Kuukauden levy: Virgin Steele – The Marriage of Heaven and Hell I & II

Tunnustan heti alkuun, että tällä kertaa huijaan teitä hieman. The Marriage of Heaven and Hell koostuu kahdesta alun perin vuosina 1994 ja 1995 julkaistusta levystä, mutta käsittelen ne tässä röyhkeästi yhtenä pakettina. Syystä että kiekot ovat niin läheistä sukua toisilleen sekä musiikin että teemojen (nimestä ja muusta sellaisesta puhumattakaan) puolesta, että olen käsittänyt nämä julkaisut aina yhden tuplalevyn mittaiseksi paketiksi.

Ja voi pojat ja tytöt millainen paketti tässä onkaan kyseessä. David DeFeisin barbaarisromanttisella visiolla luotsaama Virgin Steele aloitti uransa samoihin aikoihin Manowarin kanssa, eivätkä yhtäläisyydet tähän lopu.

Parilla ensimmäisellä julkaisullaan bändi soitti vielä suoraviivaista ja hitusen kypsymätöntä fantasiaheavyn ja pillurokin sekoitusta, mutta vihjeet kunnianhimoisemmasta ilmaisusta olivat ilmassa jo tuolloin.

Noble Savagesta (1985) lähtien rimaa alettiin vähitellen nostamaan, ja lukuun ottamatta vuonna 1993 julkaistua silakantuoksuista Life Among The Ruins -hairahdusta lukuun ottamatta, Virgin Steele on liikkunut siitä lähtien enemmän tai vähemmän omissa sfääreissään. Sekä hyvässä että pahassa.

The Marriage of Heaven and Hell -kaksikko näytti kuitenkin ensimmäistä kertaa oikein tosissaan, mistä Virgin Steelen visio on rakennettu. Yhteensä 136 minuuttia kellottava tupla on täynnä toinen toistaan parempia melodioita, DeFeisin taipuisaa laulua ja esimerkillisen laadukasta sävellystyötä.

Jos meininkiä pitäisi kuvailla yksittäisillä sanoilla, niin ehdottaisin mm. seuraavia valintoja: miekka, nahka, pimppi, romantiikka, taistelu, sielunpalo, barbaarius, jumalat, suuret kuviot.

Okei, viimeisessä on kaksi sanaa, mutta olkoon nyt menneeksi. Mainittakoon myös, että Metal Archives -sivustolla molemmat kiekot saavat osakseen kymmenisen arvostelua, joiden keskiarvot pyörivät 93 ja 95 prosentin tietämillä. Ansaittua hehkutusta.

Virgin Steele ei ole noussut koskaan Manowarin kaltaiseen asemaan, vaikka musiikillisesti bändin levyt ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoisia. Yhtäläisyydet Manowariin ovat myös paikoin varsin selviä, kuten vaikkapa ylempänä komeileva A Symphony of Steele osoittaa.

Tämän lyhyen, mutta toivottavasti mieltä kiihottavan kirjoituksen päättävä Emalaith puolestaan on yksi  kaikkien aikojen hienoimpia ja vaikuttavimpia heavyteoksia. Jos et jaksa normaalisti näitä näytekappaleita kuunnella, niin tee itsellesi palvelus ja poikkea tavoistasi edes tämän kerran. Tässä on nimittäin tarjolla audiomuodossa esitettyä puhdasta kultaa.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , | Leave a comment

Muusikon määritelmä

Yksinkertaisuudessaan muusikko on “henkilö joka esittää musiikkia”. Vaan eihän se ole niin yksinkertaista! Vai onko? Mitä vaaditaan, jotta titteliä voisi oikeutetusti käyttää?

Pitääkö hallita teoriaa? Pitääkö osata soinnut ja niiden muodostus? Oktaavialat? Sävelasteikot? Nuotit? Onko tiedettävä mitä ääniä päästelee, vai riittääkö, että niitä vain pääsee? (Ovatko piereskely ja röyhtäily musiikkia? Har har.) Sen kai tulisi kuitenkin kuulostaa hyvältä, joka tuo esiin lisäongelman. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä kaikesta voi tykätä. Voiko sitten itse määrittää olevansa muusikko? Miten sen perustelee? Osa kuitenkin on kanssasi eri mieltä, osa ehkä samaakin mieltä.

Kotona vai koulussa?

Onko vaatimuksena levyttäminen? Voiko olla muusikko, jos ei ole koskaan julkaissut mitään tai esittänyt mitään julkisesti? Jos esität päivittäin kotona koirillesi aariaa, säestäen samalla viululla ja välillä vedellen rumpusooloja, mutta asut korvessa eikä kukaan kuule sitä koskaan… oletko muusikko?

Vaaditaanko tutkinto? Se nyt ainakin pitäisi olla selkeää ja virallista. Mutta mitenkäs sitten ne kaikki muut “muusikot”, jotka soivat radioissa yms. ilman mitään leimattua paperia pöytälaatikossa? Ovatko he samanarvoisia? Onko ylempiä ja alempia muusikoita? Miksi itseoppineet voivat kutsua itseään?

Onko muusikko jos soittaa/laulaa, muttei sävellä tai sovita? Onko laulaja muusikko vai “vain” laulaja? Onko vasta sitten muusikko jos sovittaa laulunsa musiikkiin? Vaaditaanko muusikkouteen fyysinen instrumentti? Onko lauluääni muusikkomielessä instrumentti?

Kauanko muusikon titteli säilyy? Voiko sen jättää käyttämättä/poistaa? Oletko muusikko jos et ole kymmeneen vuoteen enää koskenut instrumenttiisi, mutta työskennellyt alan hommissa tiiviisti sitä ennen 30 vuotta?

Osataanko vai eikö osata?

Erään projektin tiimoilta tapasin jokusen yleisesti arvostetun sekä muusikkona pidetyn henkilön. Levyjä on pihalla, keikkaa pukkaa ja faneja on useamman vuosikymmenen ajalta. Silti jokunen heistä sai silmäni pyöristymään kieltäessään muusikkoutensa. “Enhän mä osaa soittaa.” Tämän tyylisen ajatuksen saanee aikaan juuri se ettei ole käynyt kouluja ja hankkinut tutkintoja. Kai.

Siitä huolimatta ne riffit tai vokaalit tai mitkä nyt sitten ovat se oma ala, ovat saaneet arvostusta osakseen ja niitä halutaan lisää. Vaatimattomuuttako? Vai rivien välistä esitetty toive pienestä kehaisusta? Mikä näiltä henkilöiltä sitten mielestään puuttuu? Jäi nimittäin kysymättä, harmittaa.

Tiedän nuotit ja osaan lukea niitä, osaan muodostaa sointuja pianolla, tiedän sähköbasson soittoperiaatteen… Olen säveltänyt itse noin kymmenen kappaletta. Olen sovittanut muiden kappaleisiin synakuvioita.  Olen osa yhtyettä, jossa laulan ja soitan. En kuitenkaan tee enkä soita musiikkia aktiivisesti. Olenko muusikko? Äänestän “ei”.

Hukun näihin kysymysmerkkeihin. Sanokaa nyt joku jotain, tai hukutte tekin. Jätän tähän tällaisen verkkokalvoille palavan kuvan, niin muistatte miettiä:

 

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment

Levyjen ostamisen anatomia ja idiotismi

Levyjen ostaminen on hullummaista hommaa, eikä se noudattele normaalia logiikkaa. Kirjoitin taannoin muuttoahdistuksen yhteydessä myymistäni levyistä, ja siitä, kuinka turhasta kuonasta ja hyllyntäytteestä eroon pääseminen kevensi mieltä ja kartutti vaurautta.

Olen sivunnut tätä aihetta ennenkin, mutta kertauksen ja uusien sävyjen ymppäämisen nimissä asiasta on hyvä muotoilla vielä hieman lisätekstiä. Lähinnä kiinnostaa, että harrastavatko muutkin vastaavaa epäloogista optimointia. Saa siis kommentoida, jos siltä tuntuu.

Kysehän on siitä, että niin mielelläni kuin hyllystäni taannoin irtonaisia finnejä puristelinkin, niin ostan silti edelleen keskinkertaisia tai jopa suoranaisesti paskoja levyjä. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikkapa Queensrÿche. Bändin diskografiasta löytyy useampikin kiekko sen sortin töräyttelyä, että niiden parissa ei naura Jeesuskaan.

Ongelmana tässä onkin se, että Queensrÿchellä on takanaan yli kolmen vuosikymmenen ura, joka käsittää omat nousunsa ja laskunsa. Historia on jo niin mittava, että ns. kuunteluprojektia* aloittaessa draamankaarella alkaa olla aivan erityistä merkitystä. Ne tuotannon surkeimmatkin pieraisut on täten myös hankittava, sillä näiden ansiosta kaaren parempaa laitaa asuttavat levytykset tuntuvat entistäkin paremmalta.

* Kyseessä on harras, usein viikkojen tai jopa kuukausien mitalle venyvä sessio, jossa yhtyeen jokaista pitkäsoittoa ja mahdollisesti myös muita julkaisuja kuunnellaan järjestelmällisesti ja hartaasti. Tavoitteena sisäistää tuotannon värit ja vaihtelut kautta linjan. Töräyksiäkään unohtamatta.

Kyse on siis siitä, että kronologisesti mittavaa diskografiaa läpikäydessä ja uudestaan (tai ensimmäistä kertaa) omaksuessa mieleen piirtyy tietynlainen elokuvallinen kuvakäsikirjoitus. Siitä löytyy alku(räjähdys), suvanne (vaan ei avanne), tyhjäkäynti, nostatus ja parhaassa tapauksessa myös kiimaisen innostava loppu.

Bändistä riippuen nämä vaiheet voi laittaa erilaiseen järjestykseen. Olennaista on kuitenkin se, että käsikirjoitus ei ole kokonainen, jos sieltä puuttuu paloja välistä. Innostavaa loppua arvostaa aivan uudella tavalla, jos se tulee ikään kuin puskista ja yllättäen. Tilanteessa, jossa puoliksi suonsilmäkkeeseen uponnut sankari näyttää jo entiseltä sankarilta, on onnistuminen ja voitonriemu entistä makeamman makuista. Onnistuminen innostaa ja se vie mukanaan!

Toisaalta myös brutaali mahalasku saa entistä surkeampia piirteitä, jos sankari on ollut aiemmin kovassa vedossa. Kyse on siis kulloinkin hallitsevan tunnetilan ja kokemuksen maksimaalisesta maksimoinnista.

Vastaavia esimerkkejä löytyy bändimaailmasta vaikka millä mitalla. Uriah Heep, Helloween, Annihilator, Napalm Death, Van Halen, Deicide, W.A.S.P... kaikki pitkäsoitot pitää omistaa. Niin vain kuuluu olla. Nämä esimerkkibändit eivät kenties vetele vuoristoradalla aivan Queensrÿcheen verrattavia mutkia, mutta omat epäonnistumisensa näiltä kaikilta voi kaivella. Silti niistä jokaisella on oma kokonaisuutta ja sen parempia hetkiä korostava paikkansa.

PITKÄN DISKOGRAFIAN IHANUUS

Bisneksen ja uusien bändien kannalta tämä ajattelutapa on tietysti tuhoisaa, suorastaan pervessin vammautunutta. Itse asiassa moisesta typeryydestä pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon, vaikka oma fetissi sanoisi asiasta mitä.

Ajattelepa vaikka pitkän uran ja diskografian tehnyttä ja asemansa vakiinnuttanutta veteraanibändiä, jonka nimi nostetaan esille lähinnä vanhasta tottumuksesta. He ovat olleet olemassa aina, heidät tietävät kaikki, heistä on turvallista kirjoittaa ja heidän levyilleen löytyy aina edes jonkinlainen taattu ostajakunta.

Tähän kun lyödään vastapainoksi uraansa aloitteleva ja erinomaisen albumidebytoinnin tehnyt Keltaiset Korvantaustat, jonka nimi ei sano kenellekään mitään, eikä ketään oikeastaan edes kiinnosta, niin ollaan this thing called reilu meininki -äärellä. Ketä kiinnostaa, miksi välittää?

Okei, kyllä se puskaradio laulaa ja vähitellen hyvä musiikki pääsee esille, mutta asetelma on kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Debytanttiin ei ole olemassa historiaa, henkistä sidettä, eikä mitään muutakaan tunnepohjaista latausta, joten yhtyeen hyväkin levy saattaa joutua syrjityksi sen keskinkertaisen, mutta ah niin turvallisen ja tutun turauksen edessä.

MIKÄ AVUKSI?

Tunnustan avoimesti, että nautin pitkän diskografian katsomisesta levyhyllyssäni. Ei se yksinäinen levy siellä näkyä hallitsevien pitkien rivistöjen joukossa näytä juuri miltään. Oli sisältö mitä tahansa. Tämä on typerää, mielen heikkoutta, eikä sitä voi mitenkään järkevästi puolustella.

Pahinta on kenties se, että vaikka tiedostankin olevani osa ongelmaa, niin en minä tästä ole mihinkään muuttumassa. Ei sillä ettenkö edelleenkin yksittäisiä levyjä ostaisi ja uusia bändejä tukisi, mutta parhaiten rahani saa vietyä tekemällä laajan, vuosien mittaisen ja tiukasti saman nimen alla julkaistun elämäntyön. Mitä pidempi ja laajempi se on, niin sitä enemmän olen valmis antamaan anteeksi. Jatkuvuus kunniaan.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Levyt ja demot | Tagged , | Leave a comment

Imukatsaus 7/2014

Vuoden toiseksi viimeisessä Imukatsauksessa syöksähdetään genrestä toiseen enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestyksessä loikkien.

thehaunted-ewThe Haunted – Exit Wounds (25.8., Century Media Records)

En ole koskaan ollut erityisen suuri The Hauntedin diggari, sillä bändin modernin thrashin, deathin ja hardcoren tai ties minkä sekoitus on ollut aina hieman liian kompromissihakuista, ainakin noin musikaalisesti.

Yhtyeen kahdeksas studiolevy Exit Wounds antaa kuitenkin syytä asian kyseenalaistamiseen, sillä tekele on lajissaan varsin väkevä. Tymäkkäsoundinen, raskaastikin tykittelevä thrash-modernisaatio on kohtuullisen maukas paketti. Ei ehkä mikään Hitlerin uusi  tuleminen, mutta ainakin antaa syyn avata korvat tällekin tapaukselle.

elddopMartyrdöd – Elddop (Southern Lord)

Eihän ruotsalaisbändi Martyrdöd teknisesti ottaen puhdasta metallia ole, vaan eräänlaista crustpunkin, hardcoren ja metallin sekoitusta. Sen verran metallipitoista on kuitenkin tämänkertainen anti, ettei paremmasta väliä ja sopii mukaan Metalpitiin siinä missä kaiken maailman kevytmetallit jostain Islannistakin.

Elddop vie mukanaan tarttuvilla melodioilla, vihaisella ärhentelyllä ja ennen kaikkea tyylitajuisella soitannallaan. Tuotanto on niin sanotusti tip ja top, ja vokalisoiva rähinä on asiallisen herkullista. Metallisuutta olematta metallia. Ikenet mustiksi ja kuuntelemaan.

stryvigor-fbaStryvigor – Forgotten by Ages (13.09.2014, Svarga Music)

Ukrainalainen metalliskene on tuottanut viime vuosina tasaista tahtia helmiä metalliskenen laidasta laitaan. Uudempaa tarjontaa edustaa Stryvigor, jonka debyyttilevy Forgotten by Ages yhdistää musiikissaan black metalin rujoa ärjyntää, tummanpuhuvia riffejä sekä genren kevyemmän ja tunnelmallisemman pään melodioita ja kosketinkuvioita.

Forgotten by Ages on kaihoisa ja paikoin pehmeäkin levy kovien elementtien joukossa. Puolituntinen räimintä ei kärsi sudenkuopista tai laiskasta sävellystyöstä, vaan kantaa itsensä alusta loppuun suorastaan ilmavasti. Niin sanotun tunnelmallisemman black metalin fanittajille Stryvigor on jokseenkin varma nakki.

Mortuus-GotVMortuus – Grape of the Vine (13.09.2014, Svarga Music)

Kaksimiehinen Mortuus kuulostaa juuri niin ruotsalaiselta kuin ruotsalainen black metal olla ja voi. Mortuusin kohdalla tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin hyvä asia: yhtyeen musta metalli on kylmää, pahaenteistä ja riipivää kamaa.

Reilun kymmenen vuoden ikäinen bändi ei ole ehkä sieltä ahkerimmasta tai omaperäisimmästä päästä, mutta paskat siitä; Grape of the Vine on jollain tapaa kaikessa laahaavuudessaan ja kieroudessaan koukuttava tekele. Levyn nakertava mustuus koskettelee makuhermoja juuri oikealla tavalla. Ei aivan mestarillista, mutta ehdottomasti suosittelun arvoista.

nightbringer-edtNightbringer – Ego Dominus Tuus (30.09.2014, Season of Mist)

Jenkkiläisyhtye Nightbringerin pari edellistä levyä ovat jättäneet toivomisen varaa, vaikka omintakeista meno onkin ollut. Neljäs studiolevy onneksi petraa aiemmista asetelmistaan, vaikka yhä bändiä vaivaa ylipitkän levyn tekemisen taakka.

71-minuuttinen Ego Dominus Tuus on nopeatempoinen, viheliäinen ja tunnelmaltaan pahanlainen levytys, joka tuo mieleen hyvässä mielessä Dark Funeralin. Vaikka samankaltaisuuksia on paljon, myös niitä tärkeitä eroja löytyy. Vaikkei Nightbringer mikään vuoden valopilkku olekaan, tämä levy antaa ihan hyvän syyn siihen perehtymiselle.

dysangelium-leviaxxisDysangelium – Leviaxxis (24.07.2014, World Terror Committee)

Teknisesti ottaen tämän saksalaisbändin toinen julkaisu on demo, mutta menkööt nyt mukaan, sillä onhan kyseessä kuitenkin lafkan julkaisema kiekko. Tärkein syy mukana olemiselle on tietenkin se, että Leviaxxis on oikeastaan pirun kova julkaisu.

Saksalaista black metalia nopeatempoisesti, pahaenteisesti ja miellyttävän ilkeämielisesti melodioidenkin kautta syytävä Dysangelium tuo mieleen lähinnä ruotsalaisen tyylin, mutta olematta mikään tylsämielinen pastissi. Tätä kuuntelisi mieluusti ihan kokopitkän verran, joka jo bändiltä pitäisi ulkona ollakin.

 

Posted in Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Leave a comment

Kuukauden levy: Paradise Lost – In Requiem

pl-irTämänkertainen kuukauden levy ei ole mukana siksi, että se olisi vanha legendaarinen klassikko tai koska se olisi tehnyt pioneerityötä edustamansa tyylilajin eteen. Tämä kiekko edustaa esimerkkiä siitä, miten vanhan ja kadonneenkin fanin voi kääntää takaisin.

Olipa kerran Paradise Lost…

Löysin Paradise Lostin joskus vuoden 1993 tietämillä ja aloittelin yhtyeen levyjen hommailun Iconista (1993) vanhempaan päin sujuvasti peraten. Vuotta sitä vanhempi Shades of God (1992) kolahti sekin ihan mukavasti, mutta vastaavasti kakkoslevy Gothic (1991) paljon kovemmin. Sen sijaan vuoden 1990 debyyttilevy Lost Paradise ei ollut makuuni.

Kuitenkin juuri Icon oli se, jota kautta bändiin kunnolla tutustuin ja johon aikoinaan niin sanotusti ihastuin. Pari vuotta myöhemmin tuli Draconian Times, josta kyllä pidin, mutta johon myös verrattain nopeasti kyllästyin.

Jotain tekemistä lienee sillä, että juuri 90-luvun puolivälissä makuni kääntyi niin vahasti death- ja toisaalta myös black metalin suuntaan, ettei keveämmällä tunnelmametallilla yksinkertaisesti ollut juurikaan asiaa soittimeeni.

Vuoden 1997 One Second jo sitten olikin aivan liian kevyttä kamaa. En enää tuntenut bändiä omakseni. Bändi jäi unholaan, enkä pahemmin seurannut tekemisiä. En juurikaan edes kuunnellut bändiä.

Kunnes eräänä päivänä törmäsin kollegani kautta silloin tulolla olevaan Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn, tai oikeastaan sen musavideoon. Biisi kolahti, kiinnostuin ja innostuin jopa mainitsemaan bändiä kohtaan uudesti syttyneestä kiinnostuksesta.

Eikä aikaakaan, kun minut oltiin ylipuhuttu tsekkaamaan In Requiem (2007) jotakuinkin sanoin “koska se on parempi levy”.

Paluu vanhan pariin

Kerrankin olin levyä minulle suositelleen kaverini kanssa samaa mieltä jostain levystä. Tuo levy on In Requiem. Levy, joka käytännössä toi minulle koko bändin takaisin. Heti alkusoinnuista lähtien kävi selväksi, että nyt oltiin tutun ja kuitenkin vieraan äärellä. Sellaisen levyn pakeilla, joka kuulosti siltä bändiltä, josta aikanaan niin paljon pidin, mutta jotenkin kuitenkin uudelta. Uusvanhalta jopa.

Tuo ajatus kytee yhä tänä päivänä, kun In Requiem päätyy soimaan. Riffejä, melodioita ja synkkää sävyä, joka tuo mieleen Paradise Lostin 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin, mutta kuitenkin sopivasti modernisoituna.

Soundeissa on enemmän munaa, laulu on parempaa ja sanoitukset suorastaan hurjasti parempaa tekelettä. Levyä kuunnellessa löydän siitä poikkeuksellisen paljon henkilökohtaisia tuntemuksia. Jopa sellaisia, että lähes karvat nousevat pystyyn.

In Requiem ei välttämättä ole yhtyeen paras levy, joskin se on selvästi yksi parhaista mikäli asiaa minulta kysytään. Ennen kaikkea se on levy, joka toi minulle Paradise Lostin takaisin ja sai minut penkomaan yhtyeen diskografiaa tarkemmin. Löytämään nekin levyt, jotka aikoinani niin vaivatta ohitin.

Se esitteli minut uudestaan bändin niillekin levyille, jotka olin jo kertaalleen myynyt tai vaihtanut pois, ja sai minut hankkimaan osan näistä uudestaan. Enää en kuuntele Iconia vanhempaa “lostia”, eikä se ole ongelma. Kykenen jopa pitämään bändin Depeche Mode -henkisestä Host-pehmoilusta (1999), joka vielä viitisentoista vuotta sitten olisi tuskin tullut kuuloonkaan.

In Requiem on hieno levy, joka pelasti minulle Paradise Lostin.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misantrooppiset arkki-isät

Mitä tapahtuu jos pudottaa videokameransa black metal -kulttuurin liekehtivään kuiluun? Tallentaako se mitään muuta kuin kidutettujen huutoja? Jo kaksikymmentä vuotta sitten Pimeyttä, Pahuutta ja Kylmyyttä (alkup. Det Svarte Alvor) -dokumentti avasi kuolemanpalvonnan kulttuuria meilläkin päin paikallisille teini-ikäisille ja useimmille jäi mieleen vain Emperorin jäsenten yliluonnollisen pitkät tukat.

Samaisen bändin Ihsahn kuvaili eroa “heidän” ja “meidän” välillä kuin me olisimme kauhuelokuvan yleisö ja he sen hahmoja. On siis mielenkiintoista katsoa miten nämä myyttiset hirviöt käyttäytyvät kun heidät konkreettisesti valkokankaalle päästetään?

Vampyyrin tai peikon tavoin, jotka auringonvalo sulattaa, salaperäinen taiteilijahahmo kameran taikalampun kohteena muuttuu itsetärkeäksi, tympeäksi tai tavalliseksi. Black metallin arvokkuus ei tyypillisesti kestä paparazzien hyökkäystä: mainittakoon esimerkiksi Sami Kettusen kohuttu Loputon Gehennan Liekki, jossa tahallaan korostettiin kulttuurin absurdeja puolia tai amerikkalaisten hipsterien keittämä sekahedelmäsoppa nimeltä Until the Light Takes Us, jossa Gylve Nagell (Darkthrone) ja Varg Vikernes (Burzum) rinnastetaan abstraktiin modernin taiteeseen jolla elokuva hyökkää kontekstuaalisen revisionismin hengessä black metallin poliittisesti epäkorrekteja arvoja vastaan.

misanthropeOlisiko tutkivaa journalismia parempi lähtökohta siis vapauttaa meidät fiksaatiosta tekijän persoonaan ja kääntää huomio ulospäin, niihin asioihin mistä nämä maagikot ovat ammentaneet inspiraationsa?

Kun ensimmäistä kertaa kuulit Burzumia tai Darkthronea, ei silmiesi edessä välähdellyt kohtauksia norjalaisnuorista elämässä arkielämäänsä, vaan visioita, hahmoja ja unelmia – sitä, mitä nämä silmät (fyysiset silmät tai se kolmas) olivat havainneet ympärillä olevassa maailmassa.

Inhimillinen tyhjyys vs. mystinen syvyys. Voisiko elokuvalla tavoittaa black metallin ydintä sellaisena kuin se suodattui maailmaan universumin infernaalisista ajatussäikeistä 90-luvun alkupuolella: yhteenliittyviä harhoja, jotka vahva kaipuu toiseen maailmaan kytki kuolevaisten unia stimuloivaksi kokonaisuudeksi?

Kun black metal on jäsentynyt rienaavaksi ja riivaavaksi kulttuuriksi, joka jakaa yhtä lailla kuolemaa kuin onnea tässä keskinkertaisuutta palvovassa sivilisaatiossa, ovat usealle Varg Vikernesin vaimonsa kanssa visioima Forebears (2013) ja Darkthronen Nocturno Culton teos Misanthrope (2007) vaikuttaneet enemmänkin kotivideon, okkultistisen avantgarden ja gonzopsykedelian sekoituksilta.

forebearsKumpikin elokuva on piinallisen hidas, täynnä kauniita maisemia ja paikalleen pysähtyneitä kohtauksia, Darkthronen puolella Norjan karuudesta metsineen ja syrjäkylineen, Burzumilla yllättävän kesäisestä auringonpaisteesta rinnastettuna hämäriin luoliin jotka toivat itselleni mieleen AD&D:n ensimmäisen painoksen Dungeoneer Survival Guiden (assosiaatio, josta pöytäroolipeli-connoisseur Louis Cachet olisi toivottavasti ylpeä).

Kumpikin on enemmän tai vähemmän palannut juurilleen. Mitä on Darkthrone, paitsi pikkukaupunkinuorten underground-hevin palvontaa lähimetsässä kaljapullot repussa? Mitä on Burzum, paitsi roolipelifanin aika- ja myyttimatka rikollisen intensiivisissä mittasuhteissa?

Sama henki on yhä läsnä yhtyeiden nykytuotannossa, kun Darkthrone soittaa 80-luvun punkhevisalaattia ja Burzum on roolipelikaupan taustamusiikkihyllyn progesyna-randomgeneraattori.

Onko yllättävää nähdä Varg Vikernesin arjalaislasten kirmaavan auringonpaisteessa sulat päässään kuin elämäntapaintiaanit? Darkthrone ja Enslaved pilkkihaalareissa? Varg lausumassa muinaisegyptiläisiä loitsuja ja huviajelemassa epäekologisesti ympäri Ranskaa? Darkthrone pakenemassa pohjoisen miehen angstia rokkilomalle Japaniin?

Tämäntyyppiset yllätykset ovat terveellisiä black metallin maailmassa nyt, kun oikeaoppisuuden naamioleikki on valitettavasti leikannut nuorelta polvelta suvunjatkamiskyvyn. Black metal syntyi ristiriidasta, kuten viikinkien maailmankaikkeus Ginnungagapin tulijääsoossista. Ikuisesta painiottelusta, jossa valo ja pimeys syleilevät – tai kuristavat – toisiaan.

Posted in Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment

Muuttamisen ja valaistumisen ihanuus

Muuttaminen se on kuulkaas pirullista hommaa. Nelisen vuotta sitten levylaatikoita viidenteen kerrokseen kantaessani muistan miettineeni sekä muuttamisen että levyhamstraamisen mielettömyyttä. Kyllähän tuhansien kiekkojen roudaaminen liikunnasta käy, vaan onko siinä enää mitään järkeä?

Rahalla tämäkin ongelma olisi helposti ratkaistavissa. Hommaa vain isomman asunnon ja muuttofirma hoitaa kantamisen. Problem solved. Näin astetta tai paria köyhempänä nämä ajatukset jäivät kuitenkin teorian tasolle heti kättelyssä, kun sain parisen kuukautta sitten tietää muuttamisen olevan taas edessä.

Oli pakko alkaa miettimään muita ratkaisuja.

Ilmeisin vaihtoehto oli poimia levyhyllystä aimo satsi toisarvoisia levyjä myyntiin. Vajaat parisataa lätyskää sai näin muutamassa viikolla hoideltuakin, kunnes apua tarjottiin erään alalla tunnetun isomman korporaation toimesta. Sopimus syntyi ja kaikki loputkin myynnissä olleet artikkelit vaihtoivat sujuvasti omistajaa. Olin äkkiä tuhat levyä köyhempi.

Rahallisesti kauppa ei ollut myytyjen levyjen määrään nähden mitenkään erityisen massiivinen. Aluksi sitä jouti sekunnin pari miettimään, mutta pian korvauskin alkoi tuntumaan enemmän kuin riittävältä.

Olkoonkin, että myytyjen levyjen joukossa oli paljon myös aivan kuranttia matskua, niin joukossa oli myös melkoinen satsi aivan sanoinkuvaamattoman kauheaa ja täydellisen myyntikelvotonta nolla-arvoista ongelmajätettä. Näistä eroon pääseminen oli suurempi helpotus kuin osasin etukäteen toivoakaan.

Ei sovi myöskään unohtaa – ja tätä seikkaa ei voi tarpeeksi painottaa –  että vaikka pitkän ajan kuluessa levyjä tipoittain myymällä satsista olisi saattanut saada jonkin verran enemmän rahaa, niin tähän myyntiprosessiin käytetty aika ja vaiva olisi neutraloinut mahdollisen isomman euromäärän hyvinkin tehokkaasti.

Paskalevyt olisivat myös jääneet loppujen lopuksi nurkkiin ajelehtimaan, kuin huonot muistot tai pahat painajaiset. Tästä olisi aiheutunut vielä oma stressinsä, kun ei niitä mänttinä olisi raaskinut poiskaan heittää.

Hourailuni pointti onkin saada teidät miettimään oman levyharrastuksenne mielekkyyttä hieman pidemmällä tähtäimellä. Harrastus sinänsä on toki kaunis ja arvostettava, mutta pientä optimointia kannattaa välillä harkita.

Tämä tulee kyseeseen, jos levyjä on kertynyt vuosien mittaan tuhansia ja taas tuhansia, etkä satu asumaan esim. linnassa. Karu totuus kun nimittäin on, että suurella osalla nurkkaan kertyneestä muovijätteestä ei ole niin minkään maailman tekoa.

JA SITTEN KASVOIN ISOKSI (VAAN EN AIKUISEKSI)

Muistan vielä elävästi, kuinka ilmoitin vuosituhannen taitteessa tavoitteekseni kerätä kaikki maailman levyt. Okei, tämä oli toki vankasti huumorin sävyttämä lausunto, mutta totta toinen puoli. Ajattelin naiivisti, että ainuttakaan levyäni en aio myydä. Ikinä.

Sitten tajusin olevani tavallinen kuolevainen ihminen, jonka aika on rajattua ja joka on hukkumassa paskaan. Ja se muuttokin olisi taas edessä. No perkele!

 

Puhun tässä nyt ensisijaisesti CD-levyistä. Niiden arvo on ollut vankasti laskemaan päin, eikä niihin pääse myöskään muodostumaan kovin vahvaa tunnearvoa. Vinyylilevyjen osalta on tilanne on käsittääkseni toinen, vaikka onnekseni tämä vamma ei ole meikäläistä koskaan koskettanutkaan.

Mainittakoon, että oma vinyylivarantoni kuihtui kauppojen jälkeen peräti kolmeen seiskatuumaiseen yksilöön. Ja niistäkin sietäisi päästä jo eroon. Enhän minä omista enää edes LP-soitinta.

OPTIMOINNIN JALO TAITO

Tällä hetkellä siirtymä uuteen asuntoon on onnistuneesti suoritettu. Käytössä oleva neliömäärä on perin pieni, mutta riittävä. Levyjä on edelleenkin jäljellä niin saatanan lailla, mutta aavistuksen karsittuja levyhyllyjä katsoessani minut valtaa lämmin ja tyytyväinen mieli.

Aivan kuin joku olisi photoshopannut näkymästä finnit ja rypyt pois. Jäljelle on jäänyt entistäkin kauniimpi ja timmimpi runko. Läskit sietääkin silavoida gutteriin muiden vaivoiksi, en minä niitä jää kaipaamaan.

Seuraavassa kirjoituksessani voisin analysoida levyhyllyn muuttunutta ilmettä vielä hieman pidemmälle. Teaserina voisin mainita, että valaistumiseni ja myyntiprojektini jälkeenkään en ole aivan immuuni keskinkertaisille tai edes huonoille levyille. Osa niistä nimittäin omaa hyllyssä vankan paikkansa, vaikka niitä ei tulisi juuri koskaan edes kuunneltua.

Ja miksi näin? Sen minä kerron teille ensi kerralla. :)

Posted in Avautumiset, Levyt ja demot | Tagged , , | 3 Comments

Voi metalliveljet, missä lienet?

concert_crowd-wallpaper-800x600

Bändien näkeminen keikoilla on aina ollut aivan sikasiisti juttu. Sitä on tullut ravailtua suhteellisen lukuisilla keikoilla yksin tai kaverin/kaverien kanssa niin kotikonnuilla Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä. Monia legendaarisia keikkapaikkoja sekä -kaupunkeja on vielä kokematta, mutta eiköhän niillekin joskus siunaannu (tai kiroudu?) keikkamatkoja. Festivaaleja tietenkään unohtamatta.

Keikoilla ja festivaaleilla käyminen itsekseen on kuitenkin hyvin kaksipiippuinen juttu.

onemanwolfpack

Hyvinä puolina mainittakoon että voi mennä katsomaan juuri niitä bändejä juuri niin kauan kuin huvittaa, ei tarvitse ihmetellä mihin se kaveri nyt taas on hävinnyt muun yleisön sekaan saa olla ikään kuin omassa rauhassa.

Mutta… rauhassa? Metallikeikalla?

SOTAA!!!

Kyllä metallikeikka on sotatannerta, jonne ei pitäisi lähteä nössöilemään. Tällä mentaliteetilla valmistaudutaan marraskuun Black Flames of Blasphemy -festivaaleille.

Kyllä se nyt vain niin on että live-elämyksistä saa paljon enemmän irti kun on edes yksi metalliveli mukana, jonka kanssa jauhaa paskaa silloin kun bändi ei soita, hillua hyvän keikan aikana ja lätistä sitten kuinka mahtava setti oli. Tai sitten vain yhdessä jupista, valittaa ja haukkua bändiä/keikkapaikkaa/järjestäjää/muuta yleisöä ja naureskella makeasti päälle. Etko- ja jatkoperseilyjä unohtamatta niitäkään.

Ei ole aina helppoa elää sitä metallielämää, varsinkaan jos on yhden miehen susilauma. Jos kaveripiirissä olisi enemmän samasta musiikista diggailevia sällejä ja jotka asuisivat vielä maantieteellisesti lähellä, olisi esim. Helsinkiin lähteminen keikoille kustannustehokkaampaa, jos joku sattuisi omistamaan vielä auton. Majoittuminenkin kustantaisi vähemmän, sillä etenkin hotellimaailmassa yksinmatkustavia laskutetaan enemmän. Eikä keikkakaupungeissakaan niitä omia kontakteja valmiiksi paljoa ole keiltä sohvamajoitusta pummata. Metalliveljeys on monella tasolla kaunis asia.

sargentodearmas

Kyllä oma jengi on aina oma jengi.

Sitten jos keikalle yksikseen lähteekin, niin eipä sitä suomalainen jäbä oikein jaksa innostua höpöttelemään niitänäitä satunnaisten kanssametallisotureiden kanssa. Tunne on varmaan sama puolin ja toisin. Paitsi ehkä Manowarin keikalla.

Eipä näitä tiedä, mutta jos small talk ei lähde, niin ei se lähde. Toki poikkeustilanteita on päässyt syntymään, parikin kertaa itse asiassa, rässiliivini bändimerkkien johdosta. Olen kuitenkin kuullut huhua, että joissain maissa on voinut saada kaljan tuntemattomalta ihmiseltä ihan vain siitä syystä että päällä on ollut Iron Maidenin t-paita. Huhhuh, pitää varmaan hommata pari paitulia seuraavaa ulkomaanreissua varten.

Vaikka pidänkin ajatuksesta “Yhden miehen armeija” ja paljon keikoilla yksikseni käyn, niin kyllä se on toisinaan myös yksinäistä hommaa. Yksinäinen susi on sekin kuitenkin susi ja susi on ennen kaikkea laumaeläin.

Käyvätkö Metalpitin lukijat keikoilla enemmän yksikseen vai onko mukaan raahattu aina joku kaveriksi? Mitä kokemuksia, mitä viboi?

Posted in Avautumiset, Ilmiöt, Tapahtumat | Tagged , , | Leave a comment

Imukatsaus 6/2014

SOM 284-Necrophagia-Whiteworm-Cathedral-500X500px-72dpi-RGBNecrophagia – WhiteWorm Cathedral (24.10.2014, Season of Mist)

Yhdysvaltalaisyhtye Necrophagia on työstänyt uraansa jo yli 20 vuoden verran, mutta se suuri suosio on jäänyt saavuttamatta. Jos yhtyeen viime vuosien levytyksiin katsominen, vika ei ainakaan ole itse musiikissa. Kolmen vuoden takainen Deathtrip 69 on tästä erinomainen osoitus.

Yhtyeen seitsemäs studioalbumi jatkaa tutuilla linjoilla. Hyisevän kalmainen, rujon ruttoinen ja rupisen ruosteinen kuolonmetalli valuu ja vyöryy eteenpäin toisinaan laiskasti, ajoittain taas suorastaan ryöpyten. Killjoy ja kumppanit ovat taas tehneet vahvan tekeleen täynnä kauhuelokuvamaisia elementtejä. Levy loppuvuoden parhaasta päästä.

GDOB2-30CH-001.cdrGnosis of the Witch – Dauðr Burðr Þrysvar (14.6.2014, Iron Bonehead Productions)

Varsin tuore jenkkiläisyhtye Gnosis of the Witch tuo toisella julkaisullaan etäisesti mieleen naapurimaamme Arckanumin. Neljän biisin teos sisältää ambientia, puoliakustista kitarointia sekä tietenkin kirskuvaa, pahaenteistä black metalia.

Mitään aivan järisyttävää tekele ei tarjoa, mutta jotain oudohkon viehättävää tässä niin kovin pohjoismaalaishenkisessä yhtyeessä on. Rujot soundit, korkealta revitty rääkynä ja päälle käyvä möyrintä ovat ehdottomasti kuuntelunsa ansainneet.

namy-twwlbNachtmystium – The World We Left Behind (05.08.2014, Century Media)

Kyseenalaista mainetta muiden muassa huijarina nauttiva Nachtmystium ei ole enää vuosiin edustanut sitä black metalia, josta bändi vuosituhannen alussa opittiin tuntemaan. Tämä ei ole kuitenkaan sinänsä yhtyeen musikaaliseen tyyliin kohdistuvaa kiinnostusta kolhaissut, vaan jossain mielessä uudistunut ja eräänlaiseksi post-black-yhtyeeksi muotoutunut bändi puhuttelee nyt eri syistä kuin ennen.

Yhtyeen seitsemäs albumi on black metalille enää etäisesti sukulainen, mutta yhtä kaikki omalla tavallaan kiinnostava tekele. Sen maalaileva ja rokahtava fiilistelypuoli on toteutettu mainiosti ja levyn melankolisessa rouheudessa on jotain epätavallista karismaa. Jos bändi kuitenkin jo aiemmin aiheutti näppylöitä, ei tämä levy anna syytä poikkeukseen.

solsta-ottaSólstafir – Ótta (29.8.2014, Season of Mist)

Islantilaisen Sólstafirin ottaminen mukaan tähän listaan on sikäli hieman kyseenalaista, ettei bändin musiikki ole enää niin erityisen metallista. Sen verran läheltä kuitenkin liipataan ja kohdeyleisönkin löytyessä kuitenkin vielä metallin puolelta, että menkööt.

Ótta jatkaa islantilaisbändin aiemmin tunnetuksi tuomaa tyyliä ja pitää yllä kovin fiilisvetoista post-rock-menoa, mutta eittämättä metallisella otteella ryyditettynä. Vaikka levyä on helppo pitää hyvänä, siinä on sama ongelma kuin kovin monella genreveljellä. Nostatusta rakennetaan piorun kauan, mutta kliimaksiin ei meinata päästä sitten millään. Vähän kuin panemista, jossa sitä laukeamista ei koskaan tapahdu.

Jos tämän kestää, on Ótta varsin mukava ja maistuva levy. Sille kannattaa antaa mahdollisuus.

bok-dsBlood of Kingu – Dark Star on the Right Horn of the Crescent Moon (29.8.2014, Season of Mist)

Nile-yhtyeen nimihirviöllään mieleen tuovan ukrainalaisbändin kolmas albumi ei ole mikään täysosuma tummasävyisen death metalin parissa, mutta se tekee sen verran monta asiaa oikein, että sen kehtaa nostaa mukaan tämänkertaiseen imukatsaukseen.

Blood of Kingun uutukainen menee äkkiseltään korvasta sisään yksitoikkoisena paahtona, joka ei tuntuisi tarjoavan mitään uutta ja erilaista mustansävyisellä deathillaan. Pinnan alla piilee kuitenkin epätavallisempia piirteitä, jotka saavat sen erottumaan harmaasta massasta. Vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia, sopivasti ukrainalaisten tyyli tuo mieleen Nilen – joskin huomattavasti vähemmän teknisesti ja valtavirtaa paremmin kaihtaen. Tsekkaamisen väärti.

cd-cdConquering Dystopia – Conquering Dystopia (omakustanne)

Tämänkertaisen imukatsauksen erikoisin ja epätavallisin tekijä on Conquering Dystopia. Paitsi että yhtye on mukana omakustanteellaan, bändin toistaiseksi ainoa levy on täysin instrumentaalinen. Tässäkään ei olisi mitään kummallista tai epätavallista, jos musiikkityyli ei olisi teknisemmän pään death metalia.

Mukana on myös nimimiehiä kuten Cannibal Corpsen basisti Alex Webster ja useassa yhtyeessä vaikuttavat Alex Rüdinger, Keith Merrow ja Jeff Loomis. Lopputuloksena on taidokkaasti kasattu ja yllättävän mielenkiintoinen progedeath-levy, joka kestää useampiakin kuuntelukertoja.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Tilauksessa live-esitykset suoratoistona

Suoratoisto- eli stream-palvelut ovat olleet nouseva trendi niin musiikki- kuin elokuvapuolellakin kuluneiden viime vuosien aikana. Spotifyn  ja Deezerin lisäksi erilaisia musiikin suoratoistopalveluita löytyy äkkiseltään katsottuna toista kymmentä ja lisääkin varmasti löytyy jos asiaa lähee kissojen ja koirien kanssa selvittelemään.

Elokuva- ja televisiopuolella löytyy vastaavasti Netflix, HBO Nordic, Viaplay ja monet muut. Uusia tunkijoita tuntuu olevan tälläkin saralla enemmän kuin tarpeeksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että kaikki olennainen on siis katettu. Musapalvelut tarjoavat levyt ja leffa- ja tv-osasto taas elokuvat, tv-sarjat, dokumentit, stand-upin ja muut. Mutta yksi olennainen osasto puuttuu, eikä tässä ole edes YouTube avuksi – ei sillä tavalla kuin mistä haaveilen.

Missä ovat live-taltioinnit, kattavat bändikohtaiset musavideot haastiksineen ja making of -videoineen? Missä ovat äänellisesti ja kuvallisesti korkealaatuiset esitykset kiertueista ja muista?

Ehkä vielä olennaisempaa on: kuka voi tämän tilanteen korjata?

diehardmusicfanmeme

Scream for me, stream!

Vaikka olenkin ollut aina kovin huono ostamaan live-tallenteita bändien keikoista, olen varsin mielelläni arvostellut niiden dvd-julkaisuja vuosien varrella kiinnostavien yhtyeiden osalta. Mukaan on mahtunut niin keskitasoista perustason liveä kuin astetta monipuolisempia paketteja, joissa on nähty ja kuultu kovatasoisia live-esityksiä ja nähty näiden ohella haastatteluita, materiaalia niin sanotusti tien päältä sekä bonuksena ajankohtaisia musavideoita.

Tällaiset julkaisut ovat parhaimmillaan omiaan esimerkiksi illanistujaisiin ja etkoille ennen anniskeluravintoloihin tai keikoille siirtymistä. Kovin usein näitä kuitenkin vaivaa suhteellisen korkea hintalappu. Satunnaista kerran tai parin katselua varten ei huvita pistää 20-30 euroa dvd- tai bd-julkaisusta, joka kenties sisältää puolitoistatuntisen keikan ja pari musavideota kaupan päälle.

Mutta toisaalta jos moinen olisi niin äänen kuin kuvan osalta hyvälaatuisena saatavilla esimerkiksi suoratoistopalvelusta, joka kenties on muutenkin käytössä elokuvien tai sarjojen takia, vähän tuntemattomammankin bändin tai jopa vähemmän hyvän live-pätkän saattaisi katsoa omaksi ilokseen ilman suurta investointia.

Ongelmana onkin se, että tarjonta on mallia “eioo”. On jokseenkin surullista, että helpoin tapa nauttia bändien live-taltioinneista on katsoa suttuista videota paskoilla soundeilla YouTubesta tai kenties etsiä laiton ware-versio jostain torrent-palveluista. Kummastakaan ei taida kilahtaa latiakaan suosikkibändinsä kukkaroon.

Kuka ottaisi haasteen vastaan?

Mutta voisiko tälle tulla muutos? Olisiko mahdoton ajatus, että tulevaisuudessa bändien live-taltioinneista voisi nauttia myös hyvälaatuisina versioina laadukkaan suoratoistopalvelun kautta?

Vaikka Spotifyn tulovirroista on valitettu moneen kertaan, jotain tunnutaan tekevän oikein tv- ja leffapuolella – sen verran paljon kasvua on näissä palveluissa ollut havaittavissa. Tehtävä ei siis ole mahdoton. Kyse on vain oikeanlaisesta toteutuksesta.

Mutta kuka ottaisi haasteen vastaan? Kuka toimisi soihdunkantajana tässä asiassa?

Olen varma, etten ole yksin moisen tarpeen suhteen. Vaikka ilmankin pärjää, se ei tarkoita, etteikö varaa parantamiseen ole.

 

Posted in Ilmiöt, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | 2 Comments