Mikään ei ole. Siis mitään.

”Hei, onko totta vai jonkun keksimää..?” laulaa Jenni Vartiainen. Kysymys jonka äärellä vietän suuren osan ajastani. Mistä tietää mihin voi luottaa tai uskoa? Mikä on totta? Minäpä vastaan: ei niin mistään eikä niin yhtään mikään!
Kaikki on oikeastaan lopulta jonkun keksimää.
Sain lahjaksi kirjan ”Uskontoa ateisteille”. Antajan tarkoituksena oli ajatus josko sitä kautta löytäisin ”jotain” tähän analyyttisyyden, kyynisyyden ja kyseenalaistuksen suohon.
En ole vielä uskaltanut avata kyseistä teosta. Pelkään että saatan löytääkin sieltä jotain. Tai sitten skeptisyyteni nielaisee purkin nitroja ja räjähdän kauttaaltani atomeiksi. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. En edes osaa veikata todennäköisempää vaihtoehtoa. Tällä pohjustuksella, eteenpäin!

Olen raivostuttava kyselyikäinen lapsi kun päästään näihin aiheisiin, tiedetään. Mitennii? Miksi? Mistä sä sen tiedät? Millä todistat? Hä? Nähdäkseni kuka tahansa voi piirtää (kun nyt Metalpitissä ollaan) okkulttikolmion levynsä kanteen ja keksiä sille merkityksen. Jos joku tai vaikka useampi ajattelee että “joo hei toihan on siistin näkönen ja hyvä idea ja jee wuhuu” niin sitten siitä tulee ”asia”. Joka ei pohjaa yhtään mihinkään! Ja vaikka pohjaisi niin se olisi silloin edelleenkin jonkun keksimä. Eli päästä heitetty, ei mikään.

Otetaan mikä tahansa symboli. Sen merkityshän on alunperin jonkun päästä vetämä juttu. Samalle symbolille on eri merkityksiä. Miten siihen voi ”uskoa”? Miten siitä saa itelleen jotain? Miten se symboli tekee sen edustamasta asiasta yhtään mitään? Koska se lukee jossain kirjassa? Se on jonkun kirjoittama. Koska se on tutkittu? Se on jonkun tutkima. Ethän voi koskaan tietää onko näin oikeasti vai onko se kusetusta. Kaikki kuvat on ihmisten ottamia, tekstit ihmisten tekemiä. Kaikessa on mahdollista kusettaa!

Minulle on yritetty selittää että juttu on osin siinä, kun itse pohtii maailmaa ja sitten löytää jotain mikä käy omaan järkeen. Tuntuu omalta. Siinä kokee “valaistuksen” (hyi) tms. että näinhän tämä juttu menikin. Miten se että joku ajattelee samoja asioita kuin sinä tekee siitä mitenkään todellisempaa, kuin jokin toinen asia mikä taas ei tunnu niin omalta?

VOI RAIVO! Minulle uskonnot ja uskomukset edustavat kaikki ihan samaa sontaa! Olet yhtä rankka jätkä ja fiksu yybertyyppi piirtelit sitten kirkkoveneitä, ristejä (ihan sama miten päin) tai kolmioita ja ympyröitä, ristitikkuja tai piparkakkuja levyihisi tai takapihallesi. Mitään ei ole. Kaikki on ilmaa.

Tässä teille symboli.

Shape

Se edustaa suolivaivaisten jumalien ilmentymää. PALVOKAA.

Ps. Facebookin ateisti-sivujen käyttäjät ovat kanssa yhtä ääliöhöystettyä ripulikuraa. Mietin vakavasti liittymistä Skepsis Ry:een, mutta ei minulla kestä pää sitäkään tiedevänkäämistä. Kuolkaa. Kuolkaa kaikki.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | Leave a comment

DIY – tein itse ja säästin eli roskiin

“DIY-mentaliteetti on hienoa – etenkin niin kauan, kun hanskat ja työkalut pysyvät käsissä vähimmäisvaatimukset ylittävällä tavalla. Omakustannekentällä operoidessa törmää kuitenkin valitettavan usein niihin tekijöihin, jotka eivät tunnista omia rajojaan. Yhtyeisiin, jotka tekevät niitäkin asioita, joihin rahkeet eivät selvästikään riitä.”

Näillä sanoilla aloitin taannoin kotimaisen Quays-yhtyeen levyarvion. Hetken verran ajattelin jättää nämä sanat vain itse arviotekstiin, kunnes havahduin tosiasiaan; nämä samat sanat koskevat yhä useampaa omakustannetasolla toimivaa bändiä.

Yhä useampaa artistia, joka ajatteli “teenpä kaiken itse ja säästän”. Kyllä – kaiken kansikuvista musiikkiin, laulusuorituksista miksaukseen, äänittämiseen, tuottamiseen ja eri instrumenttien soittamiseen. Tai jos ei nyt aiva kaikkeen, niin ainakin liian suureen osaan työstä.

diy2Liian suuren palan haukkaajat

Omakustanteesta on tullut viime vuosina minulle yhä suurempi kirosana. Ei siksi, että levyn rahoittamisessa, painattamisessa, jakelussa ja promotoimisessa bändin omasta toimesta sinänsä vikaa olisi.

Tai etteikö kansikuvan kuvaamiseen/maalaamisen/piirtämisen ja kuvankäsittelyn voisi tehdä itse, tai etteikö taitto ja muut taiteelliset asiat sujuisi ihan riittävällä tasolla monelta näppärältä atk-mieheltä ja -naiselta.

Kyllähän nykypuhelimillakin riittävän hyviä kuvia aikaan saadaan ja kuvanmuokkauksetkin sujuvat käden käänteessä vaikka tablettilaitteella, tietokoneista nyt puhumattakaan.

Mutta aivan kaikessa hyvä ei ole kukaan. Ja jos onkin, silloin harvemmin tarvitsee tyytyä enää omakustanteisiin. Hyvälle tekijälle kun löytyy aina rahoittajansa.

Ongelma omakustanteissa onkin yleensä asian ytimessä ja juuristossa: musiikissa ja sen välittömästi ympärövissä tekijöissä, kuten soundeissa ja tuotannossa yleensä. Näin myös tämänkertaisen esimerkkibändin kohdalla. Arvostelun voi muuten lukea tästä linkistä.

Vahtikoirat

Ongelmana ei välttämättä ole Quaysin lailla siinä, että jokin yksittäinen elementti – kuten tässä tapauksessa laulu – ei toimi, vaan siinä, että (lähes) kaikki on tehty yksin ja itse. Asiassa nimittäin on yksi perustavalaatuinen ongelma ja se on itsekritiikki.

Itsekritiikki voi toki olla liiallista, mutta yleensähän sitä ei omakustanteissa kuule. Liiallista itsekritiikkiä osakseen saavat tekeleet kun eivät vain koskaan näe päivänvaloa.

Liian vähän itsekritiikkiä osakseen saavat ovat sitten sitäkin yleisempiä ja ongelmallisempia. Kun toinen korvapari ei ole kertomassa, että soitto ei suju, sävellysratkaisut eivät pelitä tai laulu ei kulje, on helppo erehtyä omassa jumalkompleksissaan luulemaan, että on itse tämän sukupolven Mozart tai Beethoven.

ask for help

Eikä sillä, että aina riittäisi edes se toinen korvapari, useimmiten enemmän on enemmän. Yksikin ylimääräinen ulkopuolinen on toki parempi kuin ei yhtään, mutta tällöin on äärimmäsen tärkeää, että se ulkopuolinen osaa olla riittävän kriittinen.

Omat vanhemmat ja vielä vähemmän oma tyttö- tai poikaystävä ei todellakaan tässä asiassa kelpaa. Harva sitä haluaa aloittaa perheriitaa siitä, että toinen sanoo pahasti omasta rakkaasta luomuksestaan.

Kun bändissä on jäseniä enemmän kuin kaksi, tilanne helpottuu huomattavasti. Mielipiteitä on enemmän ja niitä myös vaihdetaan. Näin myös luomistyön laatu jalostuu entisestään.

Silti myös tiiviisti ja keskinäiskriittisesti toimiva bändi saattaa sortua tismalleen samaan ongelmaan kuin sooloartisti: kriittisyys katoaa, kun jumalkompleksi muuttuu rinkirunkkaamiseksi. Kehutaan vuoronperään toistensa työtä ja unohdetaan tsekkauttaa oma materiaali ulkopuolisilla saaden näin palautetta siitä mikä toimii ja mikä ei.

Sanalla sanoen, yhä usempi artisti tarvitsisi jonkinlaista vahtikoiraa. On se sitten oikea tuottaja, musiikista mitään ymmärtävä kaveri tai vaikkapa jonkun toisen bändin puolituttu soittajanrenttu.

On nimittäin virhe jättää se kritiikki itse arvostelijalle, jolloin vahinko on jo tapahtunut ja maito on jo lattialla. Silloin on jo yksinkertaisesti liian myöhäistä katsoa peiliin.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 3/2015

Maaliskuisessa Imukatsauksessa nostetaan esille helmiä niin viime vuoden puolelta kuin alkuvuodesta ilmestyneitä levyjäkin. Samalla Imukatsaus jättää näillä näkymin hyvästit lukijoilleen.

skelethal-epSkelethal – Interstellar Knowledge of the Purple Entity (28.11.2014, Iron Bonehead Productions)

Sitä ei aivan äkkiseltään uskoisi, että näinkin ruotsalaisen ysärikuolon kuuloista kamaa tulee Ranskasta. Vaan mikäs siinä, kun homma toimii ja vieläpä soundeiltaan aidon kuuloisesti.

Kyynisesti katsoen Skelethalin kama on puhdasta retroa, mutta jos tuosta seikasta pääsee yli, on tämä viiden biisin mini-lp hankintansa arvoinen. Niin soundit kuin örinälaulukin on vedetty riffien lailla 90-luvun kalmaisessa hengessä.

enslaved-itEnslaved – In Times (6.3.2015, Nuclear Blast)

Lähemmäs neljännesvuosisadan vaikuttanut Enslaved on muuttunut musikaalisesti pariinkin otteeseen. Viime vuodet progehtavan fiilistelymetallin puolella soutanut yhtye on saanut aikaiseksi varsin monimuotoisia ja vaikeasti lähestyttäviä levyjä. In Times ei tätä kaavaa ainakaan helpota.

Reilut 50 minuuttia kellottava levy kattaa vain muutaman pitkähkön kipaleen ja tekee asiansa selväksi sen verran vaikeasti lähesyttävästi, ettei levy pureudu ihoon aivan edellislevyjen lailla. Ei ainakaan parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla. Hiljalleen kiekko kuitenkin avautuu yhä paremmin ja vain aika näyttää nouseeko tuotos yhtyeen viime vuosien parhaimmiston joukkoon. Ainakin kaikki merkit ovat ilmassa.

bhleg-daBhleg – Draumr ást (14.12.2014, Nordvis Produktion)

Kaksikkona toimivan ruotsalaisbändin ensilevytys on heti alusta lähtien kiehtovan ja varsin toimivan kuuloinen. Kolmevarttinen levytys on yhdistelmä raakaa ja melko rauhallistempoista black metalia sekä instrumentaalisia, lähes ambientmaisia kohtauksia.

Koskettimilla, lyömäsoittimilla ja kitaroilla toteutetut instrumentaalihetket tuovat mieleen Burzumin ja miksei jotkut muutkin vastaavat 90-lukulaiset hymistelijät. Puhtaseen metalli-ilmaisuun luottavat eivät ehkä Bhlegistä irti paljoa saa, mutta he, joille jo ysärillä maistui “luonnonläheinen” metallin ulkopuolinen ilmaisu osana black metalin kirjoa, lienevät juuri oikea kohderyhmää tälle lupaavalle debyytille.

m-tMorbosidad – Tortura (15.12.2014, Nuclear War Now! Productions)

Espanjaksi vetävä jenkkiyhtye Morbosidad on ehtinyt tehdä vakuuttavan katalogin pienjulkaisuja kuluneen reilu 20 vuoden aikana. Pelkästään viime vuoden aikana bändi julkaisi kolme uutta minilevytystä, joista neljän biisin Tortura on viimeisin.

Räväkkää ja reipastempoista death/black metalia veivaava Morbosidad suoltaa Torturalla ulos jämptiä ysärihenkistä mäiskettä, jossa painotus on enemmän kalmalla kuin blackilla, mutta jälkimmäistä mitenkään väheksymättä. Biisikvartetti on hämmästyttävän tiukka, eikä se sisällä mitään ylimääräistä. Täyttä rautaa pirullisen hyvillä soundeilla.

a-tdotwAscension – The Dead of the World (24.12.2014, World Terror Committee)

Saksalaisen Ascensionin viime vuonna julkaistu Deathless Light oli rautainen ep pahaenteistä black metalia. Samoilla linjoilla jatkaa yhtyeen toinen kokopitkä, The Dead of the World vajaan tunnin kellottavalla kokonaisuudellaan.

Vaikka Ascension ei ole mikään genren uusi mittatikku tai omaperäisyyden huipentuma, sen varmatekoinen ja kauttaaltaan toimiva mustasävyisyys hidastempoisella että nopealla vyörytyksellä on harvinaisen laadukasta kuultavaa. Eikä niistä hyvistä soundeista haittaakaan ole.

s-ixShining – IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends (20.4..2015, Season of Mist)

Ensi vuonna 20-vuotisjuhliaan viettävä Shining ei oikeastaan kuulu Imukatsaukseen sikäli, että vielä kirjoitushetkellä tämä levy edustaa vasta tulevaisuudessa ilmestyvää levyä eikä suinkaan jo ilmestynyttä tekelettä. Bändin yhdeksännen levyn nimi on kuitenkin niin mukavasti enteilevä ja teemaan sopiva, että tehtäköön tämän näillä näkymin viimeisen Imukatsauksen kohdalla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Ruotsalaisyhtyeen yhdeksäs studiotäyspitkä on luontevaa jatkoa bändin aiemmille suuntaviivoille. Sysimustaa, epätoivoisuuteen ja synkeämielisyyteen kallellaan olevaa metallia on nytkin luvassa, eikä aina aivan äärimetallin keinoin. Valittu tyyli ei yllätä eikä ärsytä, jos on jo aiemmin hypännyt tämän yhtyeen matkaan. IX onkin tässä mielessä hyvin tyyliuskollinen seuraava askel bändin aiemmille tuotoksille.

Yllättävintä levyssä onkin sen Rammstein-coveri Ohne Dich kiekon päätöspuolella. Tuo biisi yhdessä uusversion kappaleesta Black Industrial Eleven kanssa onkin oiva tapa tuoda päätökseen koko kiekko.

Niin on myös oivallista päättää Imukatsaus tähän profetialliseen nimeen, sillä kaikelle, jolla on alkunsa, on myös loppunsa.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Mitäs me epäonnistujat

Vanhan totuuden mukaan kriitikot ovat vain epäonnistuneita tekijöitä. Siis levyarvostelijat epäonnistuneita muusikoita, kirja-arvostelijat epäonnistuneita kirjailijoita – ja niin edelleen.

Toisen totuuden mukaan tupataan sanoa, että ne tekevät, jotka osaavat, ja ne, jotka eivät osaa, opettavat.

Kun samaa logiikkaa jatketaan vähän pidemmälle, voidaan varmistua siitä, että lähes kaikki ovat epäonnistujia. Sinäkin. Tervetuloa joukkoon!

Do not give up

Olipa kerran… hierarkia!

Tuota jälkimmäistä totuutta voidaan laajentaa hieman pidemmälle. Jos kerran osaamattomat opettavat, niin mitä ovat he, joka eivät osaa edes opettaa? Konsultteja. Siis musiikin tapauksessa vaikkapa tuottajia.

He eivät osaa ehkä neuvoa sinulle, miten tehdä biisejä tai käpistellä instrumenttiä oikealla tavalla, mutta osaavat ainakin kertoa, mitä sillä ei tulisi tehdä ja kenties paiskata joukkoon myös jotain ideantynkää tai näkemystä.

Ne, jotka eivät osaa edes konsultoida – siis tuottaa – ovat sitten arvostelijoita. He eivät osaa edes kertoa, mikä meni mönkään, saati ehdottaa mitään parempaa, he osaavat vain kertoa sen, että levy on hyvä tai paska. Tai jotain siltä väliltä, eli oikeastaan paska, sillä eihän kukaan osta levyä, joka ei ole hyvä. Ja jos ostaakin, on oikeastaan aika tyhmä.

Mitä siis ovat he, jotka eivät ole soittajia, soitonopettajia, tuottajia tai edes niitä pahnanpohjimmaisia eli kriitikoita? He ovat tietysti niitä kuluttajia. Juuri heitä, jotka sitten ostavat sitä paskaa, jota muusikot taidolla ja intohimolla suoltavat, tai vaikka niistä riippumatta. He ovat niitä, jotka rahoittavat kaikki yllä olevat tahot.

Paitsi arvostelijat, sillä he eivät saa touhusta penniäkään. Eivätkä kyllä mitään ansaitsekaan.

Käänteisestä perspektiivistä

Käännetäänpä kelkka kuitenkin jo ihan silkan ajatusleikin vuoksi toisinpäin. Katsotaan asiaa hetki levyarvostelijoiden kannalta. Siis heidän, joista ei tullut muusikoita.

Eikö yllä esitetyllä logiikalla jokainen metallibändin jäsen toisaalta ole epäonnistunut rokkikukko? Kun ei menestyvään rockiin rahkeet riittäneet, piti ruveta veivaamaan metallia. Vähemmänkin hyvä kepittäjä, rumpujen paukuttaja tai äänihuulten venyttäjä voi kuitenkin pärjätä metallipuolen bändissä.

Enkä tietenkään tarkoita nyt soittotaitoa, sillä sehän ei millään tapaa korreloi menestyksen kanssa. Sitä eivät tarvinneet sen enempää Ramones kuin oikeastaan sen tason menestysyhtyeet kuten Metallica tai AC/DC.

Näillä yhtyeillä oli kuitenkin jotain muuta – oli se sitten lavakarismaa, bisnesvaistoa tai yksinkertaisesti riittävää biisinkirjoitustaitoa ja tietenkin sen oikean ajankohdan hyödyntämistä.

Ja vaikka pysyisikin metallissa, niin eipä sielläkään kaupallisesti menestytä, jos eivät kaikki osatekijät ole hallussa. Miksi tietyt bändit pärjäävät, kun muut saavat jäädä nuolemaan näppejään?

failure next exit

“Vitut kaupallisuudesta!”

Kun kaupallisen menestyksen puute kyseenalaistetaan, underground-jantterit muistavat muistuttaa, miten hommaa ei tehdä rahasta eikä menestystä edes haluta, vaan palavasta intohimosta ilman kompromisseja ja ulkopuolista vaikutusta. Aivan aivan. Ihan uskottavaa.

Mutta eikö tällöin palkkiotta työstävä levyarvostelija tee juuri samaa? Toteuta intohimoaan ja käytä kirjallisia lahjojaan käymällä läpi demoja, levyjä ja bändejä vailla minkäänlaista kaupallista riippuvuutta. Miten se epäonnistuminen siis mitattiinkaan jos ei rahallisen menestyksen kautta?

Kun yllä olevaa kuviota ja näitä “totuuksia” rupeaa lähemmin tarkastelemaan, syntyy lähinnä ajatus, että ne todelliset voittajat ovat näitä tuottajia ja soitonopettajia, ja joissain harvoissa, hyvin harvoissa, tapauksissa myös bändiläisiä. Siis sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa joku Metallica ja Iron Maiden, kun pidetään asiayhteys vielä jollain tapaa metallisena.

Suurimmat voittajat taitavat kuitenkin olla isojen levy-yhtiöiden pamppuja, joilla ei tarvitse olla soittotaitoa, ei musikaalista koulutusta, ei lavakarismaa, eikä edes erityistä intohimoa musiikin kuuntelemiseen. Rahassa mitattuna he ovat ainoita, jotka eivät tässä kuviossa jääneet nuolemaan näppejään – siis epäonnistuneet.

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Ei kiinnosta sun dokkarit

Videoita, videoita kaikkialla

Melkein kuka tahansa osaa kuvata videoita, editoida niitä jotenkin sekä ladata ne YouTubeen. Monet yhtyeet sekä artistit, niin isot kuin suuretkin, ovat nähneet tässä uuden mahdollisuuden toteuttaa itseään – tavalla tai toisella, niin hyvässä kuin pahassa.

Nyt en puhu musiikkivideoista tai kuvatuista konserttitaltioinneista, sillä ne ovat täysin oma juttunsa. Käsiteltävänä aiheena ovat tällä kertaa ne ylimääräiset häsellykset, esimerkiksi studio-päiväkirjat, joulutervehdykset (!), artisti-kuvaa-basistia-studiossa-joka-sitten-lohkaisee-koomisen-vitsin -tyyliset hassuttelut jne. Kuka oikeasti on kiinnostunut katsomaan jonkun tuntemattoman bändin jäsenten kuvaamia pätkiä, jotka voisi olla melkein kuin Sampon Hauskoista Kotivideoista? Mun omia henkilökohtaisia suosikkeja ovat videot, jotka ovat lähinnä bändin sisäpiirivitsien koosteita mitkä eivät aukea ulkopuolisille. Ihan saatanan viihdyttävää hei.

Kyseisen videon varusmies kuvastaa tässä yhteydessä nyt bändiä, joka yrittää viihdyttää muita jo lähtökohtaisesti huonoilla videoilla.

Itsensä pönkitystä?

Sitten on nämä todella vaivaannuttavat haastatteludokumenttia muistuttavat pätkät, joissa siis ihan oikeasti joku todella pienen piirin “nouseva” tähti lätisee kuinka “…tällä tulevalla julkaisulla haettiin vähän erilaisempaa soundia…”, tai sitten diipadapaa tyyliin “…olemme kasvaneet taiteilijoina…” sössönsössön “…voitte odottaa vähän kypsempää riffiä…”

KEITÄ TE EDES OLETTE? Tai ketä te luulette olevanne?! Ihan sama, EN VÄLITÄ!

Yritetäänkö tässä luoda sellaista kuvaa omasta bändistä, että oltaisiin jotenkin ammattimaisempia ja vakavammin otettavia muusikoita, kun osataan näyttää että ränttätänttä-riffin lisäksi osataan käyttää myös Windows Movie Makeria?

10671415_10202614887565415_1361850328025197545_n

SOITTAKAA JYTÄÄ, ÄLKÄÄ JAUHAKO PASKAA!

Aivan oma lukunsa on ns. isomman budjetin sketsivideot à la Vain Kuolemaa.


Okei, paperilla tämä oli minusta ihan hauska idea, mutta ei jumalauta kuinka alkoikaan vituttamaan aika äkkiä tämäkin magnum opus. Hehhehheh ja niin edelleen. Oikeesti, pysäyttäkää joku Hyrde!

Jos ihan vakavasti ollaan

No siis, pakko ei ole kenenkään katsoa jos ei kiinnosta, sehän on selvä homma. Jotkut katsovat kuitenkin ja saattavat jopa viihtyä näkemästään. Kai se on sitä että päästetään fanit ns. lähelle bändiä ja kaikki mystisyyden verhot räjäytetään tuusan nuuskaksi. Mutta hei, se on tätä päivää! Onhan televisiossakin Big Brothereja sun muita sontaohjelmia, jotka perustuvat sille että mikään ei ole enää pyhää ja kaikki, siis aivan kaikki, täytyy näyttää katsojille. Minä kuitenkin tykkään siitä mystisyydestä ja etäisyydestä  muusikoihin ja heidän elämäänsä. Olen ihan tyytyväinen kun tiedän artistin nimen, joko oikean tai taiteilijanimen. Loppupeleissä musiikki puhuu kaiken puolesta. Aito ja hyvä musiikki ei tarvitse multimedia-sirkusta ympärilleen.

Kyllä näin on.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Haastattelut, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | 1 Comment

Imukatsaus 2/2015

Helmikuun Imukatsauksessa jatketaan viime vuoden helmien esille perkaamista. Käsittelyssä on niin black metalia kuin muutakin, kokopitkien ja minijulkaisujen muodossa.

Ascension.Deathless.LightAscension – Deathless Light (31.10.2014, World Terror Committee)

Sakemanniyhtye Ascension ehti julkaista viime vuoden lopulla kaksikin levytystä; sekä tämän minijulkaisun että jouluna julkaistun kokopitkän. Deathless Light on pitkälti täyttä rautaa kylmäsävyisen, tunnelmallisen ja melodiavivahteisen black metalinsa puolesta.

Minarin molemmat kappaleet, sekä aloituskappale Deathless Light että toisena tuleva Garden of Stone ovat kovia iskuja tymäkkäsoundisen, mutta fiilistelevän synkistelyn parissa. Osuva julkaisu etenkin talviseen mielentilaan.

db-tgsDoombringer – The Grand Sabbath (31.10.2014,
Malignant Voices)

Puolalaisyhtyeen debyyttilevy ilmestyi viime syksynä ja osoittautui varsin hyväksi tummanpuhuvaksi death metal -tapaukseksi 90-luvun hengessä. Sivuprojektiluonteisen yhtyeen black metal -vibat eivät tosin musiikissa käytännössä kuulu.

Mitään järisyttävää ei Doombringer sinällään tarjoa ja ensikosketus levyyn voikin tuntua hieman vaisulta. Pinnan alla kuitenkin raapii varsin tyylitietoinen tekeminen ja omalle ilmeelle uskollinen äärimetallin tulitus. Tsekkaamisen väärti.

orcultus-ehmOrcultus – Endless Hate & Misanthropy (2014, Forever Plagued Records)

Tämän ruotsalaiskokoonpanon kolmen biisin demo on alkujaan jo vuodelta 2013, mutta viime vuoden lopulla sen julkaisi Forever Plagued Records. Ja hyvä niin, sillä sen verran kovaa kamaa on tämä sveabändi kasaan pistänyt.

Kolmesta raidasta vain kaksi on varsinaisia biisejä, intron ollessa paketin ensimmäinen. Anti on niin tiukkaa ja raakaa, joskin tarttuvaa black metalia, ettei tällaistä sovi ohittaa. Soundeiltaan julkaisu voisi olla parempikin, mutta biisien suhteen on vaikea parantaa. Tämä bändi on syytä laittaa tähtäimeen, tutkaan ja muihin tarkkailuvekottimiin.

orcultus-brOrcultus – Black Rust (2014, Forever Plagued Records)

Tämänkertainen lista on sikäli poikkeuksellinen, että mukaan mahtuu toinenkin julkaisu yhdeltä mukana olevalta bändiltä. Ja hyvästä syystä. Ruotsalaisbändin viimeisin julkaisu, niin ikään viime vuodelta, on puolituntinen Black Rust -kasetti, joka jatkaa aiemmin hyväksi todettua linjaa.

Yhtyeen keskitempoinen, raaka ja pahaenteinen black metal ei ole aiemmasta tyylillisesti muuttunut. Sama koskee myös laatua, vaikkei ehkä täysin yllä olevan tasolle nousekaan. Onkin lähinnä sääli, että bändin materiaalin suhteen on (ainakin toistaiseksi) tyytyminen vain kasettijulkaisuihin.

cof-csoCult Of Fire – Čtvrtá Symfonie Ohně (8.12.2014, Iron Bonehead Productions)

Kun tsekkiläinen Cult of Fire esiintyi Black Flames of Blasphemyssä vajaat puolitoista vuotta sitten, en pitänyt yhtyettä minään. Se oli vain hassujen tötteröhattujen bändi, jonka musa kuulosti paskalta. Sitten kuulin levyn ja se oli menoa.

Debytttilevyn jälkeen yhtye pullautti loppuvuodesta ulos tämän kahden biisin instrumentaalisen seiskatuuman, joka on kenties kauneinta(!) black metal -henkistä musiikkia vuosiin. Käsite “epic black metal” kuvaa Cult of Firea erinomaisesti. Ei tämä raaemman tai perinteisemmän kaman ystävälle välttämättä kolahda, mutta jos ja kun luulet olevasi sitä muutakin osastoa, tämä 7″ on syytä tsekata.

dysangelium-taDysangelium – Thánatos Áskēsis (24.12.2014, World Terror Committee)

Saksalainen Dysangelium oli mukana Imukatsauksessa jo viime vuoden puolella heinäkuussa ilmestyneen demonsa ansiosta. Nyt mukana on bändin debyyttialbumi, joka on sekin pirullisen kovaa jälkeä samalla saralla: mustanpuhuvaa ja pahaenteistä black metalia ruotsalaisen sukupuun mukaisesti.

Thánatos Áskēsis on levy, jolta ei ehkä sovi odottaa maailman omaperäisintä ilmaisua, mutta jota ei myöskään tulisi ohittaa vain siitä syystä, että sen tyylikeinot ovat muista yhteyksistä tuttuja. Vaikkei tästä mitään ikiklassikkoa tulisikaan, levy painaa juuri oikeita painikkeita siinä määrin hyvin, että tämän bändin toivoisi jatkavan tyylinsä puolesta vielä pitään.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Käyttäydytään siellä yleisössä.

Itse kun en koskaan juo alkoholia tai muutoinkaan keikalla huutele asiattomuuksia, niin olen kiinnittänyt viime vuosina huomiota yhteen asiaan. En kahteen, en kolmeen, vaan yhteen. Kapasiteetillani on näet rajansa ja ne käyvät vuosi vuodelta ahtaammiksi.

Käsittääkseni suurin osa bändeistä tekee itselleen settilistan illan keikkaa varten. Tässä settilistassa myös varsin orjallisesti pysytään, eikä yleisön toiveita oteta huomioon edes encoreiden aikana. Tämä pätee erityisesti, jos esiintymässä on paljon taustasälän ja koreilugrafian kanssa pelaavia ryhmiä. Vai olenko käsittänyt väärin? Ei olisi toki ensimmäinen kerta, vaan kaipa nyt edes etäisellä hajulla tällä kertaa olen.

Pienbändit olkoot asia erikseen, mutta keskisarjan porukoilla käsikirjoitus lienee melko pitkälti etukäteen ranteeseen naulattu.

Tämä ei toki estä satunnaisten biisitoiveiden huutamista ja tiettyä hurmoksellisen humalan tuomaa ilakointia, mutta aina välillä törmää siihen omaa ääntään rakastavaan ja myötähäpeää aiheuttavaan alkoomikkoon, joka kokee asiakseen huutaa yhtä ja samaa kappaletta joka helvetin välissä. Että jos sitä omaa suosikkibiisiä – jota bändi ei ole soittanut livenä about vuosikymmeneen – ei ala viimeistään kolmantena kuulua, niin jokainen hiljainen hetki pitää täyttää karjumalla tätä unohdettua timanttia.

Siis onhan se nyt kuitenkin aivan luonnollista, että kappale, jota ei ole millään tavalla treenattu livenä soitettavaksi kenties ikinä, taittuu settilistalle esitettäväksi noin kolmentoista sekunnin varoajalla. Tottahan toki. Yhtyeet ovat olemassa vain yleisöä varten ja jos joku biisi nyt on jumalaare kerran levytetty, niin kai bändi sen nyt osaa aina soittaa.

Jos ei osaa, niin PASKA BÄNDI ja HUONOJA IHMISIÄ!

Esimerkkinä vaikkapa Sinister ja kappaleensa Cross the Styx, jota eräs pelle jaksoi huudella jokaisen vetäisyn välissä, vaikka bändi selväsanaisesti ilmoitti, että kyseistä viisua ei ole nyt tulossa. Vaan ei mene jakeluun. CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY!

Ole nyt jo vittu hiljaa.

Olen kenties hieman herkkä, mutta tuo käy nolottamaan myös siinä mielessä, että jotain ikivanhaa kappaletta jatkuvasti huutamalla sitä tavallaan kusee samalla yhtyeen muun tuotannon päälle. Että ei toi teidän spektaakkeli nyt vaan kelpaa, paskoja biisejä, CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYYYYYEEOOOGHGE!!

Tai kenties olen vain tulossa vanhaksi. Tai siis vielä entistäkin vanhemmaksi. Mutta…

…OSATAAN SITÄ NÖSSÖMMISSÄKIN PIIREISSÄ

Toinen esimerkki vaikkapa taannoin katselemaltani IQ:n DVD:ltä. Hieno, harras ja tunnelmallinen progressiivista rockia soittava veteraanibändi. Okei, festariyleisö nyt on varmasti mitä on, mutta tästä huolimatta käy oikein sydämeen bändin puolesta, kun joutuvat kuuntelemaan jonkun yksittäisen apinan mekastusta heti hiljaisempien kohtien koittaessa.

Ja ei auta, vaikka kuinka yrittäisi kohteliaan semikyrpiintyneenä lavalta ohjeistaa, että valitettavasti tuo ei nyt käy.

Se latistaa tunnelmaa. Se ei ole oikein. Se on väärin. Harmagedon tulee! Ettäkö asiakas tai yleisö olisi aina oikeassa? Mikäli et satu kärsimään vääristyneestä minäkuvasta tai jumalakompleksista, niin kissan kassit.

Se että olet ostanut lipun tapahtumaan kenties jopa omilla Kelasta saamillasi rahoilla, ei oikeuta sinua häiritsemään myös muiden lippunsa ostaneiden keikkanautintoa. Etenkään sen jälkeen, jos lavalta on selkeästi ilmoitettu, että “valitettavasti tuota kappaletta ei tänään kuulla”.

Tätä asiaa voi ajatella monelta kantilta ja aina vain pidemmälle. Kivuliaaksi homma menee siinä vaiheessa, jos huutelija kuuluu siihen porukkaan, joka ei kenties tiedä bändin tuotannosta kuin jonkin ikivanhan yksittäisen levyn. Tai mikä pahinta, yksittäisen biisin. Bonusnoloutta asiaan tuo vielä sekin, jos tämä sankari edustaa yleisen tietämättömyyden ohella myös sitä lievästi autistista koulukuntaa, joka mielestä se eka levy on aina paras. Siis niinku aina.

CRÖÖ THE STYY! CROO THE STYY!!

Aaargh!

Tämä on junttimaista ja epäkohteliasta. Moinen käytös ei ole hyvien tai edes hyvällä tavalla pahojen ihmisten toimintaa. Tämä on hylkiöiden, geenijätteiden, ihmisroskien ja minua huonompien ihmiskuvatusten toimintaa. Jos bändi vetää päin helvettiä ja aliarvioi yleisöä, niin huutakaa! Mutta jos yleisö tai jokin sen edustaja ei tajua kuulemaansa ja pitää bändiä omana tahdottomana orjanaan, niin LAITTAKAA PELLE OJENNUKSEEN!

PS. Tämän kirjoituksen kuvat ja video eivät sisällä kumpaakaan ylempänä mainituista esimerkkiyhtyeistä. Tämä ihan vaan siksi, että D.R.I. on maailman paras bändi ja heitä pitää aina välillä promotoida. “D.R.I.! D.R.I.! SOITTAKAA MADMAN!”

No katos perkele.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | 3 Comments

Digitaalisten levyjen ilo ja paskanhajuisuus

Jälleen kerran viime aikoina ovat digitaaliset levyjulkaisut olleet kovasti tapetilla musiikkialan ihmisten puheissa. On ollut keskustelua milloin mistäkin uudesta suoratoisto- eli striimauspalvelusta, digitaalisista levyjulkaisuista, eri julkaisuformaattien hinnoista sekä näiden kaikista eduista ja haitoista. Miloin mistäkin.

Argumentit, perustelut ja näkemykset eri perspektiivein ovat tietysti siitä riippuvaisia onko kyseessä tavallinen tallaaja ja satunnainen levyostaja vai kenties tunteenpalolla levyjä alati hyllyynsä keräilevä hamstraaja. Vai kenties musiikin rautainen ammattilainen tai mahdollisesti jonkinlainen sunnuntaijournalisti.

Sanomattakin selvää, että levyjä arvostelevan sanasepon näkemys on erilainen kuin hiellä ansaittuja pennosiaan kauppaan kantavan duunarin ajatusmaailma mielipiteineen. Ja varsin hyvistä syistäkin.

cheers to all my haters

Tartun tällä kertaa digipromoihin niin musiikinkuluttajan kuin levyarvostelijakin kannalta katsoen. Olen sekä bändien fani että musiikin ylituomari ja yritän ymmärtää kumpaakin kantaa.

Olipa kerran cd

Musiikkifanin kannalta katsoen digijulkaisut ovat enemmänkin siunaus kuin kirous – onhan digiformaatti oiva tapa tutustua bändeihin helposti ja vaivatta, monesti myös ilmaiseksi, ihan laillisestikin.

Tästä pitävät huolen Spotifyn ja Deezerin kaltaiset palvelut. Sitä paitsi uutisointien ja testien perusteella edes äänenlaatu ei ole ongelma. Ja niille, joille on, heitä varten löytyy Tidal. Se parempilaatuinen Spotifyn kilpailija.

Eikä edes fyysisiä levyjä arvostavan tarvitse paheksua suoratoistopalveluita. Niistähän ei tarvitse maksaa, jos jaksaa kuunnella mainoksia tai muuta, joten tutustumisväylä uusiin bändeihin on kätevä, ja rahat voi sitten käyttää halutessaan niihin fyysisiin levyihin. Kaikki voittavat. Ainakin melkein.

Katsotaanpa sitten tilannetta arvostelijan kannalta. Fyysisiä promoja kyllä tulee yhä melko paljonkin, mutta digipromoja yhä enenevissä määrin. Näitä sitten pitäisi jaksaa arvostella – tietenkin ilmaiseksi – ja käteen jää mahdollisesti vesileimattu kasa musiikkitiedostoja.

Tässä yhtälössä jokin mättää. Kun arvostelijalle jää käytännössä käteen yhtä vähän kuin sille suoratoistokuuntelijalle, mutta päälle läiskäistään työvelvoite (siltä osin kuin harrastustouhua sellaiseksi voi kutsua), on asetelma sietämätön.

Olipa kerran läjä tiedostoja

Kai tässä nyt sitten joku etu levyarvostelijalle on, kysytään. Toki, jos sellaiseksi lasketaan se etulyöntiasema, että arvosteltavan kiekon – siis tiedostopaketin – pääsee kuuntelemaan ehkä jokusen viikon ennen levyn ilmaantumista suoratoistopalveluihin ja levykauppoihin. Se onkin melkoinen etu se.

Kun tähän yhtälöön lisätään se, että näitä digipromoja tulee kuukausittain helposti kymmeniä, ellei jopa satoja, riippuen ihan omasta klikkailu- ja latailuinnosta, muuttuu levyjen kuuntelu niin työlääksi, ettei sille oikeastaan löydy aikaa. Saati, että niistä vielä jaksaisi tai ehtisi kirjoittaa jotain.

Ja sitten musiikkimedioiden kommenttipalstoilla ihmetellään, miksei bändin X levyä Y ole arvosteltu lainkaan. Että vihaako arvostelija sitä vai eikö tule promoa vai mikä tässä nyt mättää. Paska lehti, paskat arvosteljat, en lue ja rahat takaisin. Tai jotain siihen suuntaan.

Vakka kantensa valitsee

Kukaan ei tietenkään pakota ketään (aikuista) harrastamaan yhtään mitään. Harrastus on, tai pitäisi olla, täysin vapaaehtoista. Levyarvostelujutut voi siis jättää tekemättä, jos siltä tuntuu, sillä sehän on vain harrastus. Jotain lukijaa voi tietty jäädä harmittamaan, jos tietty levy jää arvostelematta, mutta senkin tilanteen kestää, kun levynhän voi aina kuunnella suoratoistopalvelusta.

Ketkä sitten ovat tämän pelin häviäjiä, jos arvostelija ja levykuuntelija ovat lopulta samalla viivalla?

Lafkat ja bändit tietenkin. Lafkat valittavat, kun levyjä ei arvostella, mutta samalla eivät itse ole valmiita lähettämään fyysistä levyä arvosteluun. Ja sitten se arvostelija voi helposti valita skippaavansa koko arvostelun.

Vastaavasti bändit ihmettelevät, kun lafka ei promotoi ja media ei arvostele. Syyttävästi katsotaan vuorotellen lafkaa, vuorotellen medioita ja välillä ihmetellään.

Seurauksena on tietysti se, että levyt eivät välttämättä myy odotetulla tavalla, koska kukaan ei edes tiedä niistä levyistä. Lafka ei panosta, kun panostus maksaa ja koska rahaa ei tule, ei voida tai haluta panostaa. (Vaikka fyysisen levyn toimittaminen medialle posteineen usein jää vain pariin kolmeen euroon levyä kohden.) Bändit jäävät ilman kaljarahojaan ja lopulta vähätkin rojaltit jäävät saamatta.

Kuluttaja valitsee tutut bändit suoratoistopalveluistaan, kun tuntemattomista ei kuule tai lue, eikä oikeastaan edes tiedä missaavansa mitään, vaikka siitä kuuluisasta jäävuoresta näkee vain sen huipun.

Tilanne on vähätellen sanoen täysin älytön.

Mikä ratkaisuksi?

Kas, se tuhannen taalan kysymys, johon kukaan ei suostu vastaamaan ilman kallista konsultointipalkkiota. Tyhmähän se on, joka ilmaiseksi töitä tekee.

Mutta arvostelijat ovatkin siitä tyhmiä, että he tekevät ilmaiseksi töitä, koska se on kivaa eli oikeasti harrastus. Kunnes sitten väsähtävät ja poistuvat kierrosta tekemään jotain oikeasti järkevää, josta myös maksetaan.

Sitten otetaan uusi lauma hyväuskoisia kirjoittajanalkuja, jotka tekevät kyllä arvostleuhommia tovin ihan vaikka niistä digipromoista, kunnes huomaavat mikä määrä paska on liikenteessä ja luovuttavat ennen kuin ehtivät edes kolmenkympin ikään. Toistetaan kuviota alusta loppuun kyllästymiseen asti.

Niin makaa kuin petaa. Niin arvosteljiat, lafkat kuin bänditkin. Tästä on (vähemmän) hyvä jatkaa.

Posted in Avautumiset, Lafkat ja distrot, Levyt ja demot | Tagged , , , , | 2 Comments

Imukatsaus 1/2015

Vuoden ensimmäinen Imukatsaus tuo tuulahduksen viime vuodelta, joka osoittautui kaikkiaan varsin kohtuulliseksi, jos ei nyt sentään erinomaiseksi levyvuodeksi. Kelvollista kamaa löytyi äärimetallin laidalta jos toiselta, sekä tietenkin täysin muilta rintamilta.

al-vorAbsentia Lunae – Vorwarts (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Italialaisbändi Absentia Lunaen nimi ei oikeastaan alkujaankaan vihjaa millaista mäiskettä ja raskasta rouhintaa on luvassa yhtyeen kolmannella kokopitkällä. Vaikkei tällä death-vivahteisella black metalilla pankkia ehkä räjäytetäkään, on lopputulos varsin maukas.

Soundeiltaan paksu ja tuhdin romuluinen Vorwarts on sikäli mielenkiintoinen tapaus, ettei se muistuta liiemmin sterotypisiä yhtyeitä kummastakaan genrestä, jota levy käytännössä kuitenkin edustaa. Vaikkei tällä ehkä vuoden omaperäisyyspalkintoa saada, voi teosta pitää selkeästi vuoden vähemmän tavanomaisena genreteoksena.

am-tesAnimus Mortis – Testimonia (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Aiemmin lähinnä keskitasoista tunnelma-blackia suoltanut chileläisyhtye Animus Mortis on toisella kokopitkällään löytänyt viisasten kiven ja vaihtoehtoisesti osunut kultasuoneen.

Testimonia-nimellä kulkeva tekele on vaikuttava, paikoin kaunissävyinenkin synkkä tunnelmapaketti, joka maalailee black metalin sävyjä konventioille olkia kohauttaen. Orgaanissoundinen ja maalaileva levy onkin lajissaan yksi viime vuoden kiinnostavampia.

ch-frCalm Hatchery – Fading Reliefs (14.09.2014, Selfmadegod Records)

Puolalaisyhtye Calm Hatchery jätti neljän vuoden takaisella Sacrilege of Humanity -levytyksellään suuhun hyvän maun. Näistä lähtökohdista viime syksynä ilmestynyt kolmoslevy Fading Reliefs on lähinnä hyvää jatkoa edeltäjälleen.

Vanhakantaista kuolonmurinaa modernimpaan rouhintaan yhdistävät levytys on tavallaan tyylistään velkaa Nilelle, mutta kuitenkaan kuulostamatta suoraan tältä. Hyväsoundinen ja vaikuttavasti öristy albumi on aimo annos laadukasta kuoloa nykypäivän ottein.

ps-ephPestilential Shadows – Ephemeral (31.10.2014, Séance Records)

Lienen viimeksi kuullut australialaisen Pestilential Shadowsin kokopitkää levyä vuonna 2009, jolloin arvostelin bändin keskinkertaisen In Memoriam, Ill Omen -kokopitkän. Sittemmin on meno parantunut, kuten Ephemeral oivasti osoittaa.

Kylmäsoundinen ja paikoin hyvinkin reipastempoinen levytys on mielenkiintoisella tavalla yhdistelmä repivää raastoa ja toisaalta kalmankaunista tunnelmointia. Levy ei jämähdä yhden tempun poniksi, vaan osaa taipua suoraviivaisesta revittelystä lohduttoman synkkään depressiiviseen black metaliin. Soundeiltaan sopivan rujo ja lauluiltaan koruttoman raaka teos osoittautui jälkiviisaasti yhdeksi viime vuoden parhaista levyistä.

sou-tsdSoulburn – The Suffocating Darkness (14.11.2014,
Century Media Records)

Soulburnin tarinan voisi lyhyesti kuvailla olevan eräänlainen vaihtoehtoinen muoto Asphyxistä. Sivuprojektimaisena death/black-hybridiniä toimiva Soulburn antoikin odotuttaa tätä kakkoslevyään vaatimattomat 16 vuotta. Onneksi ei suotta.

Äärimetallin eri laidoista mustaa energiaansa kanavoiva yhtye on odotuksista huolimatta onnistunut päätehtävässään ja saanut aikaiseksi napakan levyn. Tuhdit soundit, ärhäkkä ärinä ja etenkin maistuvat biisit tekevät oikeutta tälle kulttinimelle. Sen verran hyvästä kiekosta on kyse, että astetta kyynisempikin skeptisyys vasaroidaan palasiksi.

Vircolac - coverVircolac – Codex Perfida (15.01.2015, Iron Bonehead Productions)

Tämänkertaisen  Imukatsauksen viimeisin on pienimuotoinen kasettijulkaisu, joka kuitenkin löysi tiensä perille mp3-muodossa. Irlantilaisen Vircolacin ensimmäinen demo kattaa vain neljä biisiä, mutta sen verran herkullista rujoutta, että se ansaitsee mukanaolon formaatista tai muusta huolimatta.

Karkeasoundinen, vuoroin nopean ja vuoroin keskitempoisen mäiskeen parissa viihtyvä death/black tuo mieleen jossain määrin Havohej’n anteeksiantamattoman jumalanpilkan. Toisaalta Vircolac tarjoilee riffeissään viitteitä myös todella vanhankantaisen death metalin suuntaan, tuoden mieleen aina 80-luvun lopun levytykset ja yhtyeet. Tältä bändiltä sopii odottaa jatkoa kiinnostuneena.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | 2 Comments

Hevimies, ei ole pakko päteä kotibileissä

Olet luultavasti ollut joskus kotibileissä, esimerkiksi tupareissa, joissa on ollut kaikenlaisia ihmisiä. Taustalla on voinut soida liuta hetken kuumimpia radiohittejä, jotka soivat myös  jok’ikisessä yökerhossa samaan aikaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten tavataan sanoa. Musiikilla on samanlainen ulottuvuus – jokin musiikkityyli ei vaan yksinkertaisesti sovi tiettyihin tilanteisiin yhtä hyvin kuin toinen. Aurinkorannalla palmujen alla loikoillessa taustalle istuu paljon paremmin rennon letkeä reggae-keinutus kuin joku sairas metallitykitys. Jossain sedulassa voi olettaa tulevan vain sitä jumputijumputiradiohuttua ja se on ihan okei siinä kontekstissa, koska se nyt vain kuuluu sinne.

Toisin sanoen – kaikkialla ei tarvitse soida metallimusiikki.

Olen kuitenkin huomannut, että lähes jokaisessa sekalaisen seurakunnan omaavissa kotibileissä on löytynyt se yksi arkkityyppi, joka jossain vaiheessa hyvin äänekkäästi tekee kaikille läsnäolijoille selväksi että “KAIKKI MUU PAITSI HEVI ON PASKAA” kaapaten samalla taajuudet soittamalla rankinta mahdollista heviä – eli tietenkin Kotiteollisuutta.

jam

Tyypillisesti tällaisen henkilön ulkoinen habitus kattaa ainakin seuraavia elementtejä: mustat reisitaskuhousut, mustaa t-paitaa koristaa joko jonkin sortin tribaalikuvio, liekit tai esim. Rammsteinin logo, kaulassa on ketju/rippiristi, hiukset on suurella todennäköisyydellä värjätty mustaksi vaikka se ei sopisikaan hänelle yhtään ja naamaa komistaa pieni leukaparta.

Sitten kun tällainen hahmo pääsee soittamaan isäntäväen läppäriltä Youtubesta Turmion Kätilöitä, niin seuraavaksi tämä alkaa saalistamaan hyväksyviä katseita muilta juhlijoilta, ensisijaisesti sinulta, “metalliveljeltä.” Voi sitä onnea kun tämä metallimusiikin David Guetta tulee sitten pätemään sinulle kuinka rajua metallimusiikki on, kysyen samalla olenko minäkin menossa Slipknotin keikalle tai että olenko kuullut sellaisesta ”tosi hyvästä bändistä kuin Children of Bodom.”

Jos kotibileissä on mahdollisuus päästä toteuttamaan itseään laulamisen muodossa joko karaoken tai SingStar-pelien muodossa, niin olen huomannut että tällaisen persoonallisen ihmisen on välttämätöntä öristä biisi läpi. Oli se sitten Black Sabbathin Paranoid tai Virve Rostin Sata salamaa. On niin raju meininki meneillään.

 

 

Jumalauta.

Oikeesti.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , | 8 Comments