Kuukauden levy: Disciples of Mockery – Prelude to Apocalypse

Väittäisin, että tällä kertaa kuukauden valinta osuu melko täydellisesti kohdalleen. Disciples of Mockeryn ainoaksi jäänyt pitkäsoitto on nimittäin melko pitkälti unohdettua kultaa, jonka olemassaolosta vain harva on tietoinen. Käytän esimerkkinä itseäni. En väitä tietäväni death metalista kaikkea, mutta sitä on tullut kahden vuosikymmenen aikana kulutettua melko mittavia määriä. Nimiä tulee ja nimiä menee, mutta Disciples of Mockeryn löysin kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten. Mikäli levyhyllystäsi löytyy Incantationin, Immolationin, Vital Remainsin ja Morbid Angelin vanhempia levytyksiä, niin tulet suurella todennäköisyydellä pitämään myös tästä.

Niin, Incantation. Disciplen of Mockeryn riveistä löytyy nimittäin peräti kolme aikoinaan Incantationin riveissä vaikuttanutta muusikkoa. Jim Roe, Craig Pillard ja Ronny Deo olivat mukana tekemässä Incantationin Onward to Golgothasta (1992) sysimustan jenkkideathin ikiklassikkoa. Vuonna 1999 julkaistu Prelude to Apocalypse jatkaa periaatteessa tätä samaa linjaa, eikä seitsemän vuoden välimatka tunnu kuin aavistuksen verran huolitellummassa soundimaailmassa. Kuolettava, raskas, perkeleellisen synkkä ja brutaali musiikki sen sijaan on juuri sitä mihin itsekin Incantationin esikoisessa aikoinaan rakastuin. Prelude to Apocalypse on toisin sanoen käytännössä suoraa jatkoa Onward to Golgothan kuolemanpalvonnalle. John McEntee ei sentään levyllä vaikuta, mutta henki on tästä huolimatta hämmästyttävän samankaltaista.

Kappaleet ovat vuoroin hidasta raahautumista doom/deathin hengessä, vuoroin blastaavaa tai sujuvasti nakuttavien tuplabasarien päällä kulkevaa jenkkikuoloa, joka ei genren ulkopuolisia sävyjä haistele. Omaperäisyysaste ei ole kummoinen, mutta erittäin hyvin toimivat soundit, matalalta kouraisevat örinät ja se kuuluisa kohdalleen osuva tunnelma tekevät kokonaisuudesta lähes täydellistä ja tyylipuhdasta death metalia omalla kapealla sarallaan. Tunnelma on juuri sitä mitä sen pitää oikeassa death metalissa ollakin. Pahansuopaa, ilkeää, helvetillistä… kaikkea mitä wimpit juoksevat kirkuen pakoon. Ah, niin maittavaa!

Disciples of Mockery julkaistiin aikana, jolloin death metal ei ollut varsinaisesti kuuminta hottia. Ainakaan Euroopassa. Jenkeissä tämä metallin alalajeista kaunein ei kokenut aivan samanlaista syöksyä, mutta tästä huolimatta bändin taival jäi yhden pitkäsoiton ja parin pienjulkaisun mittaiseksi. Hankkimalla käsiisi tämän unohdetun kultahipun, hankit samalla kaikki sävellykset mitä bändi sai uransa aikana julkaistuksi, joten suosittelen panostamaan. Paitsi tietysti jos olet kirkuen pakoon juokseva wimppi.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Ei pidä itseään myymän

”Kuinka monta levyä sitten saa myydä ennen kuin on sell out?”

Tässä jälleen pieni ote eräästä keskustelusta jossa olin taannoin osallisena. Vastaavia keskusteluita on käyty kyllästymiseen asti, henkilökohtaisesti 90-luvun loppuvuosista lähtien.

 

funny fight photo: Fight! Fight! Fight! fight.jpg

Cradle of Filth oli tällöin tapetilla, ja moni varmasti muistaa joulupukkikuvat Dimmu Borgirilta. Voinee(ko?) esimerkiksi näitä kuvia syyttää (sinä niin kutsuttuna “pahan alkuna ja juurena”) siitä, miksi viime viikon Aamulehden Valo -liitteessä kyseinen yhtye mainitaan metallia käsittelevän artikkelin black metal -osiossa ainoana:

”Synkeän tyylilajin edustajat eivät ole paljoa esillä valtavirtafestivaaleilla, mutta esimerkiksi norjalainen Dimmu Borgir on aikanaan ponnistanut suurille lavoille black metal -kentältä. /Juuso Määttänen

Suurille lavoille. Eli tavallaan juuri vaikka Aamulehteen.

Kun näen kyseisen bändin nimen ja kuvan, jossa piikkeineen ja maskeineen pojat soittavat kitaraa, ehtii kasvoilla vilahtaa halventavan hymyn häive ja ajatus kuten: Tottakai nuo nyt mainitaan tällaisessa lehdessä. Siinä ei ole enää mitään ”kovaa ja rankkaa”. Se on ”naurettavaa”. Myivät mulkut itsensä.

Picture of Dimmu Borgir

Mutta paljolla? Kenelle? Miten? Ja entäs sitten?

Järjellä ajatellen ei pitäisi olla mitään merkitystä bändin uskottavuudelle, onko jokin levy myynyt 1000 vai 10 000. Eihän? Vai muuttuuko kasvavien lukujen mukana jokin muukin? On toki nähty joitain rajuja linjamuutoksia, sekä vaikka haastatteluita, joissa suoraan myönnetään rahan olevan tärkeä (ellei tärkein) motivaattori.

Mutta eivät nämä esimerkit koske suinkaan kaikkia jotka tämän sell out -leiman saavat. Linjamuutoksen sitä paitsi voinee tehdä aivan hyvin siitä syystä, ettei aiempi tyyli enää kiinnosta. Kuuluuko samaan hengenvetoon sitten myös bändin nimen vaihto? Tämä jakanee mielipiteet.

Pakko tässä välissä ottaa esille sekin, että todennäköisesti hyvin monella Aamulehteä lukeneella meni kahvit ja pullat eri putkeen kuin pitäisi, bändien kuvia katsellessaan.

Itse olen jo täysin sokea näkemään miten järkyttäviltä maskinaamat, tautuoinnit ja erinäiset käsimerkit saattavat näyttää asiaan vihkiytymättömälle. Periaatteessahan sen pitäisi olla hienoa, eikö vain? Turha väittää siellä etteikö sisimmässä kutkuttele mukavasti jos oma ulkomuotosi saa jonkun katsomaan sinua paheksuvasti.

Mutta ne myyntiluvut. Vai pitäisikö sanoa fanimäärät? Vai mikä on se, millä liika suosio mitataan? Mikä menee riman alle ja mikä ei?

Bändeissä joista itse pidän, häiritsee valtavasti jos fanimäärä on suuri. Syyni ovat itsekkäät. Musiikin herättämät tunteet kun ovat äärettömän henkilökohtaisia. Persoonallisuuteeni kuuluu totaalinen omistautuvuus itselleni tärkeille asioille, joka saa aikaan sen, ettei mielestäni kenelläkään muulla ole

a) oikeutta kuunnella kyseistä musiikkia

b) älyä ymmärtää sen hienoutta

c) mahdollisuutta saada siitä aitoa tunnetta ja kokemusta.

Joten oli keikalla heitä katsomassa sitten 20 tai 2000 ihmistä, mielestäni kenelläkään muulla ei ole oikeutta olla siellä kuin minulla itselläni.

Mutta siellä on muita. Ja lisää tulee. Ja kaikki eivät ihan välttämättä suhtaudu kyseiseen bändiin yhtä vakavasti  (köh, sairaasti).

Kun rakastamani yhtyeen työpanoksen tuloksena on levy taikka vain kappale, joka saavuttaa entistä useamman kuulijan sekä miellyttää useampaa nuottikorvaa kuin edelliset tuotokset, onko kyseessä sell out? Kuka sen määrittää?

Ylitän törkeästi Metalpitin rajat ja otan puheeksi jenkkibändin Fall Out Boy. Genrenä tämä menee useaankin: pop punk, alternative rock, tai ehkä jopa emo, vaikken sitä henkilökohtaisesti näe.

Genrellä ei nähtävästi taida näissä asioissa olla väliä, sillä pointtinani on se, että bändi oli katu-uskottava juuri niin kauan, kunnes videot ilmestyivät Music Televisioniin. Näiden videoiden YouTube -linkeissä ei muusta puhuttukaan kuin sell outista. Miksi?

Kuvitelkaapa: Pieni teinipoika tai -tyttö kävelee levykauppaan ostamaan kauan himoamansa levyn (joo joo, myönnetään, tämä on täysin vanhanaikainen mielikuva), ja sitten käykin niin, että juuri se kyseinen ostos ylittää sen maagisen sell outin rajan. Kenet silloin pitäisi piestä? Kyllähän nyt joku aina piestä täytyy.

Ai ai ai… Sitä meinaan monen tyypin tunteet kuumenevat kun Burzum löytyy peräkanaa samalta kuuntelulistalta Volbeatin ja J.Karjalaisen kanssa. Miettikää nyt näiden fanikuntia!

Mutta niin, kuumeneeko? Olenko mahdollisesti väärässä? Itseäni korventaa jo pelkästään tuo yllä oleva (ihan itse) linkkaamani kuva. Tekstini on kysymyksiä täynnä, mutta ehkä näitä sietääkin miettiä. Enkä minä tiedä vastauksia.

Tämän hetken keskusteluissa tältä saralta pyörinee yhtenä bändi nimeltä Ghost/ Ghost B.C.

Yhtye sai aluksi osakseen valtavaa hehkutusta pienten piirien huulilla. Sitten se olikin jo liian monien huulilla. Kun alettiin liikkua häpyhuulilla, homma muuttui joidenkin mielestä jo naurettavaksi. Okei, heh, joo. Mutta toisaalta. Vituttaako vain ettet keksinyt sitä itse ensin?

Yhteenvetona tästä ajatusvirrasta: Kasvavan suosion vastaanottaminen on kiellettyä mikäli mielit säilyttää itsesi myymättömänä.

Viimeiseksi kysyn sinulta, hyvä lukija, onko muiden tykkääminen itse fanittamastasi asiasta sinulta pois?

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Lehdet ja zinet | Tagged , , , , | Leave a comment

Formaattisota, toinen näytös

Kirjoitin hiljattain tekstin CD-levyjen ylivertaisuudesta LP-levyihin verrattuna. Pieni piruilu kun on aina paikallaan, niin vastakkainasettelun nimissä ajattelin tällä kertaa kietaista asetelman saunasolmuun. Skitsofrenian ja yleisen perseilyn nimissä haluankin nyt julistaa hieman ehdotonta ja kosmisesti kiistämätöntä faktaa siitä, miksi vanha kunnon Long Play tulee säilyttämään asemansa eliittiformaattina aina harmagedonin loppunäytöksen porteille asti.

Hommahan lähtee tunteesta. Siitä, mitä itse musiikkia kuunnellessakin hyödynnetään. Musiikkia ei voi kaavoin todistaa. Sitä ei voi laskea yhteen, eikä muutoinkaan absoluuttisesti mitata. Siis tunnetasolla. Kun kävelet kauppaan ja pyydät setää tai tätiä ojentamaan sinulle CD-levyn, niin saat käteesi palan kylmää ja teollista muovia. Muovia! Tätä suuren kirjailija Norman Mailerinkin vihaamaa synteettistä tai puolisynteettistä hiili- tai hiili-piiatomien pitkistä molekyyliketjuista eli polymeereistä koostuvaa materiaalia.

Ja kyllä. Lunttasin tuon viimeisen lauseen Wikipediasta.

Muovissa tiivistyy kaikki kertakäyttöinen, luontoa ja tyhjänä kolisevaa ihmismieltä tuhoava rappio. Muovi ei hengitä, ei tunnu miltään, eikä sillä ole mitään arvoa. Hieman kuin CD-levyjä pääasiallisena formaattina suosivat ihmiset. Tai siis ihmisiksi virheellisesti kutsutut mäntit. Äläkä yritä selittää siellä mitään. Vinyylilevyt eivät ole muovia. Ja vaikka olisivatkin, niin ne ovat ERILAISTA muovia. Vinyylillä on nääs tunteet.

HALUATKO TAITEESI KANKAALLE VAI POSTIMERKISSÄ?

Siinä missä LP-levyn ostaessaan tuntee ostaneensa jotain konkreettista, jotain joka on koostettu rakkaudella ja joka ELÄÄ kosketuksestasi, niin CD-levyä hypistellessä olo on kuin penis-amputoidulla käsipuuhissa. Ei niin mitään mistä hieraista, mistä intoilla. Tämä on karmea ja ahdistava tilanne.

CD-levyn mukana tuleviin papereihin painettu taide vaati mikroskoopin ohella kieroitunutta käsitystä taidenautinnosta. Olisivat siinä da Vinci ja Tom Of Finland olleet riemuissaan, jos mestariteos olisi pitänyt ahtaa ruhtinaalliseen 12 cm x 12 cm kokoiseen neliöön. Pieneksi olisivat munaliisat ja nahkahomot jääneet. Sitä visuaalisuuden ja villien visioiden voittokulkua! Siitä puhumattakaan, että tämä bittivirtaa arvostava tositeeveestä tiedonjanonsa tyydyttävä nykynuoriso tuskin sitä kansikuvaa jaksaa edes tiirailla.

LP-levyllä kansikuva tunkeutuu tajuntaan jo pelkän kokonsa puolesta, tahdoit sitä tai et. Meidän oikeiden ihmisten harjoittama musiikinkuuntelu on kokemus, joka koostuu musiikin ohella myös grafiikan ja visuaalisuuden luomasta illuusiosta. CD-levyn tai bittivirran käsittely tässä yhtälössä on hieman kuin rinnastaisi elokuvamaailmassa Pen Hurin Ponterosaan. Kaipa sitäkin joku harrastaa, mutta heidät pitäisikin sulkea leireille. Tai kuristushuoneeseen. Tai mieluiten leirillä sijaitsevaan kuristushuoneeseen! Oppisivat olemaan.

KUPPI KUUMAA JA MOLEMMINPUOLISTA RAKKAUTTA

Osa LP-levyjen viehätyksestä piilee myös siinä, että ne symbolisoivat perusteellisuutta ja omistautuneisuutta. Kun laitat älppärin lautaselle, niin sitä myös kuunnellaan. Hartaudella, rakkaudella, suurella huomiolla! LP-levyt ovat monessakin mielessä kuin lemmikkieläimiä. Ne vaativat huomiota, rakkautta ja huoltoa. Ei niitä oston jälkeen nurkkaan hyljätä, vaan niiden kanssa pitää seurustella. Niille pitää jutella ja niitä on hyvä pitää välillä myös sylissä. Eikä silittämisestäkään mitään haittaa ole. Arvokkaasti ikääntyvät kuoret vapauttavat iän myötä molemminpuoliseksi välittämiseksi tiivistyvää läheisyyden aromia, joka antaa asunnolle turvallisen ja kotoisan tunteen. CD-levy sen sijaan vittuilee hyllystä tunteettomasti kuin robotti.

Eikä sovi vähätellä sitäkään, että hyvin pidetty ja arvokkaasti käytetty LP-levy säilyttää arvonsa. Sitä voi myös soittaa vielä senkin jälkeen, kun elektromagneettinen pulssi joskus tulevaisuudessa pyyhkäisee pinnat tyhjiksi. Siitä puhumattakaan, että CD-levyt mätänevät ajan myötä kuuntelukelvottomiksi. Toisaalta tämä ei ole mikään suuri haitta, sillä käyttäjänsä ovat taipuvaisia aivomätään, joten tuskinpa vannoutunut CD-friikki kokoelmansa päälle mitään enää kolmen vuosikymmenen päästä muutoinkaan ymmärtäisi. Kuolaa vain rinnuksilleen ja hokee silmät tyhjänä muovin ja muun paskan autuutta.

Kun on niin helppoa…

…niin pinnallista…

…ja niin kovin tyhjää!

CD-levy ei ole juuri muuta kuin kertakäyttöisyyden kulttuuria ylistävä pinnallisuuden ilmentymä, johon on mahdotonta liittää minkäänlaista merkityksellistä sidettä. Sen käyttö on kieltämättä vaivatonta, mutta juuri tässä piilee formaatin suurin ongelma. Kuka tahansa idiootti voi lätkäistä levyn sekunnissa sisään ja lähteä sen jälkeen syömään jäätelöä. Siellä se musiikki sitten pumputtaa. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei välitä. Perse heilumaan ja ensi viikolla sitten uudet hitit. Siinä missä LP-levyn soittaminen on tapahtuma, musiikin ja kuuntelijan välistä intiimiä vuorovaikutusta, niin kliiniset ja merkityksettömät CD-levyt edustavat musiikkimailman rappiota. Tukiaistaidetta. Sisällötöntä höttöä ja viihdettä aivottomille. Ethän sinä ole yksi heistä?

Posted in Avautumiset | Tagged , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Slayer – Seasons in the Abyss

Slayer-kitaristi Jeff Hanneman poistui taannoin keskuudestamme, mikä oli tietysti melkoinen menetys paitsi thrash-skenelle, myös raskaammalle metallipuolelle ylipäätään. Jeff tunnettiin erityisesti Slayerin kovi(mpi)en biisien ja riffien tekijänä, joten lienee selvää, ettei Slayer tule olemaan entisensä tämän jälkeen.

Mutta koska tällä kertaa on kyse kuukauden levystä, eikä muistokirjoituksesta, otan syyniin Slayerin toisiksi kovimman levyn. Sen kovimman – Reign in Blood – ohitin kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, ehdin jo raapustaa tuosta kiekosta viikon klassikkolevyarvion Imperiumiin. Toiseksi, Seasons in the Abyss, oli allekirjoittaneelle se ensimmäinen Slayer-cd, jonka aikoinani ostin. Ehkä jotain tekemistä asian kanssa on myös muilla henkilökohtaisilla, juuri tähän levyyn liittyvillä asioilla.slayer-sita

Sport the war, war support!

Levy alkaa yhdellä yhtyeen aggressiivisimmista biiseistä, ja niitähän kyllä riittää. War Ensemble sylkee vihaa, tuhoa ja kuolemaa paitsi tiukoin sanankääntein, myös timanttisin riffeihin. Monessa mielessä täydellinen avausraita. Ironista kyllä, parempaa avausraitaa saa hakemalla hakea, mutta juuri Reign in Bloodin Angel of Death on sellainen.

Blood Red on loistava biisi sekin, mutta haastavassa seurassa. Kun edeltävä sekä seuraavana tuleva Spirit in Black molemmat pieksevät sen jäykkyydessä, on lyhyenlännällä, vajaat kolmiminuuttisella verenpunaisella rässiraidalla haastavaa. Erinomaisessa porukassa hyväkin kalpenee.

Broken glass reflections

Vaikka koko Seasons in the Abyss on levynä lähes Reign in Bloodin tasoinen mestaribiisien ketju, aivan samalle tasolle levy ei yllä. Spirits in Black toisaalta on juuri niin kova ja puhdasta terästä oleva repäisy, että se voisi olla kaikin puolin yhtyeen parhaimmallakin levyllä. Levyn tarttuva kertosäe vie niin ikään mukanaan.

Juuri heikommaksi ei jää ytimekkäillä sanoituksilla varustettu, synkkäaiheinen Expendable Youth. Vaikka biisi on monia muita vetoja hitaampi, sen riivaava kertosäehokema ja Dave Lombardon naseva rumputyöskentely ovat juuri esimerkillisiä näyttöjä siitä miten Slayer toimii hitaammillakin kierroksilla.

The dead have taken my soul

Murhaaja ja haudanryöstäjä Ed Geinistä kertova Dead Skin Mask on levyn kenties musiikillisesti keveimpiä, mutta aiheiltaan karmivimpia biisejä. Sen melodinen tarttuvuus on omaa luokkaansa, kuten ovat myös yleisönhuudatuselementteinä toimivat lyriikat.

Edeltävän biisin lailla Dead Skin Mask on naseva esimerkki tempoltaan hyvinkin rauhallisesta biisistä. Jesus Savesin tyylisistä nopeuksista ei ole tietoakaan, ja silti – vai juuriko tästä syystä – Ed Gein -rallattelu toimii kerta toisensa jälkeen erinomaisen hyvin.

Astetta nasevampi Hallowed Point on toki sekin mainio sävellys, mutta en pysty sitä kuuna päivänä nostamaan levyn parhaimmiston rinnalle. Toisaalta sen nopeatempoisempi ja sikäli myös aggressiivisempi anti on hyvää vastapainoa edeltävän biisikaksion jälkeen. Näistä huolimatta Hallowed Point olisi ehdokkaiden joukossa, jos levyltä pitäisi väkisin valita jokin pois pudotettava sävellys.

Shades of death are all I see, Fragments of what used to be

Tiedän, ettei seitsemäntenä biisinä soiva Skeletons of Society kolahda jokaiseen Slayer-faniin, mutta meikämanneen kipale on kolahtanut aina. Sen pahantahtoisessa riffittelyssä on jotain hyvin painostavaa ja hypnoottista.

Oman osansa tämän biisin viehätysvoimaan tuovat sen sanoitukset ja tapa, jolla kertosäe vedetään. Niin yksinkertaista, niin toimivaa. Niin ylivertaisen hyvä osoitus parin muun kipaleen lailla miten keskitempoinen thrash voi olla järisyttävän hyvää.

Kahdeksas biisi Temptation on jälleen hieman nopeampi veto, mutta yhdessä Hallowed Pointin kanssa juuri levyn vähemmän onnistuneita vetoja. Ja silti, puutteineenkin, todella kovaa tekoa. Loppua kohden meno kuitenkin kiristyy ja siinä seurassa tällä vedolla ei ole mitään jakoa.

Frozen eyes stare deep in your mind as you die

Born of Fire on kuin paluu levyn alkuun, suoraan War Ensemblen tunnelmiin. Nopea, hektinen, kipakka ja tiukan yksinkertainen, vain reilu kolme minuuttia kellottava ralli. Juuri täydellinen lämmittelybiisi ennen levyn parasta sävellystä.

Jep, niin kovia kuin kiekon monet vedot ovatkin, sokerina pohjalla odottaa itse nimikkobiisi. Miksi se on paras? En tiedä. Parhaimmat sanoitukset? Tuskin. Nopein ja tiukin? Ei varmasti.

Mutta jotain erikoista, jotain järkähtämättömän tunnelmallista siinä on. Oliko syynä kenties aikanaan nähty musiikkivideo vai onko kyse juuri levyn seesteisestä alusta, joka vain nousee syvemmille tasoille biisin kasvaessa? Ehkä. Ja varmasti silläkin on merkitystä, että juuri tätä vetoa tuli treenattua ja soitettua livenä entisessä elämässä noin viisitoista vuotta sitten.

Seasons in the Abyss on paitsi minulle se levyn paras biisi, myös yksi Slayerin koko biisihistorian parhaimmista vedoista. Lombardon luovuus rumpalina, kitaristikaksikon virtuoosimainen kielisoitinten käsittely, Arayan verbaalinen ilmaisu, sanoitukset. Kaikki natsaa. Enkä edes maininnut sitä, että levyllä on todella kovat, joskin raa’at soundit.

As you go insane… go insane

Seasons in the Abyss on lähes täydellinen levy. Se on levy, josta en keksi mitään muita vikoja kuin sen, ettei se ole Reign in Blood. Mutta se on niin lähellä sitä tasoltaan, etten voi kuin nostaa hattua tälle suoritukselle. Hannemann, King, Araya, Lombardo. Kiitos tästä.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Formaattisota, ensimmäinen näytös

Eri formaattien välinen sotiminen on nykyään maailmalla muotia, joten minäkin haluan olla sotaisa.  Tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa – jälkimmäinen osa julkaistaan myöhemmin – otan tanakan aseman tiettyjä julkaisuformaatteja vastaan/puolesta. Sehän on kuitenkin selvää, että jotain tiettyä formaattia suosivat ovat yleensä aina väärässä ja muutenkin täysiä pellejä, niin ajattelin tässä latoa paperille miksi näin on. Toivottavasti saan ohjattua ihmisiä syvemmälle poteroihinsa, jotta formaattisota voisi jatkossakin paksusti kuin paisunut pallokala.

Okei, ylempänä nähtävä taideteos ei ole sikäli kohdallaan, että kämäisesti enkoodattua ämpäriä ei kuuntele edes LP-levyillä korvansa tuhonnut formaattiklovni. Mutta jos kolmosen kohdalle iskee levykaupan ja neloseen kuvan kauniista ja hienosta Compact Disc -levystä, niin aletaan olla asian ytimessä. Ja kyllä tuo laadukkaasti tehty mp3/flac käy myös, kunhan hyllystä löytyy myös alkuperäinen jumalten luoma CD-levytys.

Asiahan on nimittäin niin, että kolhon, paskaisen ja ajan myötä pahveihinsa pakkasta ottaneen LP-levyn käsittely aiheuttaa suoranaista pahoinvointia. Sen lisäksi että kansiin roiskunutta kahvia tai mäihää on lähes mahdotonta pestä, niin bakteerikasvusto altistaa herkemmän friikin vakaville kuolemantaudeille. Eikä sekään aivan hirveästi lämmitä, että mokomat lätyskät vaativat tilaa kuin Adolf Hitler parhaina päivinään. Muuttofirma kiittää, kun mustaa materiaa haalinut hevipelle ei jätemuovistaan luovu, vaikka ei niitä koskaan edes kuuntelisi. Nehän kuitenkin näyttävät hyvältä!

Paitsi että eivät näytä.

SISÄLLÖSTÄ VIIS, KUNHAN NYT (MUKAMAS) NÄYTTÄÄ HYVÄLTÄ

Katselin taannoin erään levykaupan listauksia tulevista artikkeleista. Tarjolla oli lukuisia alle tunnin mittaisia levyjä, joista oli painettu värillisiä ja ties millä kuvioinneilla hinttaroituja tuplavinyylejä. Gatefold-kansilla, artistien häpykarvoilla ja muilla kilkkeillä vahvistettuna totta kai. Oikeasti, myydäänkö siinä enää musiikkia, vai aivan jotain muuta? Herää ajatus, että näitä keinotekoisesti useammalle paskalaikalle venytettyjä levyjä myydään musiikin sijaan lähinnä koriste-esineiksi. Että kattokaa nyt fellow hipsterit kun mulla on hieno levy, on vielä sitä ja sitä painosta ja kaikkea! Ei sitä kyllä kuunnella viitsi, kun on niin saatanan hankalaa, mutta ainakin se näyttää hienolta! Hieman kuin oltaisiin ostamassa kivasti koristeltua autoa, jota ajetaan polkemalla.

Ja sitten runkataan ringissä ja nokitellaan. Tulee mieleen American Psychon kohtaus, jossa jupit kilpailevat käyntikorttien hienoudesta. Voi sitä häpeää, jos oma tyylinäyte häviää. Vähät siitä mitä kortissa lukee, pääasia että fontti on hieno ja mieluusti vielä mahdollisimman vaikeasti luettavissa. Jupit, hipsterit… saman haavan mätää molemmat, jos minulta kysytään. Ja kaikkihan te tietenkin kysytte, sillä minä tiedän asioita.

Sen ohella, että ylimääräinen tilpehööri ja epäkäytännöllinen koko vievät huomiota pääasialta, niin kuka helvetti jaksaa olla jatkuvasti puolia kääntelemässä? Väitän, että nimenomaan CD-levy mahdollistaa keskittyneen ja häiriöttömän musiikkinautinnon. Sen ohella, että äänessä ei ole ylimääräistä analogista piereskelyä, niin levyä kuunnellessa voi ottaa rauhassa tukevan takanojan ja todella nauttia ympärilleen rakentuvasta äänimaailmasta. Kyllä siinä maisemat hajoaisi, jos pitäisi joka 10-15min välein olla persettä ylös penkistä vääntämässä ja puolta vaihtamassa. Kuinka käytännöllistä ja vaivatonta! Mitäs muuta menneisyydestä kaivettaisiin… Häkäpönttöautot ja huoneen kokoiset tietokoneet kuulostavat hyvältä, vai mitä? Kuinka tunnelmallista ja AITOA!

Olkoonkin, että olet luultavasti täydellisen väärässä, niin mitä mieltä sinä olet?

Posted in Avautumiset | Tagged , , | 5 Comments

Lounaaksi metallia

Saisiko olla kasa levyjä? Kelpaisiko nippu festarilippuja kesän kinkereihin?  Mahtuisiko metalliaiheinen lehti postiluukkuusi? Ottaisitko vastaan suosikkibändisi uuden paidan tai heistä kertovan biografian? Haluaisitko soittaa isolla lavalla bändisi kanssa?

Jos vastaus mihin tahansa näistä kysymyksistä on kyllä, olet juuri etsimämme henkilö musiikkialan töihin. Kaiva vain sopivasti kuvettasi tai hoida joku muu maksumieheksi, niin kaikki hoituu kuin itsestään.

Saat mitä haluat ja paljon muuta, kunhan saamme luottokorttisi numerot, talosi ja lapsesi pantiksi tai mitä ikinä sinulta irtoaakaan.

Unohdinko mainita jotain? Ai niin, maailmassa ei ole ilmaisia lounaita.

Alkupalaksi töitä

Pappa betalar, valtio lainaa ja lotossa voittaa. Harvaa kiinnostaa mistä se raha tulee, kunhan sitä tulee. Pecunia non olet – raha ei haise. Ja jos rahaa ei ole, aina voi tehdä töitä sen eteen, jotta on millä maksaa.

Kaikki harrastukset maksavat jotain. Ei sillä ole lopulta väliä onko kyse kalastuksesta, jääkiekosta tai kitaran rämpyttämisestä. Mutta mihin ja miten harrastuksilla sitten päästäänkään, sillä on eroa. Ivallisempi kaveri sanoisi, että toiset harrastukset ovat parempia kuin toiset.

Musiikkiala on siitä ihan helvetin vittumainen ala, että mikään ei saisi maksaa mitään, kukaan ei saisi tienata mitään ja kaiken pitäisi olla ilmaista, ja paradoksaalisesti kyllä, jonkun pitäisi silti kyetä, haluta ja jaksaa maksaa ne huvituksista koituvat laskut.

Artistia ja musiikkitoimittajaa yhdistää noin kaksi asiaa, ja ne eivät ole bändärit ja soittotaito. Niistä (me) musatoimittajat saamme lähinnä olla kateellisia, mutta eipä nyt vielä ratketa: kyse ei ole hiekkalaatikkotason katkeruudesta, vaan vähän isommasta kuviosta.

Kumpaakin tahoa – siis sekä soittajia että toimittajanplanttuja – nimittäin kumpaankin nussitaan kuivana kakkoseen, ja mikä pahinta, sitä pidetään alan standardina. Kumpaakin yhdistää, jos ei nyt rakkaus, niin intohimo lajiin ja se, että töitä tehdään ilmaiseksi.

Olenko väärässä? Ehkä, luultavasti, mutta asioilla on vissi kutinsa. Mietitäänpä hetki.

Lukuja, laskuja ja kappas, ilmaista kaljaa!

Nykypäivänä ei ole minkään sortin salaisuus, että artistit joutuvat tekemään keikkoja persnetolla tai korkeintaan plus-miinus-nolla-tuloilla. Eihän siinä mitään, jos siihen suhtautuu sellaisena mukavana pikku harrasteluna, jossa lähdetään ottamaan vähän keittoa kavereiden kanssa naapuripaikkakunnalle ja siinä sivussa vedetään puoli tuntia räminää jo valmiiksi humalaiselle yleisölle. Onhan se vaihtelua arkeen.

Astetta hölmömmäksi menee, kun artisti on jossain nobody-aseman ja ison bändin välimaastossa. Ketään ei kiinnosta tarpeeksi paljon, että salit tulisivat täyteen bändin omalla nimellä, mutta kun koti- ja lähipaikkakunnatkin on koluttu läpi kymmeniä kertoja, on aika suunnata ulkomaille.

Silloin lähdetään turneelle, jossa – aivan oikein – saa viulut maksaa itse. Isompien bändien turneelle saattaa päästää lämmittelijäksi, joka on tietysti hieno asia, jos on valmis maksamaan siitä tarpeeksi pätäkkää. Tämä puoli tarinasta on vähemmän hieno asia. Kun päälle lasketaan palkattomista vapaista tulevat kulut, matkaliput, ruokailut, juomailut ja majoitukset, ei vaadita korkeatasoista matematiikkaneroa toteamaan, että järjestelmässä on virhe.

Levymyynti taas ei kannata, koska… no kuka helvetti enää levyjä ostaa? Joo, kyllä, te kaikki noin neljä Metalpitin lukijaa plus kourallinen muita suomalaisia, mutta tulevaisuus on verkossa.

Spotify, YouTube ja muut vastaavat suoratoisto- eli streaming-palvelut ovat tätä päivää. Musiikista ei enää haluta maksaa, koska nuorempi sukupolvi ei ole siitä tottunut maksamaan. Enkä aio edes mainita warettajia, sillä en usko, että heillä on suurta osaa levymyynnin vähentymisessä – etenkin kun tutkimustulokset todistavat vaikutuksia molempiin suuntiin.

Entäs se ilmainen kalja?

Aivan, joskus bändit saavat kyllä keikkapalkkioksi kaljaa. Voi jumalauta, miten hienoa! Onko maailmassa mitään hienompaa asiaa kuin ilmainen kalja? Ehkä, jos mukaan lasketaan ne noin kaksi kuumaa bändäriä, mutta eihän niitä nimettömillä bändeillä ole, joten nautitaan edes siitä kaljasta. Siitä ja kylmistä makkaroista. Kyllä nyt oikein käy kateeksi keikkailevia artisteja. Olisinpa moinen itsekin.

groupieBändeillä menee surkeasti, paska homma. Ja minkäs teet? Levy-yhtiöitä ei kiinnosta, jos ei myy ja kun bändejä on maailmassa noin miljardi liikaa, mitäs myyt? Kaikki maksaa ja kellään ei ole rahaa. Silti, jännä juttu, jossain taskussa on aina sitä rahaa. Ja paljon.

Entäpä sitten toimittajat? Älkääpä nyt, kyllä me/ne kultturellit propellipäät yrittävät (yritämme!) tehdä työnsä alan eteen. Levyarviot, haastattelut, keikkareportaasit ja muut syntyvät niks-naks kuin itsekseen vaan.

Ei tarvita kuin kuppi kahvia, pari röökiä ja kumipizzaa, ja kummasti syntyy teksti Herra Isosta Artistista ja hänen legendaarisista takahuoneseikkailuista Playboy-pimujen kanssa, ja huh hah hei, miten homma on hienoa ja kivaa, ja ihan kuin oltais jo bestiksiä sen artistin kanssa! No, ainakin Facebook-kavereita. Tai ainakin sähköpostiosoite löytyy managementin suuntaan. Metallivau!

Ei se valitettavasti nyt kuitenkaan noin mene. Kun glamour-lasit otetaan pois päästä, jää käteen fani- tai oikeastaan nörttimentaliteetillä kyhättävät arviot, haastikset ja muut jutut suoritettavaksi omalla ajalla, kun jaksaa ja viitsii. Palkkaa muuten tulee helvetisti vähemmän kuin mitä saisi vaikkapa pulloja keräämällä.

freelunchJa nyt tulee paljastus. Minä, kuten varmaan moni muukin kollega, myyn suuren osan arvostelulevyistäni. Ihan totta, saan siis rahaa saamistani levyistä. Ilmaisista levyistä. Jos unohdetaan, ettei kirjoitustyöstä makseta mitään, nämä tulot tulevat kuin itsekseen.

Kyllä näistä nettoaa parit kympit kuussa. Joskus enemmänkin. Tuntipalkkaa en viitsi edes laskea, sillä se jäisi luultavasti joihinkin sentteihin.

Kun nykypäivä on kuitenkin mennyt siihen tilanteeseen, että yhä useampi arvostelulevy tulee bittivirtana, jää myös arvostelijalle yhä vähemmän käteen. Kasa bittejä ja siinä se.

Nyt joku tietysti kysyy “entä sitten? saa kuitenkin kuunnella musaa ilmaiseksi!” Ai niin kuin ne kaikki sadat miljoonat muutkin, jotka käyttävät edellä mainittuja suoratoistopalveluita?

Erona vain on, että me/ne säälittävät arvostelijaplantut olemme niin helvetin tyhmiä, että teemme ilmaista työtä käytännössä siitä samasta materiaalista, jonka kaikki muutkin kuulevat halutessaan netistä – laillisin tai laittomin keinoin.

Vähemmällä pääsisikin, jos jättäisi ne huonot levyt kuuntelematta ja kuuntelisi niitä kiinnostavia bändejä sieltä mistä muutkin.

Erona arvon artisteihin, jotka toki sen kovemman työn tekevät, on tietysti se, että meillä ei ole edes niitä ilmaisia kaljoja, tai niitä bändäreitä.

First World Problems

Koska kyse on tietysti hyvinvointivaltioiden hemmoteltujen kakaroiden kitinästä ja aina voidaan pelata Afrikka-korttia käteen (“niillä ei ole edes ruokaa tai vettä!”), on vain todettava, että paskan möivät ja vapaaehtoistahan tämä kaikki on. “I could stop if I wanted to.”

Mutta jotain mätää musiikkiteollisuudessa on. Mikään ei saisi maksaa mitään, mutta kaikkien pitäisi saada inhimillinen korvaus tehdystä töistä. Festareillakin kuulemma soi vaan paskaa, miksei kukaan tuo hyviä artisteja Suomeen ja niin edelleen.

Mutta niinhän se menee, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Lafkat ja distrot, Levyt ja demot | Tagged , , , , , , , , , , | 7 Comments

Nainen bändissä

Naispuolinen kaverini ihasteli tuossa taannoin, että mahtaa se olla hienoa, kun olen nainen ja soitan bassoa metallibändissä. Tahtomattani repesin. Kyllä, se on äärettömän “hienoa” ja “erikoista”. Se kun on perinteisesti muutenkin se yhtyeen aliarvostetuin pesti. Jos livenäkin soittaa, niin ei haittaa jos menee pieleen, sillä piuhan voi aina ottaa irti.

“Ja sit sä soitat syntikkaakin!” Kaverin tarkoituksena oli ihastella lisää, mutta… se vasta onkin se kaikkein kuraisin virka.

Kosketinsoittimien käyttö metallissa kun on kumminkin vähän “homoa”. Itse asiassa tämä näkemys lienee lieventynyt niistä ajoista, kun itse aloittelin 1990-luvun lopussa, mutta sitä voitaneen verrata samaan “basistit on tyhmiä”-lokeron kanssa. Käsitys on ja pysyy.

Miten päädyin tähän?

Lapsena minua juoksutettiin soittotunneilla. Pianon ja kosketinsoitinten. En ole oikeastaan koskaan kyseenalaistanut sitä, miksi näin oli. Todennäköisesti siksi, että musiikillista lahjakkuutta oli havaittavissa, ja soittimena “syna” oli helppo ja suhteellisen edullinen. Mitään flyygeliä ei kerrostaloon luonnollisesti lähdetty raahaamaan.

Mitä niistä tunneista sitten käteen jäi, siirrettiin vanhempana bänditoimintaan. Mitä vähemmän jaksoi synan “homous” kiinnostaa, sitä enemmän sitä käytettiin. Olin silloin myös porukoissa ainoa, joka ymmärsi kyseisestä instrumentista jotain.

Basso taas… En ole oikeastaan koskaan kokenut suurta kiinnostusta basson soittoon. Aloitin, koska sellainen tarvittiin live-esiintymiseen. Ostin oman soittimen, koska vasenkätisiä soittajia ei ollut lähipiirissä. Päädyin viisikieliseen, koska se oli parhaimman värinen (ihqdaa).

Siinä tarina koko rumuudessaan. Mutta vitut siitä, sillä nykyään todellakin kiinnostaa! Ja kuunnelkaa nyt hyvät ihmiset vaikka näitä bassosoundeja:

“Onks toi muija?”

Ensinnäkään en koe, että naisbasistina olo olisi mikään saavutus. Toisekseen mielestäni sen ei myöskään pitäisi olla. Onko sillä väliä mitä sieltä haarojen välistä löytyy jos soitin pysyy kädessä?

Vastaus useimmilta lienee, että ei. Otetaan nyt kuitenkin se väistämätön vastapallo kiinni ja todetaan, että ainahan epätavanomaisuus kiinnostaa. Ja esimerkiksi naisbasisti peittoaa tässä kategoriassa naissynistin suorilta.

Jos uskottavuutta sukupuolen siivellä lähdetään hakemaan, niin paras pesti siihen olisi nähdäkseni rumpalin osa. Äkkiseltään en esimerkiksi synkemmän alan bändeistä keksi kuin Gallhammerin, jossa sellainen on.

Tässäkin kokoonpanossa on vain se “vika” että kaikki ovat naisia. Entäs sellaiset bändit, joissa vain rumpali on nainen? Onko niitä? Vaikka juuri todettiinkin, ettei sillä ole mitään merkitystä, niin otan mielelläni valistusta vastaan, heh.

Näin perstuntumalla naisten jakauma bändeissä menee kaiketi seuraavassa järjestyksessä;

a) tausta- ja päävokalisoinnit

b) kosketinsoittimet

c) basso

d) kitara

e) rummut

Johonkin väliin tietysti voidaan laittaa erikoisemmat soittimet, kuten poikkihuilu tai viulu. Ja soittavathan niitä miehetkin.

Niin mitä sitten?

Sitä sitten, että me naikkoset edustamme vähemmistöä mitä metallibändeissä soittamiseen tulee. Ja genreen yleensä. Joissakin se herättää arvostusta, joissain ei.

Tarkoitukseni ei ollut tekstissäni lähteä pohtimaan niinkään sitä, miksi juuri näin on. Sitä on varmasti useammallakin taholla jo pohdittu. Pääsyy mielestäni on luonnollisesti se, että metalli on enemmän miesten juttu. Ja siitä on aivan turha lähteä kenenkään feministisesti kitisemään.

Kunhan vaan taas tuli todettua tämäkin asia.

Posted in Bändit ja artistit | Tagged , , , | 13 Comments

RIP Jeff Hanneman

Slayerin kitaristi Jeff Hanneman on kuollut, eikä loppu tainnut olla kovin miellyttävä. Oli kyse sitten alkoholista tai hämähäkinpureman ja vahvojen lääkkeiden aiheuttamista komplikaatioista, niin kohta ukosta ei ole jäljellä kuin muisto vain.

Onneksi tämä muisto tulee elämään aika helvetin pitkään. Musiikkia ei meiltä pois viedä.

Joku saattaa tästä loukkaantua, mutta 95% muusikoiden kuolinuutisista ei ole kiinnostanut minua oikein millään tasolla. Lähes aina kyse on ollut joko korvattavissa olevasta rivimiehestä tai sitten elämäntyönsä jo pääosin tehneestä nimimiehestä, joka on merkkiteoksensa jo tehnyt. Enkä minä heistä ketään ole henkilökohtaisesti tuntenut, niin mitäpä sitä sitten suremaan. Ihmisiä kuolee, mutta musiikki elää.

Jeff Hanneman on kuitenkin hieman eri sortin tapaus. Olkoonkin, että mies oli valtaosan merkittävimmistä kappaleistaan jo varmasti tehnyt, niin ura ei ollut nähdäkseni vielä täysin paketissa. Satun pitämään Slayerin uudemmista pitkäsoitoista paljon ja näiden perusteella Hannemanin kynästä olisi voinut syntyä vielä vaikka mitä. Esimerkiksi tämä seuraava kappale.

Sanoisin, että ei mikään heikko saavutus kolmen vuosikymmenen mittaisen uran jälkeen. Mitä meiltä jäi vielä kuulematta? Okei, ilmassa roikkui kyllä vahva epäilys että Hanneman ei enää koskaan Slayerin riveihin liittyisi, mutta tämä jää nyt ikuiseksi arvoitukseksi. Entä jos?

Moisella spekulointi on Hannemanin saavutukset huomoiden kuitenkin lopulta aika turhaa touhua. Slayerin ja Hannemanin sävelkynän merkitystä thrash- ja äärimmäisemmän metallin kehitykseen ei voi mitenkään vähätellä. Miehen vaikutus koko kenttään on ollut valtava. Siis valtava!

Itselleni Slayer on ollut aina se ykkösbändi. Pari muuta nimeä on päässyt hyvin lähelle, mutta kirjastosta lainatusta Reign In Blood -albumista alkaen ykköspaikka on ollut aina järkkymätön. En unohda ikinä sitä voimaa ja tunnetta, minkä Angel Of Deathin räjähtävä alku aikoinaan vanhempien kotistereoista kuunneltuna aiheutti. Eikä efekti ole vuosien mittaan päässyt pahasti edes laskemaan. Toimii aina.

En nyt jaksa tämän enempää ajatuksia aiheesta kirjailla, sillä vituttaa melko kiitettävästi, eikä asiaa tai Hannemanin merkitystä tarvitse muutenkaan niin hirveästi avata. Uskoisin, että aika moni tätäkin lukevista tietää tasan tarkkaan mitä tarkoitan. Tämän verran halusin aiheesta kuitenkin ylös naputella. Nyt lähti kova jätkä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Tapahtumat | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Winter – Into Darkness

Jenkkibändi Winterin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto olisi pitänyt esitellä kuukauden levynä jo vuodenvaiheen tienoilla. Näin kevään kynnyksellä bändin nimi ja musiikin herättämät tunnelmat tulevat auttamatta liian myöhään, mutta toisaalta, tämän ruhjomisen parissa hiipuu kyllä kirkkaampikin valo. Pääasia että ahdistaa.

Yllä oleva maisema seisoo Into Darknessin (1990) kannessa ylväänä kuin molestoitu risti hautausmaalla. Kansitaide ja levyn sekä bändin nimi herättävät mielleyhtymiä myös 90-luvun alun black metaliin, mutta Winterin aseista löytyy mustaa lähinnä pilaantuneen lihan muodossa. Death metalin raskautta ja mörisevää laulua doomin hitaaseen murskaamiseen yhdistelevä musiikki ei pidä kiirettä.

Kyse on massiivisesta, sielua ja hartioita painavasta ahdistavasta vallista, jonka alavireisesti möyrivät riffit ja basson munaskuita kouriva surina sekoittuvat yhdeksi synkeästi resonoivaksi äänipainajaiseksi. Laulajabasisti John Alman latoo tuomion päälle löyhkääviä tekstejään, joissa ei varsinaisesti riemussa piehtaroida.

Sanotaan, että hitaat riffit ovat grindin suola. Siinä tapauksessa minä totean, että nopeammat kohdat ovat doomin suola. Kun Destinyssa kuultava nopeampi jolkotus halkaisee maisemaa hitaasti myllertäneen matelun, niin kuulija todellakin höristää korviaan. Iskuissa on voimaa ja viimeisenkin toivon tappavaa vakuuttavuutta. Sen ihmeempää sävytystä Into Darkness (tyylikkäästi hyödynnettyä kaikua lukuun ottamatta) ei sisällä, eikä moista edes kaivata.

EDELLÄKÄVIJÄN TESTAMENTTI

Winter vertautuu monellakin tavalla suomalaiseen Thergothoniin. Molempien musiikki oli pohjattoman synkkää, mutta samaan aikaan myös helvetillisellä tavalla melankolista ja jonkinlaista lopullista tuomionliekkiä ennakoivaa paatosta. Erityisesti Winterin nopeammasta materiaalista kuulee myös Celtic Frostin vaikutuksen. Bändi kuitenkin sulautti nämä sävyt sen sortin death/doom-juhlaksi, jonka lohduttomuus on puolestaan vaikuttanut lukuisiin doom/death bändeihin oikealta ja vasemmalta.

Into Darknessin asema death/doomin kulmakivinä on siis kiistaton, mutta tästä huolimatta Winter on jäänyt loppujen lopuksi aika tuntemattomaksi nimeksi. Elinkaari oli lyhyt; vain tämä yksi pitkäsoitto ja vuotta aiemmin julkaistu demo, joka laitettiin myöhemmin pihalle cd-muodossa nimellä Eternal Frost. Triona operoinut miehistö ei ole noussut esiin muissakaan nimeä saaneissa ryhmissä, joten kulttisuosioon jääminen jäi bändin kohtaloksi.

Viime vuosina Winter on roudannut luitaan harvakseltaan myös lavoille milloin missäkin päin maailmaa, mutta tämän aktiivisempaa reunionia ei ole kuitenkaan ilmeisesti luvassa. Kyse on siis harvinaisesta herkusta, joka kannattaa raskaan musiikin ystävien tarkistaa. Mateli bändi vastaan sitten missä muodossa hyvänsä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged | Leave a comment

Mun musa on parempaa kuin teidän musa

Olen ylpeä suomalaisuudestani. Olen ylpeä myös naiseudestani (en naisellisuudestani, minut tuntevat tietävät, että siinä on puutteita), pitkästä parisuhteestani, palavasta rakkaudestani ystäviäni kohtaan sekä muun muassa vasenkätisyydestäni.

Omistan myös pienen siivun Hammer of Hate -nimisestä musiikkialan yrityksestä. Olen luonnollisesti ylpeä niin siitä kuin joka ikisestä siihen kirjaimellisesti puristamastani hiki- ja veripisarasta.

Tätä kautta päästään siihen että olen ylpeä myös musiikkimaustani. Ei, en ole black metal -tyyppi (kuten HoH:n mainitsemisen jälkeen voisi luulla), työ- ja niin ikään avioelämällä vain sattuu olemaan varjopuolensa (eh, eh).

Keskitytään siihen “metal”-sanaan. Olen kuulunut metallimusiikin kuluttajiin jo pienestä pitäen, sillä isoveli kantoi kotiin esimerkiksi “Manon vaaria” ja “Mekadettiä“. Siitä on musiikintuntemus lähtenyt laajentumaan, eikä se toivottavasti lopu koskaan.

Vaikka olen elänyt läpi erittäin vahvan “teinix-skeneilyvaiheen”, jossa vain ne tietyt osat joistain asioista/ihmisistä olivat hyväksyttäviä, nostaa se edelleen päätään siinä, että kyllä metalli on parempaa musiikkia kuin mikään muu. Kylläpäs.

Osoittaakseni epätoivoisesti kypsyyttä lisään tähän perään sen tärkeän huomion: minun mielestäni. Olen myös hankkinut tätä väitettä tukeakseni omakohtaisia kokemuksia.

Eli mitä…

”Skenettämiseni” lähdettyä rakoilemaan olen löytänyt elämälle virtaa niin popista, rokista, alternativesta, electronicasta, punkista, EBM:stä ja jopa sieltä juurieni mullasta eli vanhempieni fanittamasta iskelmästä ja rautalangasta.

Kaikille on aikansa ja paikkansa. Ne koskettavat ja valavat uskoa huomiseen, kuten hyvällä musiikilla on tapana. Silti palaan aina metalliin. Miksi näin? Mikä siinä on?

Päädyin sanaan: aitous.
Ja mitenkäs se nyt taas määritellään? Henkilökohtaisen kokemuksen kautta kaiketi.

Poppia esimerkkinä

Olen käynyt katsomassa muun muassa Lady Gagan sekä Adam Lambertin konsertit. Molemmat artistit pyörivät soittimessani ajoittain, varsinkin lenkillä, ja voin myöntää pitäväni heidän musiikistaan.

Kummankin esityksen katsoi varsin mielellään; olihan siellä värejä, liikettä ja energiaa. Mutta se kaikki jäi lavalle. Kun setti loppui ja valot syttyivät, olo oli tyhjä. Kuin olisi vetänyt piuhan irti soittimesta tai sulkenut television.

Sitä ikään kuin jäi siihen ihmettelemään mihin tästä taas pitikään jatkaa kunnes tajusi liittyä muun ihmismassan liikkeeseen ulos tapahtumapaikalta.

En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa metallikeikoilta lähtiessäni. Oli kaikki musiikki ollut minun mieleeni tai ei (esimerkiksi festivaalit tai muut usean yhtyeen tapahtumat), tiedän olleeni oikeassa paikassa ja olo on mainio.

Syytökset ja kiitokset

Osa kunniasta menee totta kai täysin vain musiikille. Kun nuotit menevät kohdilleen oman sielunmaiseman kanssa, on siitä vaikea olla pitämättä.

Sanomana on usein muukin kuin biletys, panetus ja parisuhteiden vaikeudet. Ei sillä etteikö edellä mainittuihin voi ajoittain myös samaistua, mutta itse kaipaan musiikiltani jotakin muuta. Sitä silikonitissin pintaa pitää vähän raapaista, ja katsoa mitä alta löytyy; onko siellä pisaran vai pallon muotoinen implantti?!

Raapaisun voi suorittaa vaikka sitten sillä rakennekynnellä.

Yksi maininta menee kuulijakunnalle, joka koostuu samoista langoista kudotuista ihmisistä. Kaikki toki eivät ole samaa valmistuserää, mutta perusainekset ovat siellä.

Yhteistyö on voimaa, sanotaan. Ja vaikka vain tapitetaan lavaa siitä omasta tilasta, ovat sekä yhteys että voima siellä.

En kuitenkaan omaa ”ihkupinkkiä” kuvaa siitä, että kaikki tulisivat toistensa kanssa toimeen, ja että kaikki olisi aina kivaa. Totuushan on, etten esimerkiksi itse voi sietää valtaosaa muista maailman sukankuluttajista, ja mielestäni kaikki ovat kusipäitä.

Mutta palataanpa siihen jokin toinen kerta.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | Leave a comment