Imukatsaus 1/2015

Vuoden ensimmäinen Imukatsaus tuo tuulahduksen viime vuodelta, joka osoittautui kaikkiaan varsin kohtuulliseksi, jos ei nyt sentään erinomaiseksi levyvuodeksi. Kelvollista kamaa löytyi äärimetallin laidalta jos toiselta, sekä tietenkin täysin muilta rintamilta.

al-vorAbsentia Lunae – Vorwarts (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Italialaisbändi Absentia Lunaen nimi ei oikeastaan alkujaankaan vihjaa millaista mäiskettä ja raskasta rouhintaa on luvassa yhtyeen kolmannella kokopitkällä. Vaikkei tällä death-vivahteisella black metalilla pankkia ehkä räjäytetäkään, on lopputulos varsin maukas.

Soundeiltaan paksu ja tuhdin romuluinen Vorwarts on sikäli mielenkiintoinen tapaus, ettei se muistuta liiemmin sterotypisiä yhtyeitä kummastakaan genrestä, jota levy käytännössä kuitenkin edustaa. Vaikkei tällä ehkä vuoden omaperäisyyspalkintoa saada, voi teosta pitää selkeästi vuoden vähemmän tavanomaisena genreteoksena.

am-tesAnimus Mortis – Testimonia (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Aiemmin lähinnä keskitasoista tunnelma-blackia suoltanut chileläisyhtye Animus Mortis on toisella kokopitkällään löytänyt viisasten kiven ja vaihtoehtoisesti osunut kultasuoneen.

Testimonia-nimellä kulkeva tekele on vaikuttava, paikoin kaunissävyinenkin synkkä tunnelmapaketti, joka maalailee black metalin sävyjä konventioille olkia kohauttaen. Orgaanissoundinen ja maalaileva levy onkin lajissaan yksi viime vuoden kiinnostavampia.

ch-frCalm Hatchery – Fading Reliefs (14.09.2014, Selfmadegod Records)

Puolalaisyhtye Calm Hatchery jätti neljän vuoden takaisella Sacrilege of Humanity -levytyksellään suuhun hyvän maun. Näistä lähtökohdista viime syksynä ilmestynyt kolmoslevy Fading Reliefs on lähinnä hyvää jatkoa edeltäjälleen.

Vanhakantaista kuolonmurinaa modernimpaan rouhintaan yhdistävät levytys on tavallaan tyylistään velkaa Nilelle, mutta kuitenkaan kuulostamatta suoraan tältä. Hyväsoundinen ja vaikuttavasti öristy albumi on aimo annos laadukasta kuoloa nykypäivän ottein.

ps-ephPestilential Shadows – Ephemeral (31.10.2014, Séance Records)

Lienen viimeksi kuullut australialaisen Pestilential Shadowsin kokopitkää levyä vuonna 2009, jolloin arvostelin bändin keskinkertaisen In Memoriam, Ill Omen -kokopitkän. Sittemmin on meno parantunut, kuten Ephemeral oivasti osoittaa.

Kylmäsoundinen ja paikoin hyvinkin reipastempoinen levytys on mielenkiintoisella tavalla yhdistelmä repivää raastoa ja toisaalta kalmankaunista tunnelmointia. Levy ei jämähdä yhden tempun poniksi, vaan osaa taipua suoraviivaisesta revittelystä lohduttoman synkkään depressiiviseen black metaliin. Soundeiltaan sopivan rujo ja lauluiltaan koruttoman raaka teos osoittautui jälkiviisaasti yhdeksi viime vuoden parhaista levyistä.

sou-tsdSoulburn – The Suffocating Darkness (14.11.2014,
Century Media Records)

Soulburnin tarinan voisi lyhyesti kuvailla olevan eräänlainen vaihtoehtoinen muoto Asphyxistä. Sivuprojektimaisena death/black-hybridiniä toimiva Soulburn antoikin odotuttaa tätä kakkoslevyään vaatimattomat 16 vuotta. Onneksi ei suotta.

Äärimetallin eri laidoista mustaa energiaansa kanavoiva yhtye on odotuksista huolimatta onnistunut päätehtävässään ja saanut aikaiseksi napakan levyn. Tuhdit soundit, ärhäkkä ärinä ja etenkin maistuvat biisit tekevät oikeutta tälle kulttinimelle. Sen verran hyvästä kiekosta on kyse, että astetta kyynisempikin skeptisyys vasaroidaan palasiksi.

Vircolac - coverVircolac – Codex Perfida (15.01.2015, Iron Bonehead Productions)

Tämänkertaisen  Imukatsauksen viimeisin on pienimuotoinen kasettijulkaisu, joka kuitenkin löysi tiensä perille mp3-muodossa. Irlantilaisen Vircolacin ensimmäinen demo kattaa vain neljä biisiä, mutta sen verran herkullista rujoutta, että se ansaitsee mukanaolon formaatista tai muusta huolimatta.

Karkeasoundinen, vuoroin nopean ja vuoroin keskitempoisen mäiskeen parissa viihtyvä death/black tuo mieleen jossain määrin Havohej’n anteeksiantamattoman jumalanpilkan. Toisaalta Vircolac tarjoilee riffeissään viitteitä myös todella vanhankantaisen death metalin suuntaan, tuoden mieleen aina 80-luvun lopun levytykset ja yhtyeet. Tältä bändiltä sopii odottaa jatkoa kiinnostuneena.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Hevimies, ei ole pakko päteä kotibileissä

Olet luultavasti ollut joskus kotibileissä, esimerkiksi tupareissa, joissa on ollut kaikenlaisia ihmisiä. Taustalla on voinut soida liuta hetken kuumimpia radiohittejä, jotka soivat myös  jok’ikisessä yökerhossa samaan aikaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten tavataan sanoa. Musiikilla on samanlainen ulottuvuus – jokin musiikkityyli ei vaan yksinkertaisesti sovi tiettyihin tilanteisiin yhtä hyvin kuin toinen. Aurinkorannalla palmujen alla loikoillessa taustalle istuu paljon paremmin rennon letkeä reggae-keinutus kuin joku sairas metallitykitys. Jossain sedulassa voi olettaa tulevan vain sitä jumputijumputiradiohuttua ja se on ihan okei siinä kontekstissa, koska se nyt vain kuuluu sinne.

Toisin sanoen – kaikkialla ei tarvitse soida metallimusiikki.

Olen kuitenkin huomannut, että lähes jokaisessa sekalaisen seurakunnan omaavissa kotibileissä on löytynyt se yksi arkkityyppi, joka jossain vaiheessa hyvin äänekkäästi tekee kaikille läsnäolijoille selväksi että “KAIKKI MUU PAITSI HEVI ON PASKAA” kaapaten samalla taajuudet soittamalla rankinta mahdollista heviä – eli tietenkin Kotiteollisuutta.

jam

Tyypillisesti tällaisen henkilön ulkoinen habitus kattaa ainakin seuraavia elementtejä: mustat reisitaskuhousut, mustaa t-paitaa koristaa joko jonkin sortin tribaalikuvio, liekit tai esim. Rammsteinin logo, kaulassa on ketju/rippiristi, hiukset on suurella todennäköisyydellä värjätty mustaksi vaikka se ei sopisikaan hänelle yhtään ja naamaa komistaa pieni leukaparta.

Sitten kun tällainen hahmo pääsee soittamaan isäntäväen läppäriltä Youtubesta Turmion Kätilöitä, niin seuraavaksi tämä alkaa saalistamaan hyväksyviä katseita muilta juhlijoilta, ensisijaisesti sinulta, “metalliveljeltä.” Voi sitä onnea kun tämä metallimusiikin David Guetta tulee sitten pätemään sinulle kuinka rajua metallimusiikki on, kysyen samalla olenko minäkin menossa Slipknotin keikalle tai että olenko kuullut sellaisesta ”tosi hyvästä bändistä kuin Children of Bodom.”

Jos kotibileissä on mahdollisuus päästä toteuttamaan itseään laulamisen muodossa joko karaoken tai SingStar-pelien muodossa, niin olen huomannut että tällaisen persoonallisen ihmisen on välttämätöntä öristä biisi läpi. Oli se sitten Black Sabbathin Paranoid tai Virve Rostin Sata salamaa. On niin raju meininki meneillään.

 

 

Jumalauta.

Oikeesti.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , | 8 Comments

Mitä jäi käteen, vuosi 2014?

Ollaanpa rehellisiä, vuosi 2014 ei ollut suomalaisittain katsottuna mikään erityisen kova metallivuosi. Festareita oli kyllä tarjolla entiseen malliin, mutta tarjonta ei ollut kovinkaan kaksista. Muutamia hyviä yksittäiskeikkoja oli, kun taas isot festarit eivät lainkaan loistaneet tällä saralla. Levyjen saralla meno oli kohtuullista, muttei erinomaista.

10-years-difference-2

Keikat, festarit ja kinkerit

Jos aivan brutaalin rehellinen olen, erityisen onnistuneista tapauksista mieleen jäivät vain loppukevään Steelfest Open Air ja loppuvuoden Black Flames of Blasphemy. Tuska, Nummirock ja Jalometalli saivat jäädä, koska tarjonta ei vain ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Syitä on monia, joista kuitenkin tärkein on jotakuinkin itsestäänselvyys: samoja bändejä liian usein ja ylipäätään hyviä bändejä tarjolla ei ollut lähimainkaan tarpeeksi.

Hätäisempi puhuisi taantumasta. Minä en. Tämä kuvio ei ole sinänsä uusi tai yllättävä. Monet hyvät bändit on tullut nähtyä eikä edes niitä parhaimpia jaksa katsoa vuoden tai parin välein. En ainakaan näillä hinnoilla.

Kun festarireissuun laskee mahdollisen lipun lisäksi majoituksen, ruoat, juomat ja matkat, saa olla aika helvetin kova kattaus, että satalappusia viitsii laittaa jakeluun siitä hyvästä, että näkee suosikkibändinsä kiljoonannen kerran tai että lähtee katsomaan keskitason tuntemattomuuksia ylihintainen oluttuopponen kädessä.

Vuosi ei ollut varsinaisesti huono, ainoastaan kokonaisuutena helvetin keskinkertainen. Nuoremmat ja vähemmän nähneet idealistit ovat ehkä eri mieltä. Hyvä heille. GFY.

Demot, levyt ja muut tallenteet

Vuosi 2014 ei merkittävästi eronnut parista edellisestä vuodesta sen suhteen, miten paljon (tai vähän) tuli hyviä tai muuten merkittäviä levyjä. Määrä ei ainakaan silmämääräisesti arvioiden ollut vähenemään päin, kenties jopa päinvastoin.

Demoja, levyjä sun muuta tippui ainakin tähän osoitteeseen tasaisella tahdilla, joskus suoraan sanoen liikaakin. Nimittäin sitä kuonaa mahtui tähän vuoteen enemmän kuin tarpeeksi. Etenkin omakustanteita ja vastaavia. Suurin osa näistä bändeistä saisi lopettaa – tai ainakin hommata itselleen jonkinlaisen tuottajamaisen korvaparin palautetta antamaan.

Dvd- ja bd-rintamalla ei tapahtunut suuria yllätyksiä – bändien live-julkaisut ja vastaavat ovat pääosin yhtä tylsiä kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka fyysisen median kuolemasta on peloteltu, valitettavasti tämä ei näy siinä mitenkään, millaista kakkendaalia sitä täyshintaisena julkaistaan.

Vuonna 2014 ilmestyi muutama erinomainen ja isompi läjä hyviä levyjä. Ei tolkuttomasti, mutta ainakaan syytä itkuun ei ole. Sen sijaan keskinkertaisuutta ja suoranaista paskaa tuli enemmän kuin riittävästi. Tätä faktaa ei voi alleviivata tarpeeksi paljon.

Metalpit

Ensi vuonna Metalpitin kirjoitustahti harvenee. Syyt ovat selvät: ikää, kun tulee lisää, tekemisen määrä lisääntyy eikä pelkällä kiitoksella elä kukaan. Eikä tässä hommassa saa edes sitä.

Maailmaan mahtuu aina niitä, jotka kyllä kertovat tekevänsä jotain tai tulevansa kirjoittamaan. Niin ja lehmät lentävät. Toistaiseksi siis on tyytyminen parin viikon välein ilmestymiseen. Ilmoitamme jos ja kun tilanne joskus muuttuu.

Vuosi 2015

Mitä ennustan vuodelle 2015? Ennustan, olematta pessimisti ja realismiin nojaten, että karkeasti ottaen uusi vuosi tulee olemaan pitkälti samanlainen tämän vuoden kanssa. Festareiden bänditarjonta tule olemaan sekoitus lähinnä tuttuja, varman päälle olevia nimiä muutamalla bonusyllätyksellä ja entistä enemmän keskinkertaisuutta uusilta nimiltä. Riskejä ei oteta, koska hinnat ovat kalliita ja yleisö on vaativaa.

Pienemmät festarit ja muut yksi- tai kaksipäiväiset tapahtumat tulevat olemaan todennäköisesti homman suola myös ensi vuonna. Ehkä hyvä niin. Niin sanottu underground tulee olemaan myös ensi vuonna valtavirtaa kiinnostavampi, jossa uudet kiinnostavat nimet loistavat poissaolollaan ja vanhat bändit eläköityvät ja/tai kuolevat tasaista tahtia. Eiköhän taas joku metallin suurnimi heitä lusikkansa nurkkaan, sydänvian tai päihteiden ansiosta. Syyllä ei ole väliä.

Levyjen saralla eletään ylitarjontaa. Yhä useampi pienlafka julkaisee tavaraa enemmän kuin olisi tarvis ja luultavasti senkin digitaalisena. Isommat lafkat laskevat varman päälle ja erikoisemmat yhtyeet – hyvässä ja pahassa – jäävät limboon.

Muutama erinomainen levy ilmestynee ensi vuonna, hyviä tuskin tulee sen enempää kuin nytkään. Keskinkertaisuuden ja paskan määrä on lievässä kasvussa – kiitos alentuneiden julkaisukustannusten.

Live-tallenteita ei saada metallibändien osalta vielä ensi vuonnakaan Netflixiin tai vastaavaan palveluun, ne joutunee yhä ostamaan dvd- tai bd-formaatissa ylihintaan tai vaihtoehtoisesti tuijottamaan rupista YouTube-tallennetta, joka on kuvattu älyluurilla jossain keikalla. Näiden määrä todennäköisesti lisääntyy entisestään.

Toivottavasti olen väärässä. Mieluiten mahdollisimman paljon.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | 3 Comments

Imukatsaus 8/2014

On vuoden viimeisen Imukatsauksen vuoro ja sen myötä napataan tsekattavaksi nippu vuoden aikana levyjä. Anekdoottina mainittakoon, että kirjoitushetkellä kuuntelua odottaa 116 mp3-muodossa olevaa levyä, joista näitä nostoja näihin tehdään. Vaikka osa päätyykin mukaan tuleviin Imukatsaus-teksteihin, suurinta osaa odottaa väistämättä delete.

Alla on kuuden levyn rykelämä, joka päätyi läpi kahden suodatuskerran. Ei koko setin parhaimmistoa, mutta ilmestymisjärjestyksessään ensimmäiset kuusi suosituskerhoon päässeistä. Lisää poimintoja on luvassa tammikuun puolella.

funereuus-rotogFunereus – Return of the Old Goat (08.09.2014, Forever Plagued Records)

Alkujaan meksikolainen, mutta sittemmin amerikkalaistunut Funereus edustaa raakaa black metalia 90-luvun tuntuman hengessä. Yhtyeen toinen täyspitkä, Return of the Old Goat, ei ole ehkä alansa omaperäisin levy, mutta on sitäkin parempi tasavarman raa’an black metalin edustaja.

Levy ei kaunistele tai mielistele, vaan soi rujosti ja karkeasti, tuoden mieleen niin maamiehensä Xibalban kuin toisaalta jossain määrin Darkthrone-henkisen riffittelyn. Eroja toki on, mutta käsitys tyylisuunnasta välittynee tästäkin mieleen. Hyvä levy kaikessa yllätyksettömyydessään.

sanctuary-tytsdSanctuary – The Year the Sun Died (06.10.2014, Century Media Records)

Jo vuodesta 1985 asti toiminut, vaikkakin välillä myös tauoilla aikaa viettänyt jenkkiyhtye Sanctuary teki paluunsa vuosikymmenen alussa. Nyt ilmestynyt kolmoskiekko on äärimmäisen vahva paluulevy perinteisen hevin äärelle, mutta unohtamatta myös fiilistelevää ja ehkä hieman progressiivistakin puolta.

The Year the Sun Died on äärimmäisen kovasoundinen ja taidolla tuotettu levy, joka huokuu tunnetta ja osaamista jokaisella huokosellaan. On mahtavaa nähdä näinkin vanhan bändin kykenevän vielä tiukkaan suoritukseen ja siitä tämä levy on oiva osoitus.

dafo-vedaDark Fortress – Venereal Dawn (01.09.2014, Century Media Records)

Parinkymmenen vuoden ikäinen Dark Fortress ei ole etenkään nykymuodossaan sitä tyypillisintä black metalia. Ehkä jopa hyvä niin, sillä Venereal Dawn on monimuotoisuudessaan ja kosketinpitoisuudessaan omanlaisensa uniikki tapaus.

Runsaasti melodioita, puhtaita lauluja ja paikoin varsin herkisteleviäkin osuuksia synkänpuoleisen ja ajoittain lähes deathmetalmaisen ilmaisunsa joukkoon iskenyt tapaus ei varmasti sovi jokaiseen makuun, mutta levy on kaikesta huolimatta vahva tapaus. Jos on uskaltanut antaa sormensa vaikkapa nykypäivän Celtic Frostille ja Behemothille, Dark Fortressille on syytä avata ovi – ihan jo silkasta uteliaisuudesta.

EntombedADEntombed A.D. – Back to the Front (04.08.2014, Century Media Records)

Oikean Entombedin hautautuessa lähinnä lakitupariitoihin jatkaa kömpelösti nimetty Entombed A.D.  ensin mainitun henkistä perintöä. Uudella nimellä tehty ensilevy ei ole maailman idearikkain ja uniikein levy, mutta sen rokkaava death metal on juuri sitä, mitä tältä yhtyeeltä tohtii odottaakin.

Räyheäsoundinen ja pinnaltaan sopivan pehmeä kurmutus toimii laulaja L-G Petrovin karismaattisella vetovoimalla. Biiseissä on mukavaa groovea ja kierrettä, jotta levy erottuu edukseen raskaamman ja brutaalimman death metalin joukosta. Soundissa on vissi fiilis kaukaisesta 90-luvusta, joten varovainen suositus tälle tekeleelle.

fides inversaFides Inversa – Mysterium Tremendum et Fascinans (31.10.2014, World Terror Committee)

Italialainen black metal -skene on omanlaisensa tuttavuus, mutta kiinnostavia yhtyeitä on tuosta saapaslandiastakin tullut aina silloin tällöin. Uudempiin tulokkaisiin kuuluu vasta noin kahdeksan vuoden ikäinen Fides Inversa, jonka kylmäsoundinen ja nopeatempoinen black metal kuulostaa varsin kiinnostavalta tapaukselta.

Kakkoslevy Mysterium Tremendum et Fascinans iskee silmille kohtuullisen hyviä riffejä varsin napakalla tuotannolla ja valtavirtaa kosiskelematta. Lopputuloksena on hiottu ja hyvin kasassa pysyvä teos, joka on kuuntelumahdollisuutensa ansainnut.

thosewhobringthetorture-puThose Who Bring the Torture – Piling Up (14.08.2014, Selfmadegod Records)

Jo kertaalleen hajonnut ruotsalaisbändi on aktivoitunut jossain välissä uudestaan ja tästä lopputulemana on elokuun puolivälissä ilmestynyt yhtyeen neljäs studiolevytys. Aikanaan täysin tutkan alta livahtanut tapaus on kuitenkin tsekkaamisen väärti.

Melodisia kuljetuksia runsaasti sisältävä death metal on tavallaan paluu 90-lukulaiseen peruskauraan. Vaikka melodiapuolta levyllä onkin paljon, mistään varsinaisesta Göteborg-skenen melometallista ei kuitenkaan ole kyse. Enemmänkin levy yhdistää vivahteita perinteisestä ruotsikuolosta ensiksi mainittuun ja lopputulos on toimiva.

Posted in Avautumiset, Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Virgin Steele – The Marriage of Heaven and Hell I & II

Tunnustan heti alkuun, että tällä kertaa huijaan teitä hieman. The Marriage of Heaven and Hell koostuu kahdesta alun perin vuosina 1994 ja 1995 julkaistusta levystä, mutta käsittelen ne tässä röyhkeästi yhtenä pakettina. Syystä että kiekot ovat niin läheistä sukua toisilleen sekä musiikin että teemojen (nimestä ja muusta sellaisesta puhumattakaan) puolesta, että olen käsittänyt nämä julkaisut aina yhden tuplalevyn mittaiseksi paketiksi.

Ja voi pojat ja tytöt millainen paketti tässä onkaan kyseessä. David DeFeisin barbaarisromanttisella visiolla luotsaama Virgin Steele aloitti uransa samoihin aikoihin Manowarin kanssa, eivätkä yhtäläisyydet tähän lopu.

Parilla ensimmäisellä julkaisullaan bändi soitti vielä suoraviivaista ja hitusen kypsymätöntä fantasiaheavyn ja pillurokin sekoitusta, mutta vihjeet kunnianhimoisemmasta ilmaisusta olivat ilmassa jo tuolloin.

Noble Savagesta (1985) lähtien rimaa alettiin vähitellen nostamaan, ja lukuun ottamatta vuonna 1993 julkaistua silakantuoksuista Life Among The Ruins -hairahdusta lukuun ottamatta, Virgin Steele on liikkunut siitä lähtien enemmän tai vähemmän omissa sfääreissään. Sekä hyvässä että pahassa.

The Marriage of Heaven and Hell -kaksikko näytti kuitenkin ensimmäistä kertaa oikein tosissaan, mistä Virgin Steelen visio on rakennettu. Yhteensä 136 minuuttia kellottava tupla on täynnä toinen toistaan parempia melodioita, DeFeisin taipuisaa laulua ja esimerkillisen laadukasta sävellystyötä.

Jos meininkiä pitäisi kuvailla yksittäisillä sanoilla, niin ehdottaisin mm. seuraavia valintoja: miekka, nahka, pimppi, romantiikka, taistelu, sielunpalo, barbaarius, jumalat, suuret kuviot.

Okei, viimeisessä on kaksi sanaa, mutta olkoon nyt menneeksi. Mainittakoon myös, että Metal Archives -sivustolla molemmat kiekot saavat osakseen kymmenisen arvostelua, joiden keskiarvot pyörivät 93 ja 95 prosentin tietämillä. Ansaittua hehkutusta.

Virgin Steele ei ole noussut koskaan Manowarin kaltaiseen asemaan, vaikka musiikillisesti bändin levyt ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoisia. Yhtäläisyydet Manowariin ovat myös paikoin varsin selviä, kuten vaikkapa ylempänä komeileva A Symphony of Steele osoittaa.

Tämän lyhyen, mutta toivottavasti mieltä kiihottavan kirjoituksen päättävä Emalaith puolestaan on yksi  kaikkien aikojen hienoimpia ja vaikuttavimpia heavyteoksia. Jos et jaksa normaalisti näitä näytekappaleita kuunnella, niin tee itsellesi palvelus ja poikkea tavoistasi edes tämän kerran. Tässä on nimittäin tarjolla audiomuodossa esitettyä puhdasta kultaa.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , | Leave a comment

Muusikon määritelmä

Yksinkertaisuudessaan muusikko on “henkilö joka esittää musiikkia”. Vaan eihän se ole niin yksinkertaista! Vai onko? Mitä vaaditaan, jotta titteliä voisi oikeutetusti käyttää?

Pitääkö hallita teoriaa? Pitääkö osata soinnut ja niiden muodostus? Oktaavialat? Sävelasteikot? Nuotit? Onko tiedettävä mitä ääniä päästelee, vai riittääkö, että niitä vain pääsee? (Ovatko piereskely ja röyhtäily musiikkia? Har har.) Sen kai tulisi kuitenkin kuulostaa hyvältä, joka tuo esiin lisäongelman. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä kaikesta voi tykätä. Voiko sitten itse määrittää olevansa muusikko? Miten sen perustelee? Osa kuitenkin on kanssasi eri mieltä, osa ehkä samaakin mieltä.

Kotona vai koulussa?

Onko vaatimuksena levyttäminen? Voiko olla muusikko, jos ei ole koskaan julkaissut mitään tai esittänyt mitään julkisesti? Jos esität päivittäin kotona koirillesi aariaa, säestäen samalla viululla ja välillä vedellen rumpusooloja, mutta asut korvessa eikä kukaan kuule sitä koskaan… oletko muusikko?

Vaaditaanko tutkinto? Se nyt ainakin pitäisi olla selkeää ja virallista. Mutta mitenkäs sitten ne kaikki muut “muusikot”, jotka soivat radioissa yms. ilman mitään leimattua paperia pöytälaatikossa? Ovatko he samanarvoisia? Onko ylempiä ja alempia muusikoita? Miksi itseoppineet voivat kutsua itseään?

Onko muusikko jos soittaa/laulaa, muttei sävellä tai sovita? Onko laulaja muusikko vai “vain” laulaja? Onko vasta sitten muusikko jos sovittaa laulunsa musiikkiin? Vaaditaanko muusikkouteen fyysinen instrumentti? Onko lauluääni muusikkomielessä instrumentti?

Kauanko muusikon titteli säilyy? Voiko sen jättää käyttämättä/poistaa? Oletko muusikko jos et ole kymmeneen vuoteen enää koskenut instrumenttiisi, mutta työskennellyt alan hommissa tiiviisti sitä ennen 30 vuotta?

Osataanko vai eikö osata?

Erään projektin tiimoilta tapasin jokusen yleisesti arvostetun sekä muusikkona pidetyn henkilön. Levyjä on pihalla, keikkaa pukkaa ja faneja on useamman vuosikymmenen ajalta. Silti jokunen heistä sai silmäni pyöristymään kieltäessään muusikkoutensa. “Enhän mä osaa soittaa.” Tämän tyylisen ajatuksen saanee aikaan juuri se ettei ole käynyt kouluja ja hankkinut tutkintoja. Kai.

Siitä huolimatta ne riffit tai vokaalit tai mitkä nyt sitten ovat se oma ala, ovat saaneet arvostusta osakseen ja niitä halutaan lisää. Vaatimattomuuttako? Vai rivien välistä esitetty toive pienestä kehaisusta? Mikä näiltä henkilöiltä sitten mielestään puuttuu? Jäi nimittäin kysymättä, harmittaa.

Tiedän nuotit ja osaan lukea niitä, osaan muodostaa sointuja pianolla, tiedän sähköbasson soittoperiaatteen… Olen säveltänyt itse noin kymmenen kappaletta. Olen sovittanut muiden kappaleisiin synakuvioita.  Olen osa yhtyettä, jossa laulan ja soitan. En kuitenkaan tee enkä soita musiikkia aktiivisesti. Olenko muusikko? Äänestän “ei”.

Hukun näihin kysymysmerkkeihin. Sanokaa nyt joku jotain, tai hukutte tekin. Jätän tähän tällaisen verkkokalvoille palavan kuvan, niin muistatte miettiä:

 

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment

Levyjen ostamisen anatomia ja idiotismi

Levyjen ostaminen on hullummaista hommaa, eikä se noudattele normaalia logiikkaa. Kirjoitin taannoin muuttoahdistuksen yhteydessä myymistäni levyistä, ja siitä, kuinka turhasta kuonasta ja hyllyntäytteestä eroon pääseminen kevensi mieltä ja kartutti vaurautta.

Olen sivunnut tätä aihetta ennenkin, mutta kertauksen ja uusien sävyjen ymppäämisen nimissä asiasta on hyvä muotoilla vielä hieman lisätekstiä. Lähinnä kiinnostaa, että harrastavatko muutkin vastaavaa epäloogista optimointia. Saa siis kommentoida, jos siltä tuntuu.

Kysehän on siitä, että niin mielelläni kuin hyllystäni taannoin irtonaisia finnejä puristelinkin, niin ostan silti edelleen keskinkertaisia tai jopa suoranaisesti paskoja levyjä. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikkapa Queensrÿche. Bändin diskografiasta löytyy useampikin kiekko sen sortin töräyttelyä, että niiden parissa ei naura Jeesuskaan.

Ongelmana tässä onkin se, että Queensrÿchellä on takanaan yli kolmen vuosikymmenen ura, joka käsittää omat nousunsa ja laskunsa. Historia on jo niin mittava, että ns. kuunteluprojektia* aloittaessa draamankaarella alkaa olla aivan erityistä merkitystä. Ne tuotannon surkeimmatkin pieraisut on täten myös hankittava, sillä näiden ansiosta kaaren parempaa laitaa asuttavat levytykset tuntuvat entistäkin paremmalta.

* Kyseessä on harras, usein viikkojen tai jopa kuukausien mitalle venyvä sessio, jossa yhtyeen jokaista pitkäsoittoa ja mahdollisesti myös muita julkaisuja kuunnellaan järjestelmällisesti ja hartaasti. Tavoitteena sisäistää tuotannon värit ja vaihtelut kautta linjan. Töräyksiäkään unohtamatta.

Kyse on siis siitä, että kronologisesti mittavaa diskografiaa läpikäydessä ja uudestaan (tai ensimmäistä kertaa) omaksuessa mieleen piirtyy tietynlainen elokuvallinen kuvakäsikirjoitus. Siitä löytyy alku(räjähdys), suvanne (vaan ei avanne), tyhjäkäynti, nostatus ja parhaassa tapauksessa myös kiimaisen innostava loppu.

Bändistä riippuen nämä vaiheet voi laittaa erilaiseen järjestykseen. Olennaista on kuitenkin se, että käsikirjoitus ei ole kokonainen, jos sieltä puuttuu paloja välistä. Innostavaa loppua arvostaa aivan uudella tavalla, jos se tulee ikään kuin puskista ja yllättäen. Tilanteessa, jossa puoliksi suonsilmäkkeeseen uponnut sankari näyttää jo entiseltä sankarilta, on onnistuminen ja voitonriemu entistä makeamman makuista. Onnistuminen innostaa ja se vie mukanaan!

Toisaalta myös brutaali mahalasku saa entistä surkeampia piirteitä, jos sankari on ollut aiemmin kovassa vedossa. Kyse on siis kulloinkin hallitsevan tunnetilan ja kokemuksen maksimaalisesta maksimoinnista.

Vastaavia esimerkkejä löytyy bändimaailmasta vaikka millä mitalla. Uriah Heep, Helloween, Annihilator, Napalm Death, Van Halen, Deicide, W.A.S.P... kaikki pitkäsoitot pitää omistaa. Niin vain kuuluu olla. Nämä esimerkkibändit eivät kenties vetele vuoristoradalla aivan Queensrÿcheen verrattavia mutkia, mutta omat epäonnistumisensa näiltä kaikilta voi kaivella. Silti niistä jokaisella on oma kokonaisuutta ja sen parempia hetkiä korostava paikkansa.

PITKÄN DISKOGRAFIAN IHANUUS

Bisneksen ja uusien bändien kannalta tämä ajattelutapa on tietysti tuhoisaa, suorastaan pervessin vammautunutta. Itse asiassa moisesta typeryydestä pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon, vaikka oma fetissi sanoisi asiasta mitä.

Ajattelepa vaikka pitkän uran ja diskografian tehnyttä ja asemansa vakiinnuttanutta veteraanibändiä, jonka nimi nostetaan esille lähinnä vanhasta tottumuksesta. He ovat olleet olemassa aina, heidät tietävät kaikki, heistä on turvallista kirjoittaa ja heidän levyilleen löytyy aina edes jonkinlainen taattu ostajakunta.

Tähän kun lyödään vastapainoksi uraansa aloitteleva ja erinomaisen albumidebytoinnin tehnyt Keltaiset Korvantaustat, jonka nimi ei sano kenellekään mitään, eikä ketään oikeastaan edes kiinnosta, niin ollaan this thing called reilu meininki -äärellä. Ketä kiinnostaa, miksi välittää?

Okei, kyllä se puskaradio laulaa ja vähitellen hyvä musiikki pääsee esille, mutta asetelma on kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Debytanttiin ei ole olemassa historiaa, henkistä sidettä, eikä mitään muutakaan tunnepohjaista latausta, joten yhtyeen hyväkin levy saattaa joutua syrjityksi sen keskinkertaisen, mutta ah niin turvallisen ja tutun turauksen edessä.

MIKÄ AVUKSI?

Tunnustan avoimesti, että nautin pitkän diskografian katsomisesta levyhyllyssäni. Ei se yksinäinen levy siellä näkyä hallitsevien pitkien rivistöjen joukossa näytä juuri miltään. Oli sisältö mitä tahansa. Tämä on typerää, mielen heikkoutta, eikä sitä voi mitenkään järkevästi puolustella.

Pahinta on kenties se, että vaikka tiedostankin olevani osa ongelmaa, niin en minä tästä ole mihinkään muuttumassa. Ei sillä ettenkö edelleenkin yksittäisiä levyjä ostaisi ja uusia bändejä tukisi, mutta parhaiten rahani saa vietyä tekemällä laajan, vuosien mittaisen ja tiukasti saman nimen alla julkaistun elämäntyön. Mitä pidempi ja laajempi se on, niin sitä enemmän olen valmis antamaan anteeksi. Jatkuvuus kunniaan.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Levyt ja demot | Tagged , | Leave a comment

Imukatsaus 7/2014

Vuoden toiseksi viimeisessä Imukatsauksessa syöksähdetään genrestä toiseen enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestyksessä loikkien.

thehaunted-ewThe Haunted – Exit Wounds (25.8., Century Media Records)

En ole koskaan ollut erityisen suuri The Hauntedin diggari, sillä bändin modernin thrashin, deathin ja hardcoren tai ties minkä sekoitus on ollut aina hieman liian kompromissihakuista, ainakin noin musikaalisesti.

Yhtyeen kahdeksas studiolevy Exit Wounds antaa kuitenkin syytä asian kyseenalaistamiseen, sillä tekele on lajissaan varsin väkevä. Tymäkkäsoundinen, raskaastikin tykittelevä thrash-modernisaatio on kohtuullisen maukas paketti. Ei ehkä mikään Hitlerin uusi  tuleminen, mutta ainakin antaa syyn avata korvat tällekin tapaukselle.

elddopMartyrdöd – Elddop (Southern Lord)

Eihän ruotsalaisbändi Martyrdöd teknisesti ottaen puhdasta metallia ole, vaan eräänlaista crustpunkin, hardcoren ja metallin sekoitusta. Sen verran metallipitoista on kuitenkin tämänkertainen anti, ettei paremmasta väliä ja sopii mukaan Metalpitiin siinä missä kaiken maailman kevytmetallit jostain Islannistakin.

Elddop vie mukanaan tarttuvilla melodioilla, vihaisella ärhentelyllä ja ennen kaikkea tyylitajuisella soitannallaan. Tuotanto on niin sanotusti tip ja top, ja vokalisoiva rähinä on asiallisen herkullista. Metallisuutta olematta metallia. Ikenet mustiksi ja kuuntelemaan.

stryvigor-fbaStryvigor – Forgotten by Ages (13.09.2014, Svarga Music)

Ukrainalainen metalliskene on tuottanut viime vuosina tasaista tahtia helmiä metalliskenen laidasta laitaan. Uudempaa tarjontaa edustaa Stryvigor, jonka debyyttilevy Forgotten by Ages yhdistää musiikissaan black metalin rujoa ärjyntää, tummanpuhuvia riffejä sekä genren kevyemmän ja tunnelmallisemman pään melodioita ja kosketinkuvioita.

Forgotten by Ages on kaihoisa ja paikoin pehmeäkin levy kovien elementtien joukossa. Puolituntinen räimintä ei kärsi sudenkuopista tai laiskasta sävellystyöstä, vaan kantaa itsensä alusta loppuun suorastaan ilmavasti. Niin sanotun tunnelmallisemman black metalin fanittajille Stryvigor on jokseenkin varma nakki.

Mortuus-GotVMortuus – Grape of the Vine (13.09.2014, Svarga Music)

Kaksimiehinen Mortuus kuulostaa juuri niin ruotsalaiselta kuin ruotsalainen black metal olla ja voi. Mortuusin kohdalla tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin hyvä asia: yhtyeen musta metalli on kylmää, pahaenteistä ja riipivää kamaa.

Reilun kymmenen vuoden ikäinen bändi ei ole ehkä sieltä ahkerimmasta tai omaperäisimmästä päästä, mutta paskat siitä; Grape of the Vine on jollain tapaa kaikessa laahaavuudessaan ja kieroudessaan koukuttava tekele. Levyn nakertava mustuus koskettelee makuhermoja juuri oikealla tavalla. Ei aivan mestarillista, mutta ehdottomasti suosittelun arvoista.

nightbringer-edtNightbringer – Ego Dominus Tuus (30.09.2014, Season of Mist)

Jenkkiläisyhtye Nightbringerin pari edellistä levyä ovat jättäneet toivomisen varaa, vaikka omintakeista meno onkin ollut. Neljäs studiolevy onneksi petraa aiemmista asetelmistaan, vaikka yhä bändiä vaivaa ylipitkän levyn tekemisen taakka.

71-minuuttinen Ego Dominus Tuus on nopeatempoinen, viheliäinen ja tunnelmaltaan pahanlainen levytys, joka tuo mieleen hyvässä mielessä Dark Funeralin. Vaikka samankaltaisuuksia on paljon, myös niitä tärkeitä eroja löytyy. Vaikkei Nightbringer mikään vuoden valopilkku olekaan, tämä levy antaa ihan hyvän syyn siihen perehtymiselle.

dysangelium-leviaxxisDysangelium – Leviaxxis (24.07.2014, World Terror Committee)

Teknisesti ottaen tämän saksalaisbändin toinen julkaisu on demo, mutta menkööt nyt mukaan, sillä onhan kyseessä kuitenkin lafkan julkaisema kiekko. Tärkein syy mukana olemiselle on tietenkin se, että Leviaxxis on oikeastaan pirun kova julkaisu.

Saksalaista black metalia nopeatempoisesti, pahaenteisesti ja miellyttävän ilkeämielisesti melodioidenkin kautta syytävä Dysangelium tuo mieleen lähinnä ruotsalaisen tyylin, mutta olematta mikään tylsämielinen pastissi. Tätä kuuntelisi mieluusti ihan kokopitkän verran, joka jo bändiltä pitäisi ulkona ollakin.

 

Posted in Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Leave a comment

Kuukauden levy: Paradise Lost – In Requiem

pl-irTämänkertainen kuukauden levy ei ole mukana siksi, että se olisi vanha legendaarinen klassikko tai koska se olisi tehnyt pioneerityötä edustamansa tyylilajin eteen. Tämä kiekko edustaa esimerkkiä siitä, miten vanhan ja kadonneenkin fanin voi kääntää takaisin.

Olipa kerran Paradise Lost…

Löysin Paradise Lostin joskus vuoden 1993 tietämillä ja aloittelin yhtyeen levyjen hommailun Iconista (1993) vanhempaan päin sujuvasti peraten. Vuotta sitä vanhempi Shades of God (1992) kolahti sekin ihan mukavasti, mutta vastaavasti kakkoslevy Gothic (1991) paljon kovemmin. Sen sijaan vuoden 1990 debyyttilevy Lost Paradise ei ollut makuuni.

Kuitenkin juuri Icon oli se, jota kautta bändiin kunnolla tutustuin ja johon aikoinaan niin sanotusti ihastuin. Pari vuotta myöhemmin tuli Draconian Times, josta kyllä pidin, mutta johon myös verrattain nopeasti kyllästyin.

Jotain tekemistä lienee sillä, että juuri 90-luvun puolivälissä makuni kääntyi niin vahasti death- ja toisaalta myös black metalin suuntaan, ettei keveämmällä tunnelmametallilla yksinkertaisesti ollut juurikaan asiaa soittimeeni.

Vuoden 1997 One Second jo sitten olikin aivan liian kevyttä kamaa. En enää tuntenut bändiä omakseni. Bändi jäi unholaan, enkä pahemmin seurannut tekemisiä. En juurikaan edes kuunnellut bändiä.

Kunnes eräänä päivänä törmäsin kollegani kautta silloin tulolla olevaan Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn, tai oikeastaan sen musavideoon. Biisi kolahti, kiinnostuin ja innostuin jopa mainitsemaan bändiä kohtaan uudesti syttyneestä kiinnostuksesta.

Eikä aikaakaan, kun minut oltiin ylipuhuttu tsekkaamaan In Requiem (2007) jotakuinkin sanoin “koska se on parempi levy”.

Paluu vanhan pariin

Kerrankin olin levyä minulle suositelleen kaverini kanssa samaa mieltä jostain levystä. Tuo levy on In Requiem. Levy, joka käytännössä toi minulle koko bändin takaisin. Heti alkusoinnuista lähtien kävi selväksi, että nyt oltiin tutun ja kuitenkin vieraan äärellä. Sellaisen levyn pakeilla, joka kuulosti siltä bändiltä, josta aikanaan niin paljon pidin, mutta jotenkin kuitenkin uudelta. Uusvanhalta jopa.

Tuo ajatus kytee yhä tänä päivänä, kun In Requiem päätyy soimaan. Riffejä, melodioita ja synkkää sävyä, joka tuo mieleen Paradise Lostin 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin, mutta kuitenkin sopivasti modernisoituna.

Soundeissa on enemmän munaa, laulu on parempaa ja sanoitukset suorastaan hurjasti parempaa tekelettä. Levyä kuunnellessa löydän siitä poikkeuksellisen paljon henkilökohtaisia tuntemuksia. Jopa sellaisia, että lähes karvat nousevat pystyyn.

In Requiem ei välttämättä ole yhtyeen paras levy, joskin se on selvästi yksi parhaista mikäli asiaa minulta kysytään. Ennen kaikkea se on levy, joka toi minulle Paradise Lostin takaisin ja sai minut penkomaan yhtyeen diskografiaa tarkemmin. Löytämään nekin levyt, jotka aikoinani niin vaivatta ohitin.

Se esitteli minut uudestaan bändin niillekin levyille, jotka olin jo kertaalleen myynyt tai vaihtanut pois, ja sai minut hankkimaan osan näistä uudestaan. Enää en kuuntele Iconia vanhempaa “lostia”, eikä se ole ongelma. Kykenen jopa pitämään bändin Depeche Mode -henkisestä Host-pehmoilusta (1999), joka vielä viitisentoista vuotta sitten olisi tuskin tullut kuuloonkaan.

In Requiem on hieno levy, joka pelasti minulle Paradise Lostin.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misantrooppiset arkki-isät

Mitä tapahtuu jos pudottaa videokameransa black metal -kulttuurin liekehtivään kuiluun? Tallentaako se mitään muuta kuin kidutettujen huutoja? Jo kaksikymmentä vuotta sitten Pimeyttä, Pahuutta ja Kylmyyttä (alkup. Det Svarte Alvor) -dokumentti avasi kuolemanpalvonnan kulttuuria meilläkin päin paikallisille teini-ikäisille ja useimmille jäi mieleen vain Emperorin jäsenten yliluonnollisen pitkät tukat.

Samaisen bändin Ihsahn kuvaili eroa “heidän” ja “meidän” välillä kuin me olisimme kauhuelokuvan yleisö ja he sen hahmoja. On siis mielenkiintoista katsoa miten nämä myyttiset hirviöt käyttäytyvät kun heidät konkreettisesti valkokankaalle päästetään?

Vampyyrin tai peikon tavoin, jotka auringonvalo sulattaa, salaperäinen taiteilijahahmo kameran taikalampun kohteena muuttuu itsetärkeäksi, tympeäksi tai tavalliseksi. Black metallin arvokkuus ei tyypillisesti kestä paparazzien hyökkäystä: mainittakoon esimerkiksi Sami Kettusen kohuttu Loputon Gehennan Liekki, jossa tahallaan korostettiin kulttuurin absurdeja puolia tai amerikkalaisten hipsterien keittämä sekahedelmäsoppa nimeltä Until the Light Takes Us, jossa Gylve Nagell (Darkthrone) ja Varg Vikernes (Burzum) rinnastetaan abstraktiin modernin taiteeseen jolla elokuva hyökkää kontekstuaalisen revisionismin hengessä black metallin poliittisesti epäkorrekteja arvoja vastaan.

misanthropeOlisiko tutkivaa journalismia parempi lähtökohta siis vapauttaa meidät fiksaatiosta tekijän persoonaan ja kääntää huomio ulospäin, niihin asioihin mistä nämä maagikot ovat ammentaneet inspiraationsa?

Kun ensimmäistä kertaa kuulit Burzumia tai Darkthronea, ei silmiesi edessä välähdellyt kohtauksia norjalaisnuorista elämässä arkielämäänsä, vaan visioita, hahmoja ja unelmia – sitä, mitä nämä silmät (fyysiset silmät tai se kolmas) olivat havainneet ympärillä olevassa maailmassa.

Inhimillinen tyhjyys vs. mystinen syvyys. Voisiko elokuvalla tavoittaa black metallin ydintä sellaisena kuin se suodattui maailmaan universumin infernaalisista ajatussäikeistä 90-luvun alkupuolella: yhteenliittyviä harhoja, jotka vahva kaipuu toiseen maailmaan kytki kuolevaisten unia stimuloivaksi kokonaisuudeksi?

Kun black metal on jäsentynyt rienaavaksi ja riivaavaksi kulttuuriksi, joka jakaa yhtä lailla kuolemaa kuin onnea tässä keskinkertaisuutta palvovassa sivilisaatiossa, ovat usealle Varg Vikernesin vaimonsa kanssa visioima Forebears (2013) ja Darkthronen Nocturno Culton teos Misanthrope (2007) vaikuttaneet enemmänkin kotivideon, okkultistisen avantgarden ja gonzopsykedelian sekoituksilta.

forebearsKumpikin elokuva on piinallisen hidas, täynnä kauniita maisemia ja paikalleen pysähtyneitä kohtauksia, Darkthronen puolella Norjan karuudesta metsineen ja syrjäkylineen, Burzumilla yllättävän kesäisestä auringonpaisteesta rinnastettuna hämäriin luoliin jotka toivat itselleni mieleen AD&D:n ensimmäisen painoksen Dungeoneer Survival Guiden (assosiaatio, josta pöytäroolipeli-connoisseur Louis Cachet olisi toivottavasti ylpeä).

Kumpikin on enemmän tai vähemmän palannut juurilleen. Mitä on Darkthrone, paitsi pikkukaupunkinuorten underground-hevin palvontaa lähimetsässä kaljapullot repussa? Mitä on Burzum, paitsi roolipelifanin aika- ja myyttimatka rikollisen intensiivisissä mittasuhteissa?

Sama henki on yhä läsnä yhtyeiden nykytuotannossa, kun Darkthrone soittaa 80-luvun punkhevisalaattia ja Burzum on roolipelikaupan taustamusiikkihyllyn progesyna-randomgeneraattori.

Onko yllättävää nähdä Varg Vikernesin arjalaislasten kirmaavan auringonpaisteessa sulat päässään kuin elämäntapaintiaanit? Darkthrone ja Enslaved pilkkihaalareissa? Varg lausumassa muinaisegyptiläisiä loitsuja ja huviajelemassa epäekologisesti ympäri Ranskaa? Darkthrone pakenemassa pohjoisen miehen angstia rokkilomalle Japaniin?

Tämäntyyppiset yllätykset ovat terveellisiä black metallin maailmassa nyt, kun oikeaoppisuuden naamioleikki on valitettavasti leikannut nuorelta polvelta suvunjatkamiskyvyn. Black metal syntyi ristiriidasta, kuten viikinkien maailmankaikkeus Ginnungagapin tulijääsoossista. Ikuisesta painiottelusta, jossa valo ja pimeys syleilevät – tai kuristavat – toisiaan.

Posted in Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment