Keikkaprinsessa

Kun pidän jostakin bändistä, pidän siitä yleisesti ottaen todella paljon. Fanitan satasella, tai sitten en ollenkaan. Harmaalla alueella ei montaakaan yhtyetta asustele. Suhtautumiseni satasen bändeihin on äärihenkilökohtaista, ja sillä on tietyt seuraamukset.

Tässä voisin mainita esimerkiksi sen, että keikoilla ei koskaan saisi olla ketään itseni lisäksi. Vittuako ne muut siellä tekevät? Eivät ne mitään ymmärrä. Tämä keikka on MINUN. Turha lähteä nillittämään siellä että todellisuudessa sellainen ei toimi. Tiedetään. Eläköön fiktio!

Semifinal vai Jäähalli?

Mitä pienempi fanikunta on, sitä helpompi sitä on sulattaa. Eli suomeksi: sitä helpompi se on häivyttää omasta keikkaelämyksestä. Mitä isommaksi vierellä seisova massa kasvaa, sitä enemmän se korpeaa. Se saattaa vaikuttaa myös kielteisesti omaan kiinnostukseen kyseistä bändiä kohtaan.

Vastaavasti: jos bändi on jo suurta ja mahtavaa stadionit täyttävää kamaa kun siihen tutustuu, ei sitten niin vitutakaan. Siinä ikäänkuin… vahinko on jo päässyt tapahtumaan. Että nostaa kädet pystyyn vain hän, ja jatkaa elämää.

Jää kotiin

En tiedä sitten mikä se minun ongelmani taas on. En ole mainstreamin vihaaja, enkä UG-Irma. Skenepoliisiuden viittakin jäi teinivuosiin niittirannekkeiden ja ihmisten kokoisten vaatteiden kera.

Näin se vaan rehellisesti 97% tapauksista menee, olen huomannut. Vaihtoehto fanituksen laskuun on, että akti jää pimeisiin yksinäisiin iltoihin neljän seinän sisälle.

Ja hei!

Että muuten sitten raivostuttaa tykästyä bändeihin vääriin aikoihin. Lähinnä kaiketi liian myöhään siis. Saat kulovalkea-tyyppisen kipinän johonkin. Jihuu! …ja huomaat että bändi kuopattiin jo 1996 tai jäsenet ovat tappaneet itsensä jo ajat sitten. Pahinta kaikista on jos ovat alkaneet räpätä taijotainmuutapaskaa.

Eikä siinä mitään sinänsä vaikkei poppoo olisikaan enää kimpassa. Mutta itselleni on kovin tärkeää päästä todistamaan keikkaa, kun on jotain mikä todella sykähdyttää. Siinä sitten pureskelet kynsiäsi kun kuuntelet hehkuttelua niiltä, ketkä ovat olleet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Sitä tuntee itsensä taas niin pikkusiskoksi. Velipoika kun ehti aina ensin.

Ei jokaiseen kelkkaan vaan ehdi, itku ja yhyy. Tämän kyseisen vikinän kipinän sytytti Strapping Young Lad. Missä minä olin kun Detoxia veivattiin livenä?!

…todennäköisesti jonkun prinsessan haavemaailmassa, jonka live-elämykseen ei mahtunut muita kuin hän. Ämmä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 4/2014

Imukatsauksen neljäs ja samalla vuoden viimeinen kesäinen osa vie meidät kevään aikana tulleiden äärimetalliteosten pariin. Matkan varrelta löytyy niin black metalia ja grindiä kuin myös death metaliin ja thrashin suuntaan kallellaan olevaa tavaraa.

Sargeist_FeedingTheCrawlingShadowsSargeist – Feeding the Crawling Shadows (31.3.2014, World Terror Committee)

Kotimaisen Sargeistin raaka black metal on tullut tutuksi jo kolmen aiemman täyspitkän ja useamman pienlevytyksen myötä. Behexen-sivuprojektimaisena yhtyeenä toimiva Sargeist ei ole lähtenyt kaavaansa muuttamaan nytkään, vaan nopeatempoinen ja raaka black metal on esillä kautta linjan alusta loppuun asti.

Aivan aiemmin saavutetulle tasolle Feeding the Crawling Shadows ei levynä nouse. Tämä ei tarkoita, etteikö teos olisi hyvä, mutta eittämättä jotain lisäsärmää tai viimeistelyn viimeistelyä kiekko olisi kaivannut. Joka tapauksessa tämä rujosoundinen levytys on perehtymisensä alkuvuoden black metal -julkaisujen joukossa ansainnut.

Tortorum_Katabasis_CoverTortorum – Katabasis (8.3.2014, World Terror Committee)

Norjalaisyhtye Tortorumin parin vuoden takainen debyyttilevy oli mielestäni suorastaan erinomainen tekele (Imperiumin arvio). Tätä seurannut Katabasis ei ehkä ylety ihan samoille tasoille, mutta kaikesta huolimatta tavoittaa black metalin mustan tunnelman esimerkillisellä tavalla.

Katabasis ei varsinaisesti tuo mitään uutta ja ihmeellistä jo monella tavalla läpi kaluttuun genreen, mutta tästä on paha bändiä syyttääkään, levyn tarjotessa takuuvarmaa sarvipään julistusta. Skandinaavisen black metalin seuraajalle jotakuinkin varma nakki.

triumpgenus-vjppTriumph, Genus – Všehorovnost je porážkou převyšujících (2.9.2013, Iron Bonehead Productions)

Jo viime vuonna julkaisunsa saanut Triumph, Genusin debyyttilevy iskee kuultavaksi nopeatempoista ja pahaenteistä black metalia tsekkiläiseen malliin. Murahteleva ja tyly ärjyntä sekä viheliäisen väkivaltainen riffittely ei ole ehkä omaperäistä, mutta sen verran nasevasti iskevää, ettei levyä ole syytä ohittaa kotimaansa tai epätavalliselta haiskahtavan nimensä perusteella.

Tietojen mukaan vain vinyylillä julkaistu puolituntinen kiekko tuo mieleen sekä 90-luvun kultaisen skandinaavisen tyylin että keskieurooppalaiset alan yhtyeet. Entisen itäblokin maiden skeneä seuranneille Všehorovnost je porážkou převyšujících on suositeltava teos.

triptykon-mcTriptykon – Melana Chasmata (14.4.2014, Century Media)

On lähes mahdoton kuvitella, että “vain hetki sitten” Celtic Frostin raunioille perustettu Triptykon on jo yli kuuden vuoden iässä. Siitähän tuntuu olevan vain tovi, kun debyyttilevy Eparistera Daimones julkaistiin. Neljä kokonaista vuotta kuitenkin kului ennen kuin jatkoa saatiin uudella kokopitkällä levyllä. Nyt sitä on reilut tunnin verran, eikä levy petä hetken vertaa.

Triptykonin toinen tuleminen ei ehkä yllätä jos ei petäkään. Äärimmäisen raskasta, doomahtavaa ja toisaalta death metalille sukuista metallia on tarjolla jykevällä kädellä soitettuna. Niin tummissa vesissä ja pahanenteisesti soiden käy tämäkin levy, että monella äärimetalliyhtyeellä olisi tässä lähes kopioimisen paikka. Lajissaan lähes ainutlaatuinen.

Layout insert centredMisery Index – The Killing Gods (23.5.2014, Season of Mist)

Jenkkibändi Misery Index on tehnyt grindivivahteista ja äärimmäisen intensiivistä death metaliaan jo reilun vuosikymmenen ajan. Sinä aikana yhtye on ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa hyvin, eikä ihme, sillä bändin levyt eivät tasoltaan pahemmin notkahdelleet.

Viides täyspitkä, The Killing Gods, jatkaa laadukasta linjaa kiristämällä ruuvia entisestään. Noin kolmivarttiseen levytykseen mahtuu vain ja ainoastaan lujaa työtä nytkin, eikä soundien jykevyyttä voi kuin ihastella. Loppukeväästä ilmestynyt kiekko onkin juuri sellaista laatua kuin odottaa sopi: ensimmäisen vuosipuoliskon parhaasta päästä death metalia ja hyvä ehdokas tällä hetkellä koko vuoden parhaimpiin levyihin lukeutuvana tekeleenä.

Valkyrja-TAFValkyrja – The Antagonist’s Fire (11.11.2013, World Terror Committee)

Ruotsalaisen Valkyrjan aiempi tuotanto ei ole ollut erityisen hyvää, vaikka yhtyeellä hyvätkin hetkensä on toki olleet. Matkaa varsinaiseen A-luokkaan on kuitenkin ollut, joten onkin varsin mukava huomata, miten kolmannella levytyksellään Valkyrja on ottanut askeleen tai parikin parempaan suuntaan.

Tämän vuoden Steelfestissäkin esiintynyt bändi ei ehkä esittele mitään uutta black metalin jo varsin koluttuun kenttään, mutta Watain-akselin reipastempoisella, mustanpuhuvalla ja pahantahtoisella tunnelmalla varustettu 50-minuuttinen levytys toimii.

Vampire-vampireVampire – Vampire (3.3.2014, Century Media)

Myönnetään, etten ensimmäistä kertaa kuullessani ruotsalaisen Vampiren eponyymiä debyyttilevyä ollut aivan niin innoissani kyseisestä kiekoista kuin mitä kollegani ylisanat antoivat ymmärtää. Ja vaikkei levy vielä toisellakaan pyöräytyksellä hurmioon asti vienyt, on tunnustettava, että debyyttilevyksi tekele on oikein onnistunut.

Vampiren thrash-vetoinen, mutta deathista ja blackista lisämausteita ammentava metalli on innokasta ja menevää, mutta ennen kaikkea hyvillä riffeillä höystettyä kamaa. Se ei ole ehkä erityisen raikasta eikä varsinkaan uusi genreä, mutta tämän voi antaa anteeksi hyvin laaditun kokonaisuuden nimissä. Ei ehkä ihan kärkikamaa, mutta lajissaan hyvä.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Powerwolf – Bible of the Beast

powerwolf_logo_2

Herran vuonna 2009 kutakuinkin juuri näihin aikoihin jouduin saksalaisen susilauman täysin yllättämäksi ja raatelemaksi. Kovaksi keitettynä hevikundina tokaisin vain “Hihhihhii, kutittaa!” Sanon aina noin vaikka ei kutittaisikaan.

Toisin sanoen löysin saksalaisen Powerwolf yhtyeen levyn Bible of the Beast. Jos bändi on kaikesta piittaamatta ristitty suoraan Voimahukaksi ja levykin Pedon Raamatuksi, niin eihän sitä vaan voinut sivuuttaa olkiaan kohauttaen.

Vanhana power_metalboy_90:nä sain väkevän muistutuksen siitä, kuinka hurjaa hyvin tehty power metal parhaimmillaan voikaan olla. Intron jälkeen pelin avaava Raise Your Fist, Evangelist -raita lyö heti kättelyssä hirveällä lyönnillä nivusiin ja vyöryää hulluna päälle tartuttaen vastaantulijoiden korvakäytävät voimauttavalla kertosäkeellä.

Biisit ovat suhteellisen monipuolisia sävellyksiä ja tarttuvia. Olen kuullut sanoituksia parjattavan, mutta hyvin toteutetun komedian ystävänä ne toimivat ainakin minulle. Lyriikoissa kättä yhteen lyövät kirkolliset teemat, okkultismi, metallielämä sekä huumori. Rima nousee ja tippuu samaan aikaan kerrassaan mainiossa iskelmässä Resurrection by Erection.

Resurrection by erection
When you wake up from the dead and the angels give a head
Halleluja, resurrection”

Timanttia, silkkaa timanttia. Soundit ovat power metal standardien mukaan tuotettu, en niistä oikein jaksa kitistä mihinkään suuntaan. Kelpaavat, siis.

Jalustalle on nostettava bändin laulaja Attila Dorn. Jäbällä on keuhkojen paikalla aivan mielettömät pillit ja palkeet, joilla ulvoa sellaisella voimalla, että taivaalta kuukin halkeaisi. Aivan mielettömän vahva ja miehinen ääni. Hänelle on muodostunut kyllä nopeasti omat maneerinsa, mutta nekin voidaan kuitata hyvänä läppänä.

Yhtyehän debytoi Suomenkin keikkarintamalla tänä vuonna jopa kahdesti, ensin Helsingin Tavastialla ja myöhemmin Tuskassa. Molemmat keikat jäivät valitettavasti näkemättä, mutta eipä se juuri haittaa, sillä näin yhtyeen viime syksynä Stuttgartissa, Saksassa omalle yleisölleen. Fiiliksen puolesta se nousi välittömästi näkemieni keikkojen Top 5 -listalle naurettavan helposti.

On ollut kummallista huomata, kuinka vähälle huomiolle yhtye on jäänyt Suomessa. Musiikillisesti Powerwolf on mielestäni samalla viivalla esimerkiksi Sabatonin kanssa, joskin molemmilla on täysin omat konseptinsa. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua mm. niiden Suomen sotahistoriasta kertovien biisien vuoksi. Siitäkin huolimatta olen aina pitänyt Powerwolfia kaikin puolin Sabatonia parempana.

Powerwolf on ennen ja jälkeen Bible of the Beastin suoltanut ulos tasaisen laadukkaita läpysköjä maailmaan, jotka kannattaa tsekata. Suosittelen kuitenkin tutustumaan bändiin tämän BotB-levyn kanssa. Kerta kaikkiaan mahtava levy huikealta bändiltä! Jos vaan power metal vielä maistuu sekä pystyy pääsemään sen faktan yli, että bändillä on kieli aavistuksen verran mennyt poskesta läpi ja niin edelleen, voi Powerwolfista nauttia täysin rintakarvoin. AUUUUUUUUUUUU!!!

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy | Tagged , , , | Leave a comment

Vitsi nimeltä Manowar

Manowar on paras! Manowar on pelle. Manowar on mahtavin! Manowar on naurettava. Manowar on soturien musiikkia! Manowar on isojen miesten lapsellista leikkiä.

Kuulostaako tutulta? Ehkä juuri siksi, että Manowar on tavallaan näitä kaikkia – ainakin jos mielipiteisiin on uskominen.

Manowar_LogoMielipiteitä Manowarista taitaa olla yhtä monta kuin kuulijaakin. Ja päälle vielä muutama muukin. Manowarista kun voi olla mielipide bändiä kuulemattakin. Monella taitaa sellainen ollakin.

Mutta missä vaiheessa Manowar itse teki itsestään vitsin?

Morjesta ja tapa

Suhteeni Manowariin ei alkanut suotuisissa merkeissä. Tulin hyvin erilaisesta koulukunnasta kuin mitä Manowar esitti. Alkuvuodet suhtauduin orkesteriin epäilevästi, ehkä jopa dissaavasti. En kokenut sitä omakseni.

Vuodet kuluivat, musiikkimakuni laajeni ja kaipa jokin hyvä kappale edellä mainitulta bändiltä lopulta teki sen, että annoin Manowarille kunnon mahdollisuuden.

Eikä aikaakaan, kun olin myyty. Bändillähän oli hyviä, jopa suorastaan erinomaisia biisejä ja levyjä. Sanoituksetkin olivat paikoitellen juuri sitä rautaa, mistä osasin vahvan roolipelitaustan omaavana nauttia. Miekkoja, sotureita, sodan jumalia ja niin edelleen.

Eivätkä ne kappaleet metalliveljeydestäkään minua vastakarvaan raapineet. Eihän siinä mitään vikaa ole jos moisen idealismin puolesta liputtaa.

Tämä aikoja sitten Manowar-myönteiseksi muuttunut ajatusmaailmani ei ole kuitenkaan tehnyt minua sokeaksi bändin suoraan sanoen älyttömälle pelleilylle. Saatan olla jossain määrin bändin fani, mutta silti on pakko kysyttävä, viime aikaisia touhujakin “vierestä” seuranneena: mitä helvettiä?

Helvettiäkin äänekkäämpi

On totta, että Manowar on bändinä Louder Than Hell, ainakin mitä tulee siihen äänimäärään ja paisutteluun, jota bändi itsestään tekee. Paljon on puheita, vielä enemmän on uhoa ja sangen paljon on liputusta sen puolesta, mitä Manowar edustaa ja on.

Mutta jos vaikkapa katsotaan bändin todellisia tekemisiä, hölmöilyjä festareiden ja keikkojen suhteen ja etenkin tätä viimeisintä fiaskoa nimeltä Magic Circle Festival, joka tietenkin on Manowaria itseään täynnä oleva metallisuuruuden juhla ja koko metallikansan festivaali, niin melkeinpä pistää nolottamaan. Lähes hävettää tunnustaa pitävänsä Manowarista.

Terveisiä faneille! (Kuva: Magic Circle Festival 2014 -sivuilta.)

Terveisiä faneille! (Kuva: Magic Circle Festival 2014 -sivuilta.)

Ensin kolmepäiväiseksi aiottu festivaali kuihtuu kahteen päivään. Sitten kaksipäiväinen festivaali jääkin käytännössä yhteen päivään ja perjantaista tulee pelkkä “öö, juodaan kaljaa ja juhlitaan Manowaria” -tyylinen mitättömyys.

Bänditarjonta taas on kuihtunut radikaalisti edeltävistä vuosista. Magic Circle Festival on pelkkä kalpea varjo siitä, mitä sen piti olla. Mitä se on joskus ollut. Googlettakaa netistä jos ette usko.

Ja lukekaapa oheisesta linkistä huviksenne noita kaikkia naurettavia rajoituksia, jotka vielä tiukentuivat päivä päivältä päivittyen festarin lähentyessä. Ei retkituolia, ei sateenvarjoja, ei juomapulloja.

Etenkin kun viimeistä on perusteltu sillä, että pullo saattaisi lentää yleisön toimesta bändin jäseneen tai muuten lavalle. Vaikka saahan sen vesipullon sitten kuitenkin alueella täyttää niin halutessaan. Mitä helvettiä?

Samaan aikaan bändin päähemmo Joey DeMaio hehkuttaa kuinka Manowar ei ole mikään kaupallisuuden pilaama ja alaan leipääntynyt bändi, vaan todellinen metalliveljeyden messias…

Moneywar

Eikä kyse tietenkään ole näistä taikarinkifestareista, vaan siitä kaikesta, mitä bändi on viime vuosina tehnyt. Siitä kokonaisuudesta, jollaiseksi yhtye on kuin vaivihkaa viime vuosina lipsunut.

Uran varhaisvaiheiden tuotosten uudelleen soittaminen ja taltioiminen, toinen toistaan tyhjänpäiväisempien dvd-julkaisujen koostaminen ja käytännössä vuosi vuodeltaan väsähtäneempien levyjen synnyttäminen.

Tähän väliin voinen todeta, että itse tosin pidin myös viimeisimmästä täyspitkästä. Suuren yleisön mielipide kertoo kuitenkin karua kieltään. Manowar ei ole entisen itsensä kaltainen suuruus.

Ei, vaikka Helsingin Magic Circlessä yhtye olisikin vetänyt väkevän keikan täynnä klassikkobiisejä – kuten saattoi päätellä monen paikalle päätyneen tosiuskovaisen kommenteista sosiaalisen median puolella tai muutoin verkkomaailman mielipidepalstoilla.

Ja juuri tuosta edellä mainitusta on kyse: tosiuskovaisuudesta ja äärimmäisestä lojaalisuudesta Manowarin suhteen.

IHANAA, MANOWAR, IHANAA! (Kuva: Manowarin Facebook-sivuilta.)

IHANAA, MANOWAR, IHANAA! (Kuva: Manowarin Facebook-sivuilta.)

Kuinka paljon Manowar saa mokailla, sohlata ja urpoilla ennen kuin jopa hartaimmin yhtyeeseen uskovat alkavat epäillä omaa messiastaan ja uskoaan?

Kuinka paljon Manowar saa ratsastaa dollarin värisen lohikäärmeen selässä ennen kuin jopa vähemmän kyyniset fanit väsyvät tähän touhuun ja hyppäävät pois junasta?

On jotenkin ironista, että Anvilin tapaiselle pitkän uran tehneelle yhtyeelle naureskellaan samalla, kun Manowaria ylistetään. On nurinkurista, että Metallican päälle lähes syljeskellään samalla, kun Manowar soheltaa ihan miten sattuu.

Manowar onkin siitä mielenkiintoinen vitsi, että osa lakkasi jo nauramasta. Kysymys kuuluukin: vieläkö on toivoa, että yhtye palaa ruotuun ennen kuin on liian myöhäistä?

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Vinyylissä on vaaraa

TurntableKaikki ovat varmaankin jo huomanneet kuinka vinyylilevyt ovat tehneet rajun paluun viime vuosien aikana räjähdysmäisesti. Tulee ties mitä uusintapainosta klassikoista deluxe-painoksina, jotkut levyt kaiverretaan ensimmäistä kertaa vinyyliformaatiin sekä uudet levyt julkaistaan vähintään useampana eri värivaihtoehtona.

Minua tämä vinyylien toinen tuleminen ei haittaa, sillä nuoremman sukupolven edustajana se “alkuperäinen” vinyylin aikakausi jäi elämättä.

Vinyyli on perkeleen siisti formaatti.

On nämä perusasiat, suuremmat kansitaiteet joita hypistellä ja ihailla, pakettien kokonaisvaltaisuus (gatefold-kannet, insertit, julisteet yms. “sälä”), parhaimmillaan luonnollisemman kuuloiset soundit yms. yms.

Mutta on vinyyli formaattina myös melko perseestä.

Hinnoista

Underground-musiikkia haaliessa ongelmana tuppaa olemaan levypainosten rajallisuus.
Viime vuosina on oma diggailu kääntynyt black metalin puoleen ja voi saatanan saatana kun voi olla vaikeaa saada joitain levyjä itselleen. Senkin jälkeen kun ne lopulta eteen tupsahtavat, puistattaa hintalappu enemmän kuin kansitaiteen perverssit angelslaying sadogoat -kuvitukset kukkahattutätejä.

Ensinnäkin uudet vinyylit tuppaavat maksamaan ihan homona, pahimmillaan n. 40 €. SAIRASTA! Hyväkuntoisista käytetyistä (klassikko)levyistäkin saa kyllä latoa mammonaa tiskiin, jotta ne tietyt aarteet vaihtaisivat omistajaa. Nimimerkillä 50 € maksettu Mercyful Faten Melissa-levystä. Eikä ollut edes alkuperäinen ensipainos!

Joidenkin uusien levyjen painokset ovat niin pieniä, että jollei sinulla ole likviditeettiä ennakkotilauksen alkaessa voi olla ettet näe sitä levyä ikinä, ainakaan enää sillä hinnalla. Ebaysta saa sitten huudella rauhassa tuplahintoja! Aina voi tietenkin odottaa myös 2. painosta tai ostaa, hui hurjaa, CD-version!

Kerkesin useamman vuoden etsiä Hornan Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne 2LP:tä ennen kuin tärppäsi eräänkin messulaudan Sikaa Säkissä -osastolla ja silloinkin tuli uhrattua läski säästöpossu Luciferin alttarilla.

tumblr_m8ymkgMgCt1rcjifso1_500

Se tunne, kun lopulta löydät etsimäsi levyn.

Laitteistosta

Vinyylilevyjen kuunteleminen on myös helvetin kallista välineurheilua. Itse olen kituuttanut jo kuusi vuotta rumalla levysoitin+vahvistin combojärkäleellä, jonka ostin pikkuserkkuni sedältä hintaan 25 €. Sillä, AUX-johdolla sekä stereoillani on saatu opiskelijan budjetille sopiva ratkaisu, mutta high fidelity -nörtit itkisivät verta nähdessään tämän kattauksen. Vaan unelmani kalliimmista härveleistä ja laadukkaimmista hilavitkuttimista elävät yhä. Lahjoituksia otetaan vastaan.

The-Uber-expensive-Transrotor-Quintessence-Turntable-2

Rahalla saa vaikkapa Transrotor Quintessencen.

Juuri tämä laitteistopuoli vaikuttaa vinyyliharrastuksessa vähintään KAIKKEEN.
Okei, en tiedä teknisesti laitteista ja äänittämisestä oikeastaan mitään, joten seuraavat kommentit eivät pohjaudu niinkään tieteellisiin faktoihin vaan lähinnä oman mietiskelyni lopputuloksiin.

Yksinkertaisesti joitain levyjä ei vain vinyyli formaattina palvele ei sitten yhtään.
Pitäisi saada paremmat vehkeet jotta voisin täysin vahvistaa/kumota tämän väitteen, mutta minulla on joitain uusia levyjä jotka kuulostavat suoraan sanottuna huonommilta kuin niiden CD-versiot.

Hyvä vinyylisoundi tuntuu olevan kiinni tähtien asennosta, levysoittimesta, vahvistimesta, äänirasiasta, vinyyliprässäämöstä, levyn paksuudesta (onko 180g vai 140g), miksauksesta, masteroinnista, postinkantajasta ja voi apua ties mistä.

Analogisesti nauhoitetut albumit taas tuntuvat luonnostaan elävemmiltä kuin kliiniset CD-versiot, hyvinä esimerkkeinä Ritchie Blackmore’s Rainbow -debyytti sekä vaikkapa Denial of Godin The Horrors of Satan. Levyt ovat eri vuosikymmeniltä, mutta soundaavat jopa minun vehkeilläni helvetillisen hyvältä. Suurin osa levyistäni kyllä muutenkin kuulostaa siedettäviltä ja osa erinomaisilta, mutta parantamisen varaa laitteistossani on runsaasti.

Painoksista

Ketä se oikeasti kiinnostaa, onko minun Profanatican uusimman levyn vinyyli musta-, splatter- vai kuvalevy?! Tai mikä on minun Sabbatin rajoitetun 7″ singlen käsinkirjoitettu numero tai että se on Gezolin nimmaroima? Oman keräilijäegon lisäksi ei juuri ketään. Paitsi ehkä niitä toisia keräilynörttejä.

Myönnän olevani juuri tällainen keräilynörtti, varsinkin tiettyjen bändien kohdalla. Satan’s Satyrsin tuotannosta omistan mm. debyyttilevyn seitsemänä eri versiona, joista kolme on eri vinyylipainoksia. Minusta on hauskaa että ne hyllyssäni jöpöttävät, mutta siinäpä se sitten onkin. Ei kukaan vieraistani katso levyjäni niin tarkasti että huomaisi ja olisi sillain “VAUTSIVAU!”

Tai ehkä hengailen vain posereiden enkä true metal warrioreiden kanssa. Vaan eipä sillä että minä niitä levyjä vain koriste-esineiksi ostelisin ihmisten pällisteltäviksi.

Fyysisyydestä

Vinyylien fyysisen massiivisuuden myötä niiden säilöminen vie paljon tilaa ja vaivaa, mikäli vähänkään enemmän haluaa hifistellä niiden kanssa. Paljon on eri koulukuntaa tässäkin asiassa: miten päin levy sujautetaan suojamuoviin, pidetäänkö levyt pahvikansien ulkopuolella, ovatko levyt paperisissa, muovisissa vai niiden yhdistelmäpusseissa jne.
Sitten levyjä voi pestäkin ihan käsipyykillä ja levyharjalla putsata ennen pyöräytystä.

Kerran vietin yhden vapaaillan ihan vain levyjä tiskaillessa ja suojamuoveja käännellessä, kun tulin lopputulokseen että kyllä se on parempi että muovin suuaukko on ylöspäin. Muuttaessa kämpästä toiseen vinyylilaatikot paskovat selän jollei muista nostaa jaloilla, sillä ne painavat enemmän kuin synti.

IMG_0664.JPGPuritanisteista

Aika ajoin tulee vastaan puritanisteja, jotka peräänkuuluttavat sitä että he kuuntelevat vain c-kasetteja ja vinyylejä koska analoginen über alles ja että kaikki mp3-perseilyt tai Spotify striimaukset ovat musiikin syöpä jne.

Kunnioitettava asenne, mutta en minä ainakaan jaksa rajoittaa itseäni formaattien kanssa. Mukavuudenhaluisena läskinä monesti on vain helpompaa kuunnella samaa levyä Spotifysta, kuin että näkisi kaiken sen vaivan joka menee sen kuuntelemiseen vinyylinä. Pidän mp3-tiedostoista, tykkään Spotifysta, diggaan c-kaseteista, CD:t ovat kivoja sekä vinyylit ovat mahtavia. Kyllä olisi moni bändi jännyt löytämättä ilman internet-aikakauden ilmiöitä kuten YouTubea.

Vinyylissä on vaaraa

Pari viime vuotta olen kuitenkin lähes yksinomaan ostanut vinyylejä. Olen kokenut sen etenkin rock musiikin kuuntelussa ainoaksi oikeaksi tavaksi kunnioittaa artisteja ja heidän musiikkiaan. CD:itä ei tule enää osteltua niin paljoa, vaikka sellaisiakin kausia välillä tulee. Joidenkin bändien uusien levyjen kohdalla tulee hommattua automaattisesti niin CD- kuin LP-versiot.

Oma ajattelutapani on, että tietyt bändit ovat erikseen ns. “vinyl worthy”, eli heidän materiaaliaan tulee homattua lähes yksinomaan vinyylinä, tai kasettina, kunhan on analogisena. Joidenkin bändien kohdalla ajattelen, että eipä tuota tarvitse vinyylinä olla, se ei ole vinyylin arvoinen. Itselläni tällainen bändi on jostain syystä aina ollut Watain. Casus Luciferi LP voisi olla kiva, mutta pärjään ilmankin. Sitten taas jos hyllyssä on Kirkan R.O.C.K. niin sen on oltava nimenomaan vinyylinä, ei missään nimessä CD:nä. Ikinä. Kirka on vinyylin arvoinen, ei Watain. Vinyyli on katu-uskottava formaatti.

His_Master's_Voice

Pakko kuunnella uskollisesti vinyylejä!

Kaiken kaikkiaan vinyylilevyjen keräileminen, kuunteleminen ja kokonaisvaltainen harrastaminen vaatii paljon aikaa, vaivaa, rahaa sekä aitoa rakkautta musiikkia kohtaan. En hirveästi suosittele aloittamaan vinyylien ostamista, ellei rakkautesi liekki musiikkia kohtaan sitten pala raivolla ja sielusi Saatanan vihasta roihuten.

Ja ketä asia oikeasti kiinnostaa, niin mun Profanatican levy on splatter-versio.

PS. Taannoin katsoin vinyylien keräilystä kertovan, Alan Zweigin ohjaaman dokumenttielokuvan Vinyl (2000). Suosittelen kaikkia vinyylifriikkejä katsomaan sen, pitkästä kestostaan huolimatta. Leffa löytyy mm. YouTubesta kokonaan. Itseäni ainakin elokuva puhutteli paljon. 4/5

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 3/2014

Lähes neljä viikkoa on vierähtänyt edellisestä imukatsauksesta, joten on syytä suorittaa taas pienimuotoista vilkuilua. Tarjontaa on tällä kertaa lähes laidasta laitaan, joskin aivan raaimmat rähinät olen jättänyt suosiolla Serpentin käsiin.

Wolf – Devil Seed (25.8.2014, Century Media)

Ensimmäistä peukkua näytetään tällä kertaa naapurille. Ruotsalaisen Wolfin seitsemäs pitkäsoitto jatkaa perinteisen ja voimakkaasti Mercyful Fate -vaikutteisen heavy metalin linjoilla. Devil Seed ei kenties ole uusi Evil Star (2004), mutta alansa parhaimmistoa Wolf vaikuttaisi edelleen olevan.

Bändin kirkkaasti soivassa, sopivan monipuolisessa ja erinomaisesti toteutetussa melodisessa heavyssä on runsaasti sekä raikkautta että Luciferilta saatua tunnelmaa.  Laulumelodiat, kirveen lailla iskevä kitarointi ja yksinkertaisesti hyvät kappaleet kantavat kevyesti yli keskitiellä vallitsevan ruuhkan. Heavy helvete metal!

The Dagger – The Dagger (30.6.2014, Century Media)

Ruotsi. Taas. Minkäs sille sitten mahtaa, että maasta näyttäisi tunkevan kovalla tahdilla sekä vanhojen veteraanien että uudempien yrittäjien laatujulkaisuja? The Dagger on yhtyeenä uusi, mutta miehistössä vaikuttaa jo vuosikymmeniä marinoituneita konkareita, joten jälki on vähemmän yllättäen aivan valmista heti kättelyssä.

Dismemberin riveissä nimeä keränneet Fred Estby ja David Blomqvist ovat puristaneet kamujensa kanssa kasaan autenttisen paketin menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa  orgaanista hard rockin ja heavy metalin sekoitusta. Soundit, lievästi huuruiset kappaleet ja mehukkaat tuplakitaraharmoniat eivät sisällä käytännössä mitään viimeisen kahden- tai jopa kolmen vuosikymmenen ajalta, eikä siinä mitään väärää ole.

Kappaleet ovat hyviä, sopivan vaihtelevia ja – mikä tärkeintä – myös ehdottoman tunnelmallisia kunnianosoituksia ajoille, jolloin Deep Purple, Judas Priest, Iron Maiden, Blue Öyster Cult ja jopa Hawkwind olivat vielä nuoruutensa hurmiossa. Mukana myös lievä käppäfactor!

 

October File – The Application of Loneliness, Ignorance, Misery, Love and Despair – An Introspective of the Human Condition (26.5.2014, Candlelight)

Post-punkin syövereistä ponnistava October File junttaa ja tykittää pitkälti samoin asein kuin maanmiehensä Killing Joke. Apokalyptisesti ja hypnoottisesti kulkeva maalailu syöksee kuulijan silmille raskastunnelmaista ja synkeää paatosta, jonka sävyistä voi bongailla myös Godfleshin teollista ja hardcoren karkeampaa vaikutusta.

Yhtye on saanut tunnustusta aikoinaan itse Jaz Colemanilta, joten aivan heppoisin eväin nämä britit eivät tuomiopäiväänsä julista.

 Vanden Plas – Chronicles of the Immortals: Netherworld (Path 1) (21.2.2014, Frontiers)

Tämä kiekko on ollut ulkona jo hyvän tovin, mutta laatu ei katso aikaa. Saksalainen Vanden Plas on levyttänyt pitkäsoittoja tasaisen tappavaan tahtiin jo kaksi vuosikymmentä, mutta bändi on jäänyt aina isompiensa varjoon.

Yhtyeen progressiivinen metalli ei kenties ole kovin omaperäistä sorttia, mutta varsin miellyttävää kuunneltavaa se joka tapauksessa on. Kokemuksen suomalla varmuudella soitettu musiikki on esimerkiksi Dream Theateriin verrattuna tunnelmallisempaa ja vähemmän kikkailevaa. Perusvarmaa koukerointia, jonka luulisi uppoavan esimerkiksi Fates Warningin, Royal Huntin ja Shadow Galleryn ystäville.

Antropomorphia – Rites Ov Perversion (12.9.2014, Metal Blade)

Ja lopuksi hieman tuoreempaa tavaraa. Itse asiassa niinkin tuoretta, että tämän levyn kansikuvaa ei vielä netistä löytynyt, joten bändikuva saa luvan toimittaa visuaalista virkaa.

Antropomorphia on jo vuonna 1990 perustettu hollantilainen kuolobändi, jonka ensimmäiset vuosikymmenet hurahtivat pienjulkaisujen ja näpertelyn parissa. Yhteistyö Metal Bladen kiskoi ukot kellarista suureen maailmaan ja syyskuussa julkaistava kolmas pitkäsoitto Rites Ov Perversion onkin varsin maukas näyttö konstailematonta vanhakantaista death metalia.

Autopsy, Death, Hellhammer ja tietysti myös Hollannin omat legendat tästä miellyttävästi läpi kuuluvat. Soundi on melko modernia sorttia, mutta itse kappaleet ovat tukahduttavassa raskaudessaan sen sortin jyräystä, että kelpaa naatiskella. Tempo on pääosin keskitempoinen, riffit julmia ja brutaalista örinästä ei tingitä. Bonuksena mainittakoon vielä herkullisesti pinnalla koliseva basso. Biisinäytettä tästä uudesta levystä ei vielä netistä löytynyt, mutta alapuolella näyte edellisen pitkäsoiton materiaalista.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Airbourne – Black Dog Barking

Airbourne-Black_Dog_Barking_(Album_Cover)On epätavallista nostaa näinkin uusi julkaisu Metalpitissä kuukauden levyksi. Epätavallisempaa on kuitenkin se, että vasta viime vuonna julkaistu lätty on kohonnut niinkin nopeasti näin kiinnostavaksi tekeleeksi, että sille on mitään aihetta päätyä kuukauden levyksi.

Jotain eriskummallisen toimivaa tässä australialaisyhtyeen kolmannessa studiolevyssä kuitenkin on. Se on paitsi äärimmäisen helposti nautittava ja yksinkertaisen varmatoiminen hittien kokoelma, myös kaiken lisäksi väitetysti menestysyhtye AC/DC:n manttelinperijä.

Tässä kohtaa lienee paikallaan tunnustaa, etten ole koskaan pahemmin ei-sii-dii-siistä innostunut. Ja sehän tässä diggailussa outoa onkin.

Mustat koirat haukkuu ja karavaani kulkee

Kun tunnustamisen makuun kerran päästiin, voinen samalla todeta, etten ole varma olinko edes kuullut Airbournea ennen tätä levyä. En aivan varmasti ollut yhtyeestä millään tavoin kiinnostunut siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin sen olevan AC/DC-jatkumon epäsuora perillinen. Ohitin yhtyeen sen kummemmin sitä kuulematta.

Kun Imperiumin keisari ja pääjefe Mape Ollila päätti paiskata minua tällä aussibändin kolmoskiekolla, olin aluksi hieman suoraan sanoen pöllämystynyt. “Miten minä nyt pitäisin AC/DC-kopiosta?”

Pyöräytin levyä kerran, toisen ja kolmannenkin. Jalassani tuntui vipatuksen tuntua. Mikä jottei, tuumin. Mutta ei se vielä niin sanotusti kympillä lähtenyt. Ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Sitten levy jotenkin päätyi autooni. Taisin kuunnella siellä sitäkin uudestaan vähän tunnustellen, kerran jos toisenkin. Jossain vaiheessa – vertauskuvallisesti ilmaisten – olinkin luu ulkona ja toinen käsi nyrkissä ilmaa paiskoen. Tai ainakin sormet ohjauspyörän ympärillä mukamas riffejä tapaillen tai rumpukomppia naputellen.

Helvetti sentään, levyhän toimii kuin kymmenen kilon leka junan vessassa tai jääkaappikylmä Koskenkorva kolmenkymmenen asteen lämmössä juhannuspäivänä.

Toisin sanoen Airbourne potkii kasseille niin maan perhanasti.

Hittiä toisensa perään – ja äärettömän kevein ottein

Mikä siis tekee Mustan rakin räksytyksestä niin kovan, että sen viitsii nostaa esille?

Yksinkertaisesti tiivistäen: pirullisen toimivat biisit, täydellisyyttä hipova tuotanto ja purevat sanoitukset. Ei sillä, että lyriikoissa mitään suurta älykkyyttä olisi tai syväluotavaa näkemystä – mestarillisista vertauskuvista henkilökohtaisista tarinoista puhumattakaan.

Mutta juuri sanoitusten paikoin jopa hardrockmainen hyväntuulisuus, toimiva riimittely, perusasioiden käsittely (“Why can’t I have woman like that”) ja hyvin biiseihin istutettu sovitus on niin maukas paketti, ettei paljon toimivampaa autoilulevyä kehtaa edes toivoa.

Kaiken lisäksi levyllä ei ole yhtään edes keskinkertaista, saati huonompaa biisiä, vaan sen pyöräyttää kerran jos toisenkin ympäri nyrkkiä heiluttaen kuin festareilla konsanaan. Se, jos joku, on hyvän levyn merkki. Tältä levyltä ei puutu kuin maltainen maku.

Posted in Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Luomattomuuden tuska. Mikä on kun ei kiinnosta?

Luomisen, tai oikeammin sanottuna luomattomuuden tuska se on yhtä perkelettä. Kun ei vaan vittu kiinnosta. Mikään. Sitä voi sitten miettiä, että onko kyseessä pitkä ja osittain kuuma kesä, oma yleinen ja geeneihin nakuteltu saamattomuus, jonkin sorin (joo tuossa on krjoitusvrhe, mutta en korjaa sitä ku ei vaaan vittu kiinnosta) hiipivä masennuksen esiaste, vai kenties peräti yhdistelmä näitä kaikkia.

Kuvaavaa kuitenkin on, että ajatuskin kaikenlaisesta kirjoittamisesta tuntuu tällä hetkellä aivan totaalisen vastenmieliseltä. Ajattelepa vaikka ärtynyttä terskaa ruosteisessa juustoraastimessa (tai vastaavasti nälkäisiä lihansyöjämatoja tiedät kyllä missä), niin saanet pienen käsityksen siitä mitä lähes pakonomainen luominen saattaa joskus olla.

Okei, ei se ihan yhtä kamalaa ole. Ehkä. MUTTA SILTI.

Tätä taustaa vasten tämä aihe ikään kuin valikoi itse itsensä, sillä muiden aiheiden miettiminen edes ajatustasolla aiheutti välittömän aivotyrän. Ja ödeeman. Ja lokeronivusajoksen.

KUN ON NIIN VAIKEETA

Helvetti, nyt on kesä! Ei kesällä kuulu kirjoittaa. Kesällä ei pitäisi tehdä yhtään mitään. Tämä yleinen ja ainakin meikäläistä rasittava väsähtäminen on kaiken muun mukavan ohella laajentunut koskemaan myös muita asioita.

Levyarvostelut ovat käytännössä ainoa asia, jotka kirjoittavat edelleen itse itsensä ja joiden tekeminen on muutenkin ihan kliffaa. Haastattelut, nämä avautumiset, mielipidekirjoitukset ja oikeastaan mikä tahansa muu raapustelu, eiiii… ei kiitos.

Jos ihan brutaalin rehellisesti puhutaan, niin parasta olisi vain maata sängyssä luurit korvilla ja lukea kirjaa. Vain olla. Miksi en voisi vain olla? Siis mieluusti niin, että olemista ei tarvitse harjoittaa esimerkiksi sillan tai mullan alla.

Myös runkkaaminen tulee kyseeseen, tietysti. Jos näin brutaalin rehellisillä linjoilla jatketaan, niin se on aina kivaa. Joskus kenties hieman pakonomaista ja suorittavaa, mutta loppupeleissä kivaa yhtä kaikki. PS. Runkkaaminen mainittu.

Ja joo joo, tiedän kyllä vastauksen tuohon ylempänä esittämääni kysymykseen. Kunhan heittäydyin laiskaksi idioottipaskiaiseksi ja raapustin paperille kysymyksen, jonka jotkut esittävät ilmeisen tosissaan. Miksi en voisi vain olla, yhyy, miksi emme voi tulla kaikki toimeen, yhyy, miksi sulla on enemmän kuin mulla, buuaaah, miksi ja miksi ja nyyh snif.

Pitää olla todella dorka, jos tuollaisia julkisesti utelee. Yksi lohtu onkin, että tiedän maailmassa olevan vielä itseänikin typerämpiä ihmisiä.

Silti haluaisin vain olla. Kuin kasiainen hyytelössä.

ELÄMÄN SUOLA

Tälläkin hetkellä mietin jo kirjaa, jota pääsen kohta sängyssä maatessani lukemaan. Omaan tahtiin ja juuri sen verran kuin itse sattuu huvittamaan. Jos ei huvita, niin suljen kirjan ja alan lakkaamaan vaikka varpaankynsiäni. Ihan vapaasti ja vailla paineita. Kukaan ei tule lakkausjälkeä arvostelemaan. Piruuttani saatan lakata kaikki kynnet erilaisin neonvärein, eikä asiaan ole kenelläkään mitään sanomista. Käytän nääs sukkia.

Toinen odottamani asia on tuleva Jalometallireissu. Ja siinäkin tärkeää osaa näyttelee matkan helppous, sillä itse ei tarvitse tehdä käytännössä muuta kuin raahautua mukana ja ryypiskellä, vetäistä pari hotelliaamiaista ja seistä paikallaan. Jos naama sattuu osoittamaan lavalla esiintyvää bändiä kohden, niin se on jo viivan päälle jäävää bonusta. Aaah, helppoa! Ei stressiä, ei velvoitteita, ei minkäänlaisia odotuksia yhtään keneltäkään. Ei deadlineä, ei yhtään mitään!

Olen suhteellisen varma, että useampikin nelikymppisiään tarpova lukija voi samaistua ainakin osaan tämän kirjoituksen ajatuksista. Voin tietysti olla myös väärässä, sillä pakkohan minunkin on jossain vaiheessa elämääni olla edes jossain asiassa väärässä. Edes kerran. Joten miksipä se ensimmäinen kerta ei voisi olla vaikka nyt?

Mikäli näin tosiaan on, niin siinä tapauksessa tilanteeni on pahempi kuin kuvittelinkaan. Onko passiivisuus, apaattisuus ja yleinen velttoilu vain oire omasta vammaisuudestani, jonka hyväksi olisi syytä tehdä jotain? Niin kai sitten. Fuk!

KOHTI JONKINLAISTA HUOMISTA

Keski-iän villityksiä ja sinkoilemista odotellessa. Tai no en minä kyllä sellaistakaan halua. Sen sijaan haluaisin, että tämä kirjoitus omaisi edes jonkinlaista sisältöä. Että ei aivan turhaan tulisi naputeltua. Heikolta kuitenkin vaikuttaa. Ja sekin kyrsii.

Kieltäydyn uskomasta, että tämä on pysyvä tila. On näistä ennenkin kärsitty ja aina suosta on noustu. Toipumista ja helteiden loppumista odotellessa tipautan kuoppaan kuitenkin oman hikisen ja valkoista lihaa laiskana flätisevän perseeni. Paha tätä on muidenkaan niskaan kaataa. Saapa nähdä koska tulee seuraavaksi kirjoitettua yleisölle jotain muutakin kuin levyarvosteluja. Ehkä jo huomenna? Tuskin sentään, mutta kaipa sitä vielä joskus.

PS. Kiroilu on matalaotsaista ja harrastan sitä aivan liikaa. Arvatkaas mitä? Jep, sekin kyrsii.

Posted in Avautumiset | Tagged | Leave a comment

Festari(ton)kesä

Otsikko on sikäli osaltani sekä myöhässä että etuajassa, että olisin käytännössä voinut raapustaa ajatukseni pihalle jo toukokuun puolella. Jo silloin oli tiedossa, että tämän kesän festarit olivat osaltani siinä: Steelfest Open Air 2014 – ei muuta.

Ja tämän sanottuani joudun tietenkin tunnustamaan, että edessä on tulevana viikonloppuna Ruisrock, johon olen kuitenkin menossa. Mutta jokseenkin täysin eri syistä. Toisin sanoen, mitä helvettiä?

cry babyAvautuminen historiasta

Kuten aiempinakin vuosina, aina jostain 1990-luvulta lähtien, olen kohtuullisen tarkkaan syynännyt läpi kotimaisten rock- ja metallifestarien tarjonnan joka kesän osalta. Erottelu rockin ja metallin välillä on sikäli paikallaan, ettei vielä 90-luvulla ollut mitään metallifestareita.

Asia, jonka nuoremmat ehkä unohtavat. Silloin metallit käytiin katsomassa sillisalaattimaisissa tapahtumissa, jos ylipäätään käytiin.

90-luvulla kaikki oli muutenkin uutta ja erilaista – jos ei muille, niin itselleni. Isommatkin metallibändit – ehkä vain Metallicaa lukuun laskematta – käytiin käytännössä katsomassa yleisillä rock-festareilla, jotka eivät suinkaan aina rajoittuneet vain ja ainoastaan rock-musiikkiin.

Samalla festarilla saattoi nähdä niin Scooterin tapaista teknomusaa kuin metallimusiikin isoja nimiä. Eikä se ollut outoa. Ärsyttävää, ehkä, mutta se oli ajan henki. Esimerkiksi pikainen mulkaisu vuoden 1997 Nummirockiin ääripäiden osalta: Megadeth, Scooter, Stratovarius, Egotrippi, Amorphis, , Tarot, Tehosekoitin ja niin edelleen. Poppia, rockia ja metallia kevyesti sekaisin.

Tai vaikkapa vuoden 1999 Ruisrock: Metallica, Ministry ja Sentenced jakamassa festareita jakamassa esiintymisaikaa Taikapeilin, Eva Dahlgrenin, J. Karjalaisen ja Tommi Läntisen kanssa. Muista nimistä puhumattakaan.

Tuska, Jalometalli ja muut varsinaiset metallifestarit joko tulivat tai kasvoivat isoiksi vasta 2000-luvun puolella.

“Kaikki on jo nähty.”

En varsinaisesti haikaile moisten festarien perään tipan vertaa. Nykypäivän metalliin ja vähintäänkin raskaaseen rockiin keskittyneet festarit ovat yleisöltään homogeenisempiä. Hyvä niin.

Nykyään lavalla kuin lavalla soittaa jollain tapaa genrellisesti kiinnostavampi bändi. Ja jos joku kyseinen bändi ei kiinnostakaan, ainakaan ei tarvitse vuodattaa verta korvistaan sen takia, että joku tuuttaa eetteriin kahden pennin ysäriteknoa.

Mutta. Se pahamaineinen mutta. Sekään ei lohduta, että festarit ovat täyttä rautaa, malmia, teräksen kolinaa ja \,,/ heviveljeys 666 öri öri öri \,,/ -asennetta, kun tuntuu, että kaikki kiinnostavat bändit on jo nähty. Eikä vain kerran tai välttämättä edes pari, mutta aivan riittävän monesti kuitenkin.

Eikä sekään oikeastaan haittaisi jos osa kiinnostavista bändeistä on jo tullut nähtyä, kunhan mukana olisi jotain muutakin sellaista, jota ei ole aivan lähihistoriassa todistettu, mutta kun ei. Tuntuu, että kaikki (ulkoilma)festarit tänä vuonna tarjosivat sitä samaa, mitä aina ennenkin. Isoja nimiä, jotka on tullut nähtyä tässä muutenkin. Joko festareilla tai klubikeikoilla.

Boo-fucking-hoo

Boo-fucking-hoo

Name-dropping

Katsoin sitten tämän vuoden Tuskaa, Jalometallia tai Nummirockia, mikään niistä ei saanut minua innoissaan ostamaan lippua ja varaamaan majoituksia tai tekemään matkasäätöjä. Nummirockin tarjonta tuntui ylipäätään tosi väsyneeltä, kuten jo parisen vuotta putkeen ja Tuskassa – vaikka kovia nimiä olikin – tuntui näkyvän vähän turhankin tuttuja nimiä. Bändejä, jotka nähty jo ihan riittävästi aiemminkin. Jalometallissa suoraan sanoen sama vika. Isoimmat bändit sieltäkin on jo nähty hetki sitten.

Vika ei tietenkään ole festareissa, vaan allekirjoittaneessa. Mitäs jo olen nähnyt “kaiken”. Mitäs olen niin nirso, etten jaksa lähteä katsomaan sadatta kertaa samoja bändejä. Tai miksen jaksa olla innostunut Emperorin 20-vuotisjuhlakeikasta In the Nightside Eclipse -levyn tiimoilta, vaikka kyseinen kiekko on klassikko omassa lajissaan. Siksi, että Emperor ei ollut viimeksikään erikoinen. Moni muu on varmaan eri mieltä. Ihan vapaasti vaan.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä mukavuudenhaluisemmaksi tulee. Kun vapaa-aika on enemmän kortilla kuin huolettomana parikymppisenä, sitä ei välttämättä enää jaksakaan uhrata aikaansa bändeihin, joita ei oikeastaan varsinaisesti halua nähdä suurella innolla, saati käyttää siihen rahaa toista sataa euroa. Liput, matkat, safkat, paikan päällä juomiset. Ei kiitos.

Ja samaan aikaan pohdin, miksi ihmiset eivät käy enää keikoilla. Sitä samaa fiilistä ei enää ole. Uutuudenviehätystä ei saa enää koskaan takaisin, eivätkä monet bändit edesauta innostumista tarjotessaan laimentunutta versiota itsestään. Verrataan nyt vaikkapa sitä Emperorin vuoden 1997 keikkaa Tavastialla ja vuoden 2007 Tuska-vetoa. Ensi kerta iski kovemmin. Selvästi kovemmin.

End of rant

Mikä lääkkeeksi? Lisää bändejä? Parempia bändejä? Vähemmän kierrätystä?

Oikeaa vastausta ei taida ollakaan, sillä aina on joku, joka nurisee tarjonnasta tavalla tai toisella. Osa varmasti näki tänä vuonna Dimmu Borgirin, Emperorin tai Satyriconin ekaa kertaa. Osalle taas vanhan suosikin näkeminen oli tervetullut uutinen.

Mutta jokaiselle meistä tänä vuonna festarit väliin jättäneeltä on siihen pätevä syynsä. Sopii toivoo, ettei tämä päätös jää kuin tämänvuotiseksi ihmeeksi. Onneksi edessä on sentään Black Flames of Blasphemy, jossa varmasti on uusia, aiemmin Suomessa näkemättömiä bändejä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Tapahtumat | Tagged , , , , , , , , | 10 Comments

Imukatsaus 2/2014

Imukatsauksen edellisellä kerralla painotus oli sattumanvaraisesti kovin black metal -painotteinen. Tällä erää Metalpitin Imukatsaus jatkaa siitä, mihin viimeksi vuoden hyvien julkaisujen kohdalla päädyttiin.

Ensimmäisenä syöksytään legendaarisen, monen otteeseen tauollakin olleen death metal -yhtyeen pariin.

Massacre-BackFromBeyondMassacre – Back From Beyond (24.3.2014, Century Media)

Vuodesta 1984 asti vaikuttanut jenkkiyhtye ei ole suurten nimien suosioon koskaan päässyt. Syyt tähän ovat jossain muussa kuin itse musiikissa, kuten yhtyeen tuorein, järjestyksessään vasta kolmas studioalbumi osoittaa.

Neljäntoista biisin ja noin kolmen vartin mittainen death metal -teos on raskasta ja vaikuttavaa kuultavaa. Vanhan liiton kuolonmetalli etenee keskitempoisesti murjoen ja murskaten. Biisit vievät tunnelmaltaan heittämällä 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Kun homma on vielä komeasti soundaavaa ja herkullisella örinälaululla kuorrutettua, voiko muuta edes toivoa?

cultoffire-2Cult of Fire – मृत्यु का तापसी अनुध्यान (2.12.2013, Iron Bonehead Productions)

Viime syksynä Suomessakin vieraillut tsekkibändi puski viime vuoden lopulla toisen kokopitkänsä ulos. Allekirjoittaneen mielestä vähemmän hyvän keikan tuolloin vetänyt hattubändi yllättikin tällä levyllä täysin edellä mainitusta syystä. मृत्यु का तापसी अनुध्यान onnistui olemaan paljon parempi teos kuin mitä keikan perusteella ikinä olisi uskonut.

Melodinen ja moniulotteinen kiekko yhdistää perinteiseenkin black metaliin aivan omanlaisiaan sävelkulkuja, rytmityksiä ja ylipäätään herkullisia sovituksia, jotka tuntuvat tässä genressä suorastaan vierailta. Lopputuloksena on kaikkiaan mainio levytys, jota ei kannata sivuttaa oudon nimen, kummallisen lookin tai pehmeän melodisuuden takia.

orcultus coverOrcultus – Orcultus (9.4.2014, Forever Plagued Records)

Raaka ja yksinkertainen black metal on siitä haastava taiteenlaji, että vain harvalla tuntuu olevan taito tehdä siitä samaan aikaan sekä mielenkiintoista että edes jollain tapaa omintakeista. Ruotsalainen, jäseniltään nimettömänä pysyttelevä Orcultus on tässä onnistunut. Yhtyeen toinen julkaisu, bändin mukaan nimetty neljän biisin seiskatuumainen onkin aivan pirullisen kova tekele.

Vaikka Darkthrone tuleekin yhtyeen riffeistä, jollain tapaa mieleen, enemmän sanoisin kiekon olevan velkaa Craftille. Yksinkertaista, pahaenteistä, rumaa ja kovin karkeatekoista. Soundit ovat varsin lo-fi-menoa, kuten tyyliin sopii. Alkuvuoden parhaita levyjä.

monarque-lysnoirMonarque – Lys noir (30.4.2013, Sepulchral Productions)

Jo reilut vuosi sitten julkaistu Lys Noir on kanadalaisen Monarquen kolmas täyspitkä levytys. Yhtyeen vähemmän valtavirtainen ja samalla selvästi Orcultusta siistitympi ja melodisempi black metal on kuitenkin lajissaan tyylikästä ja mainiosti toteutettua nopeatempoista mäiskettä.

Tietynlainen kylmän pohjoisen melankolinen mentaliteetti on vahvasti läsnä myös Monarquen soitannassa. Tästä syystä ja tietenkin itse hyvien biisien takia Lys Noir on kuuntelunsa ansainnut. Vaikka sitten vuosi ilmestymisensä jälkeen.

aborted-tnmAborted – The Necrotic Manifesto (28.4.2014, Century Media)

Astetta valtavirtaisempaa on Belgian nimekkäimpiin death metal -yhtyeisiin lukeutuva Aborted. Lähes 20 vuoden ajan veristä grind-vivahteista kuolonmetalliaan puskenut yhtye on tehnyt tasaisia onnistumisia kautta vuosien, eikä bändi petä nytkään.

Erityisen ihmeellistä onnistumista Aborted ei tarjoa, vaan enemmänkin noudattaa tasaisen murhaavaa, hyvin tuotettua ja paikoin sopivan steriiliä ruumiinpilkontaa. Jos bändiä on vierastanut aiemmin, muutosta moiseen ei ole luvassa tälläkään kertaa. Toisaalta vanhoille faneille levy on varsinaista korvakarkkia. Kevään takuuvarma kuolonlaaki tämäkin.

Arch_Enemy__War_EternalArch Enemy – War Eternal (9.6.2014, Century Media)

Katsauksen viimeistä tekijää edustaa myös viimeisimpänä ilmestynyt ja samalla koko koosteen valtavirtaisin levytys. Tässä välissä lienee hyvä tunnustaa, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Arch Enemyn melodisesta death metalista, en livenä enkä juuri levyllä. Uusi levy on askel parempaan päin.

Vokalistin vaihtuminen on tehnyt hyvää, sillä nyt rähisevä ääni on selvästi parempi kuin aiemmin – mitä ei taatusti uskoisi viehättävän syöjättären ulkonäön perusteella. Samalla on jotain tapahtunut myös sävellyspuolella, tai sitten olen auttamattomasti pudonnut kärryiltä, sillä War Eternal kuulostaa vaihteeksi jopa kiinnostavalta levyltä. Raskassoundinen ja hyvin tuotettu tekele ei ole ehkä erityisesti allekirjoittaneen antia, mutta toimiva paketti kaikesta huolimatta.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment