkilökohtaista, ja sillä on tietyt seuraamukset.

Tässä voisin mainita esimerkiksi sen, että keikoilla ei koskaan saisi olla ketään itseni lisäksi. Vittuako ne muut siellä tekevät? Eivät ne mitään ymmärrä. Tämä keikka on MINUN. Turha lähteä nillittämään siellä että todellisuudessa sellainen ei toimi. Tiedetään. Eläköön fiktio!

Semifinal vai Jäähalli?

Mitä pienempi fanikunta on, sitä helpompi sitä on sulattaa. Eli suomeksi: sitä helpompi se on häivyttää omasta keikkaelämyksestä. Mitä isommaksi vierellä seisova massa kasvaa, sitä enemmän se korpeaa. Se saattaa vaikuttaa myös kielteisesti omaan kiinnostukseen kyseistä bändiä kohtaan.

Vastaavasti: jos bändi on jo suurta ja mahtavaa stadionit täyttävää kamaa kun siihen tutustuu, ei sitten niin vitutakaan. Siinä ikäänkuin… vahinko on jo päässyt tapahtumaan. Että nostaa kädet pystyyn vain hän, ja jatkaa elämää.

Jää kotiin

En tiedä sitten mikä se minun ongelmani taas on. En ole mainstreamin vihaaja, enkä UG-Irma. Skenepoliisiuden viittakin jäi teinivuosiin niittirannekkeiden ja ihmisten kokoisten vaatteiden kera.

Näin se vaan rehellisesti 97% tapauksista menee, olen huomannut. Vaihtoehto fanituksen laskuun on, että akti jää pimeisiin yksinäisiin iltoihin neljän seinän sisälle.

Ja hei!

Että muuten sitten raivostuttaa tykästyä bändeihin vääriin aikoihin. Lähinnä kaiketi liian myöhään siis. Saat kulovalkea-tyyppisen kipinän johonkin. Jihuu! …ja huomaat että bändi kuopattiin jo 1996 tai jäsenet ovat tappaneet itsensä jo ajat sitten. Pahinta kaikista on jos ovat alkaneet räpätä taijotainmuutapaskaa.

Eikä siinä mitään sinänsä vaikkei poppoo olisikaan enää kimpassa. Mutta itselleni on kovin tärkeää päästä todistamaan keikkaa, kun on jotain mikä todella sykähdyttää. Siinä sitten pureskelet kynsiäsi kun kuuntelet hehkuttelua niiltä, ketkä ovat olleet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Sitä tuntee itsensä taas niin pikkusiskoksi. Velipoika kun ehti aina ensin.

Ei jokaiseen kelkkaan vaan ehdi, itku ja yhyy. Tämän kyseisen vikinän kipinän sytytti Strapping Young Lad. Missä minä olin kun Detoxia veivattiin livenä?!

…todennäköisesti jonkun prinsessan haavemaailmassa, jonka live-elämykseen ei mahtunut muita kuin hän. Ämmä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 4/2014

Imukatsauksen neljäs ja samalla vuoden viimeinen kesäinen osa vie meidät kevään aikana tulleiden äärimetalliteosten pariin. Matkan varrelta löytyy niin black metalia ja grindiä kuin myös death metaliin ja thrashin suuntaan kallellaan olevaa tavaraa.

Sargeist_FeedingTheCrawlingShadowsSargeist – Feeding the Crawling Shadows (31.3.2014, World Terror Committee)

Kotimaisen Sargeistin raaka black metal on tullut tutuksi jo kolmen aiemman täyspitkän ja useamman pienlevytyksen myötä. Behexen-sivuprojektimaisena yhtyeenä toimiva Sargeist ei ole lähtenyt kaavaansa muuttamaan nytkään, vaan nopeatempoinen ja raaka black metal on esillä kautta linjan alusta loppuun asti.

Aivan aiemmin saavutetulle tasolle Feeding the Crawling Shadows ei levynä nouse. Tämä ei tarkoita, etteikö teos olisi hyvä, mutta eittämättä jotain lisäsärmää tai viimeistelyn viimeistelyä kiekko olisi kaivannut. Joka tapauksessa tämä rujosoundinen levytys on perehtymisensä alkuvuoden black metal -julkaisujen joukossa ansainnut.

Tortorum_Katabasis_CoverTortorum – Katabasis (8.3.2014, World Terror Committee)

Norjalaisyhtye Tortorumin parin vuoden takainen debyyttilevy oli mielestäni suorastaan erinomainen tekele (Imperiumin arvio). Tätä seurannut Katabasis ei ehkä ylety ihan samoille tasoille, mutta kaikesta huolimatta tavoittaa black metalin mustan tunnelman esimerkillisellä tavalla.

Katabasis ei varsinaisesti tuo mitään uutta ja ihmeellistä jo monella tavalla läpi kaluttuun genreen, mutta tästä on paha bändiä syyttääkään, levyn tarjotessa takuuvarmaa sarvipään julistusta. Skandinaavisen black metalin seuraajalle jotakuinkin varma nakki.

triumpgenus-vjppTriumph, Genus – Všehorovnost je porážkou převyšujících (2.9.2013, Iron Bonehead Productions)

Jo viime vuonna julkaisunsa saanut Triumph, Genusin debyyttilevy iskee kuultavaksi nopeatempoista ja pahaenteistä black metalia tsekkiläiseen malliin. Murahteleva ja tyly ärjyntä sekä viheliäisen väkivaltainen riffittely ei ole ehkä omaperäistä, mutta sen verran nasevasti iskevää, ettei levyä ole syytä ohittaa kotimaansa tai epätavalliselta haiskahtavan nimensä perusteella.

Tietojen mukaan vain vinyylillä julkaistu puolituntinen kiekko tuo mieleen sekä 90-luvun kultaisen skandinaavisen tyylin että keskieurooppalaiset alan yhtyeet. Entisen itäblokin maiden skeneä seuranneille Všehorovnost je porážkou převyšujících on suositeltava teos.

triptykon-mcTriptykon – Melana Chasmata (14.4.2014, Century Media)

On lähes mahdoton kuvitella, että “vain hetki sitten” Celtic Frostin raunioille perustettu Triptykon on jo yli kuuden vuoden iässä. Siitähän tuntuu olevan vain tovi, kun debyyttilevy Eparistera Daimones julkaistiin. Neljä kokonaista vuotta kuitenkin kului ennen kuin jatkoa saatiin uudella kokopitkällä levyllä. Nyt sitä on reilut tunnin verran, eikä levy petä hetken vertaa.

Triptykonin toinen tuleminen ei ehkä yllätä jos ei petäkään. Äärimmäisen raskasta, doomahtavaa ja toisaalta death metalille sukuista metallia on tarjolla jykevällä kädellä soitettuna. Niin tummissa vesissä ja pahanenteisesti soiden käy tämäkin levy, että monella äärimetalliyhtyeellä olisi tässä lähes kopioimisen paikka. Lajissaan lähes ainutlaatuinen.

Layout insert centredMisery Index – The Killing Gods (23.5.2014, Season of Mist)

Jenkkibändi Misery Index on tehnyt grindivivahteista ja äärimmäisen intensiivistä death metaliaan jo reilun vuosikymmenen ajan. Sinä aikana yhtye on ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa hyvin, eikä ihme, sillä bändin levyt eivät tasoltaan pahemmin notkahdelleet.

Viides täyspitkä, The Killing Gods, jatkaa laadukasta linjaa kiristämällä ruuvia entisestään. Noin kolmivarttiseen levytykseen mahtuu vain ja ainoastaan lujaa työtä nytkin, eikä soundien jykevyyttä voi kuin ihastella. Loppukeväästä ilmestynyt kiekko onkin juuri sellaista laatua kuin odottaa sopi: ensimmäisen vuosipuoliskon parhaasta päästä death metalia ja hyvä ehdokas tällä hetkellä koko vuoden parhaimpiin levyihin lukeutuvana tekeleenä.

Valkyrja-TAFValkyrja – The Antagonist’s Fire (11.11.2013, World Terror Committee)

Ruotsalaisen Valkyrjan aiempi tuotanto ei ole ollut erityisen hyvää, vaikka yhtyeellä hyvätkin hetkensä on toki olleet. Matkaa varsinaiseen A-luokkaan on kuitenkin ollut, joten onkin varsin mukava huomata, miten kolmannella levytyksellään Valkyrja on ottanut askeleen tai parikin parempaan suuntaan.

Tämän vuoden Steelfestissäkin esiintynyt bändi ei ehkä esittele mitään uutta black metalin jo varsin koluttuun kenttään, mutta Watain-akselin reipastempoisella, mustanpuhuvalla ja pahantahtoisella tunnelmalla varustettu 50-minuuttinen levytys toimii.

Vampire-vampireVampire – Vampire (3.3.2014, Century Media)

Myönnetään, etten ensimmäistä kertaa kuullessani ruotsalaisen Vampiren eponyymiä debyyttilevyä ollut aivan niin innoissani kyseisestä kiekoista kuin mitä kollegani ylisanat antoivat ymmärtää. Ja vaikkei levy vielä toisellakaan pyöräytyksellä hurmioon asti vienyt, on tunnustettava, että debyyttilevyksi tekele on oikein onnistunut.

Vampiren thrash-vetoinen, mutta deathista ja blackista lisämausteita ammentava metalli on innokasta ja menevää, mutta ennen kaikkea hyvillä riffeillä höystettyä kamaa. Se ei ole ehkä erityisen raikasta eikä varsinkaan uusi genreä, mutta tämän voi antaa anteeksi hyvin laaditun kokonaisuuden nimissä. Ei ehkä ihan kärkikamaa, mutta lajissaan hyvä.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Powerwolf – Bible of the Beast

powerwolf_logo_2

Herran vuonna 2009 kutakuinkin juuri näihin aikoihin jouduin saksalaisen susilauman täysin yllättämäksi ja raatelemaksi. Kovaksi keitettynä hevikundina tokaisin vain “Hihhihhii, kutittaa!” Sanon aina noin vaikka ei kutittaisikaan.

Toisin sanoen löysin saksalaisen Powerwolf yhtyeen levyn Bible of the Beast. Jos bändi on kaikesta piittaamatta ristitty suoraan Voimahukaksi ja levykin Pedon Raamatuksi, niin eihän sitä vaan voinut sivuuttaa olkiaan kohauttaen.

Vanhana power_metalboy_90:nä sain väkevän muistutuksen siitä, kuinka hurjaa hyvin tehty power metal parhaimmillaan voikaan olla. Intron jälkeen pelin avaava Raise Your Fist, Evangelist -raita lyö heti kättelyssä hirveällä lyönnillä nivusiin ja vyöryää hulluna päälle tartuttaen vastaantulijoiden korvakäytävät voimauttavalla kertosäkeellä.

Biisit ovat suhteellisen monipuolisia sävellyksiä ja tarttuvia. Olen kuullut sanoituksia parjattavan, mutta hyvin toteutetun komedian ystävänä ne toimivat ainakin minulle. Lyriikoissa kättä yhteen lyövät kirkolliset teemat, okkultismi, metallielämä sekä huumori. Rima nousee ja tippuu samaan aikaan kerrassaan mainiossa iskelmässä Resurrection by Erection.

Resurrection by erection
When you wake up from the dead and the angels give a head
Halleluja, resurrection”

Timanttia, silkkaa timanttia. Soundit ovat power metal standardien mukaan tuotettu, en niistä oikein jaksa kitistä mihinkään suuntaan. Kelpaavat, siis.

Jalustalle on nostettava bändin laulaja Attila Dorn. Jäbällä on keuhkojen paikalla aivan mielettömät pillit ja palkeet, joilla ulvoa sellaisella voimalla, että taivaalta kuukin halkeaisi. Aivan mielettömän vahva ja miehinen ääni. Hänelle on muodostunut kyllä nopeasti omat maneerinsa, mutta nekin voidaan kuitata hyvänä läppänä.

Yhtyehän debytoi Suomenkin keikkarintamalla tänä vuonna jopa kahdesti, ensin Helsingin Tavastialla ja myöhemmin Tuskassa. Molemmat keikat jäivät valitettavasti näkemättä, mutta eipä se juuri haittaa, sillä näin yhtyeen viime syksynä Stuttgartissa, Saksassa omalle yleisölleen. Fiiliksen puolesta se nousi välittömästi näkemieni keikkojen Top 5 -listalle naurettavan helposti.

On ollut kummallista huomata, kuinka vähälle huomiolle yhtye on jäänyt Suomessa. Musiikillisesti Powerwolf on mielestäni samalla viivalla esimerkiksi Sabatonin kanssa, joskin molemmilla on täysin omat konseptinsa. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua mm. niiden Suomen sotahistoriasta kertovien biisien vuoksi. Siitäkin huolimatta olen aina pitänyt Powerwolfia kaikin puolin Sabatonia parempana.

Powerwolf on ennen ja jälkeen Bible of the Beastin suoltanut ulos tasaisen laadukkaita läpysköjä maailmaan, jotka kannattaa tsekata. Suosittelen kuitenkin tutustumaan bändiin tämän BotB-levyn kanssa. Kerta kaikkiaan mahtava levy huikealta bändiltä! Jos vaan power metal vielä maistuu sekä pystyy pääsemään sen faktan yli, että bändillä on kieli aavistuksen verran mennyt poskesta läpi ja niin edelleen, voi Powerwolfista nauttia täysin rintakarvoin. AUUUUUUUUUUUU!!!

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy | Tagged , , , | Leave a comment