Imukatsaus 2/2015

Helmikuun Imukatsauksessa jatketaan viime vuoden helmien esille perkaamista. Käsittelyssä on niin black metalia kuin muutakin, kokopitkien ja minijulkaisujen muodossa.

Ascension.Deathless.LightAscension – Deathless Light (31.10.2014, World Terror Committee)

Sakemanniyhtye Ascension ehti julkaista viime vuoden lopulla kaksikin levytystä; sekä tämän minijulkaisun että jouluna julkaistun kokopitkän. Deathless Light on pitkälti täyttä rautaa kylmäsävyisen, tunnelmallisen ja melodiavivahteisen black metalinsa puolesta.

Minarin molemmat kappaleet, sekä aloituskappale Deathless Light että toisena tuleva Garden of Stone ovat kovia iskuja tymäkkäsoundisen, mutta fiilistelevän synkistelyn parissa. Osuva julkaisu etenkin talviseen mielentilaan.

db-tgsDoombringer – The Grand Sabbath (31.10.2014,
Malignant Voices)

Puolalaisyhtyeen debyyttilevy ilmestyi viime syksynä ja osoittautui varsin hyväksi tummanpuhuvaksi death metal -tapaukseksi 90-luvun hengessä. Sivuprojektiluonteisen yhtyeen black metal -vibat eivät tosin musiikissa käytännössä kuulu.

Mitään järisyttävää ei Doombringer sinällään tarjoa ja ensikosketus levyyn voikin tuntua hieman vaisulta. Pinnan alla kuitenkin raapii varsin tyylitietoinen tekeminen ja omalle ilmeelle uskollinen äärimetallin tulitus. Tsekkaamisen väärti.

orcultus-ehmOrcultus – Endless Hate & Misanthropy (2014, Forever Plagued Records)

Tämän ruotsalaiskokoonpanon kolmen biisin demo on alkujaan jo vuodelta 2013, mutta viime vuoden lopulla sen julkaisi Forever Plagued Records. Ja hyvä niin, sillä sen verran kovaa kamaa on tämä sveabändi kasaan pistänyt.

Kolmesta raidasta vain kaksi on varsinaisia biisejä, intron ollessa paketin ensimmäinen. Anti on niin tiukkaa ja raakaa, joskin tarttuvaa black metalia, ettei tällaistä sovi ohittaa. Soundeiltaan julkaisu voisi olla parempikin, mutta biisien suhteen on vaikea parantaa. Tämä bändi on syytä laittaa tähtäimeen, tutkaan ja muihin tarkkailuvekottimiin.

orcultus-brOrcultus – Black Rust (2014, Forever Plagued Records)

Tämänkertainen lista on sikäli poikkeuksellinen, että mukaan mahtuu toinenkin julkaisu yhdeltä mukana olevalta bändiltä. Ja hyvästä syystä. Ruotsalaisbändin viimeisin julkaisu, niin ikään viime vuodelta, on puolituntinen Black Rust -kasetti, joka jatkaa aiemmin hyväksi todettua linjaa.

Yhtyeen keskitempoinen, raaka ja pahaenteinen black metal ei ole aiemmasta tyylillisesti muuttunut. Sama koskee myös laatua, vaikkei ehkä täysin yllä olevan tasolle nousekaan. Onkin lähinnä sääli, että bändin materiaalin suhteen on (ainakin toistaiseksi) tyytyminen vain kasettijulkaisuihin.

cof-csoCult Of Fire – Čtvrtá Symfonie Ohně (8.12.2014, Iron Bonehead Productions)

Kun tsekkiläinen Cult of Fire esiintyi Black Flames of Blasphemyssä vajaat puolitoista vuotta sitten, en pitänyt yhtyettä minään. Se oli vain hassujen tötteröhattujen bändi, jonka musa kuulosti paskalta. Sitten kuulin levyn ja se oli menoa.

Debytttilevyn jälkeen yhtye pullautti loppuvuodesta ulos tämän kahden biisin instrumentaalisen seiskatuuman, joka on kenties kauneinta(!) black metal -henkistä musiikkia vuosiin. Käsite “epic black metal” kuvaa Cult of Firea erinomaisesti. Ei tämä raaemman tai perinteisemmän kaman ystävälle välttämättä kolahda, mutta jos ja kun luulet olevasi sitä muutakin osastoa, tämä 7″ on syytä tsekata.

dysangelium-taDysangelium – Thánatos Áskēsis (24.12.2014, World Terror Committee)

Saksalainen Dysangelium oli mukana Imukatsauksessa jo viime vuoden puolella heinäkuussa ilmestyneen demonsa ansiosta. Nyt mukana on bändin debyyttialbumi, joka on sekin pirullisen kovaa jälkeä samalla saralla: mustanpuhuvaa ja pahaenteistä black metalia ruotsalaisen sukupuun mukaisesti.

Thánatos Áskēsis on levy, jolta ei ehkä sovi odottaa maailman omaperäisintä ilmaisua, mutta jota ei myöskään tulisi ohittaa vain siitä syystä, että sen tyylikeinot ovat muista yhteyksistä tuttuja. Vaikkei tästä mitään ikiklassikkoa tulisikaan, levy painaa juuri oikeita painikkeita siinä määrin hyvin, että tämän bändin toivoisi jatkavan tyylinsä puolesta vielä pitään.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Käyttäydytään siellä yleisössä.

Itse kun en koskaan juo alkoholia tai muutoinkaan keikalla huutele asiattomuuksia, niin olen kiinnittänyt viime vuosina huomiota yhteen asiaan. En kahteen, en kolmeen, vaan yhteen. Kapasiteetillani on näet rajansa ja ne käyvät vuosi vuodelta ahtaammiksi.

Käsittääkseni suurin osa bändeistä tekee itselleen settilistan illan keikkaa varten. Tässä settilistassa myös varsin orjallisesti pysytään, eikä yleisön toiveita oteta huomioon edes encoreiden aikana. Tämä pätee erityisesti, jos esiintymässä on paljon taustasälän ja koreilugrafian kanssa pelaavia ryhmiä. Vai olenko käsittänyt väärin? Ei olisi toki ensimmäinen kerta, vaan kaipa nyt edes etäisellä hajulla tällä kertaa olen.

Pienbändit olkoot asia erikseen, mutta keskisarjan porukoilla käsikirjoitus lienee melko pitkälti etukäteen ranteeseen naulattu.

Tämä ei toki estä satunnaisten biisitoiveiden huutamista ja tiettyä hurmoksellisen humalan tuomaa ilakointia, mutta aina välillä törmää siihen omaa ääntään rakastavaan ja myötähäpeää aiheuttavaan alkoomikkoon, joka kokee asiakseen huutaa yhtä ja samaa kappaletta joka helvetin välissä. Että jos sitä omaa suosikkibiisiä – jota bändi ei ole soittanut livenä about vuosikymmeneen – ei ala viimeistään kolmantena kuulua, niin jokainen hiljainen hetki pitää täyttää karjumalla tätä unohdettua timanttia.

Siis onhan se nyt kuitenkin aivan luonnollista, että kappale, jota ei ole millään tavalla treenattu livenä soitettavaksi kenties ikinä, taittuu settilistalle esitettäväksi noin kolmentoista sekunnin varoajalla. Tottahan toki. Yhtyeet ovat olemassa vain yleisöä varten ja jos joku biisi nyt on jumalaare kerran levytetty, niin kai bändi sen nyt osaa aina soittaa.

Jos ei osaa, niin PASKA BÄNDI ja HUONOJA IHMISIÄ!

Esimerkkinä vaikkapa Sinister ja kappaleensa Cross the Styx, jota eräs pelle jaksoi huudella jokaisen vetäisyn välissä, vaikka bändi selväsanaisesti ilmoitti, että kyseistä viisua ei ole nyt tulossa. Vaan ei mene jakeluun. CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY!

Ole nyt jo vittu hiljaa.

Olen kenties hieman herkkä, mutta tuo käy nolottamaan myös siinä mielessä, että jotain ikivanhaa kappaletta jatkuvasti huutamalla sitä tavallaan kusee samalla yhtyeen muun tuotannon päälle. Että ei toi teidän spektaakkeli nyt vaan kelpaa, paskoja biisejä, CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYYYYYEEOOOGHGE!!

Tai kenties olen vain tulossa vanhaksi. Tai siis vielä entistäkin vanhemmaksi. Mutta…

…OSATAAN SITÄ NÖSSÖMMISSÄKIN PIIREISSÄ

Toinen esimerkki vaikkapa taannoin katselemaltani IQ:n DVD:ltä. Hieno, harras ja tunnelmallinen progressiivista rockia soittava veteraanibändi. Okei, festariyleisö nyt on varmasti mitä on, mutta tästä huolimatta käy oikein sydämeen bändin puolesta, kun joutuvat kuuntelemaan jonkun yksittäisen apinan mekastusta heti hiljaisempien kohtien koittaessa.

Ja ei auta, vaikka kuinka yrittäisi kohteliaan semikyrpiintyneenä lavalta ohjeistaa, että valitettavasti tuo ei nyt käy.

Se latistaa tunnelmaa. Se ei ole oikein. Se on väärin. Harmagedon tulee! Ettäkö asiakas tai yleisö olisi aina oikeassa? Mikäli et satu kärsimään vääristyneestä minäkuvasta tai jumalakompleksista, niin kissan kassit.

Se että olet ostanut lipun tapahtumaan kenties jopa omilla Kelasta saamillasi rahoilla, ei oikeuta sinua häiritsemään myös muiden lippunsa ostaneiden keikkanautintoa. Etenkään sen jälkeen, jos lavalta on selkeästi ilmoitettu, että “valitettavasti tuota kappaletta ei tänään kuulla”.

Tätä asiaa voi ajatella monelta kantilta ja aina vain pidemmälle. Kivuliaaksi homma menee siinä vaiheessa, jos huutelija kuuluu siihen porukkaan, joka ei kenties tiedä bändin tuotannosta kuin jonkin ikivanhan yksittäisen levyn. Tai mikä pahinta, yksittäisen biisin. Bonusnoloutta asiaan tuo vielä sekin, jos tämä sankari edustaa yleisen tietämättömyyden ohella myös sitä lievästi autistista koulukuntaa, joka mielestä se eka levy on aina paras. Siis niinku aina.

CRÖÖ THE STYY! CROO THE STYY!!

Aaargh!

Tämä on junttimaista ja epäkohteliasta. Moinen käytös ei ole hyvien tai edes hyvällä tavalla pahojen ihmisten toimintaa. Tämä on hylkiöiden, geenijätteiden, ihmisroskien ja minua huonompien ihmiskuvatusten toimintaa. Jos bändi vetää päin helvettiä ja aliarvioi yleisöä, niin huutakaa! Mutta jos yleisö tai jokin sen edustaja ei tajua kuulemaansa ja pitää bändiä omana tahdottomana orjanaan, niin LAITTAKAA PELLE OJENNUKSEEN!

PS. Tämän kirjoituksen kuvat ja video eivät sisällä kumpaakaan ylempänä mainituista esimerkkiyhtyeistä. Tämä ihan vaan siksi, että D.R.I. on maailman paras bändi ja heitä pitää aina välillä promotoida. “D.R.I.! D.R.I.! SOITTAKAA MADMAN!”

No katos perkele.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | 3 Comments

Digitaalisten levyjen ilo ja paskanhajuisuus

Jälleen kerran viime aikoina ovat digitaaliset levyjulkaisut olleet kovasti tapetilla musiikkialan ihmisten puheissa. On ollut keskustelua milloin mistäkin uudesta suoratoisto- eli striimauspalvelusta, digitaalisista levyjulkaisuista, eri julkaisuformaattien hinnoista sekä näiden kaikista eduista ja haitoista. Miloin mistäkin.

Argumentit, perustelut ja näkemykset eri perspektiivein ovat tietysti siitä riippuvaisia onko kyseessä tavallinen tallaaja ja satunnainen levyostaja vai kenties tunteenpalolla levyjä alati hyllyynsä keräilevä hamstraaja. Vai kenties musiikin rautainen ammattilainen tai mahdollisesti jonkinlainen sunnuntaijournalisti.

Sanomattakin selvää, että levyjä arvostelevan sanasepon näkemys on erilainen kuin hiellä ansaittuja pennosiaan kauppaan kantavan duunarin ajatusmaailma mielipiteineen. Ja varsin hyvistä syistäkin.

cheers to all my haters

Tartun tällä kertaa digipromoihin niin musiikinkuluttajan kuin levyarvostelijakin kannalta katsoen. Olen sekä bändien fani että musiikin ylituomari ja yritän ymmärtää kumpaakin kantaa.

Olipa kerran cd

Musiikkifanin kannalta katsoen digijulkaisut ovat enemmänkin siunaus kuin kirous – onhan digiformaatti oiva tapa tutustua bändeihin helposti ja vaivatta, monesti myös ilmaiseksi, ihan laillisestikin.

Tästä pitävät huolen Spotifyn ja Deezerin kaltaiset palvelut. Sitä paitsi uutisointien ja testien perusteella edes äänenlaatu ei ole ongelma. Ja niille, joille on, heitä varten löytyy Tidal. Se parempilaatuinen Spotifyn kilpailija.

Eikä edes fyysisiä levyjä arvostavan tarvitse paheksua suoratoistopalveluita. Niistähän ei tarvitse maksaa, jos jaksaa kuunnella mainoksia tai muuta, joten tutustumisväylä uusiin bändeihin on kätevä, ja rahat voi sitten käyttää halutessaan niihin fyysisiin levyihin. Kaikki voittavat. Ainakin melkein.

Katsotaanpa sitten tilannetta arvostelijan kannalta. Fyysisiä promoja kyllä tulee yhä melko paljonkin, mutta digipromoja yhä enenevissä määrin. Näitä sitten pitäisi jaksaa arvostella – tietenkin ilmaiseksi – ja käteen jää mahdollisesti vesileimattu kasa musiikkitiedostoja.

Tässä yhtälössä jokin mättää. Kun arvostelijalle jää käytännössä käteen yhtä vähän kuin sille suoratoistokuuntelijalle, mutta päälle läiskäistään työvelvoite (siltä osin kuin harrastustouhua sellaiseksi voi kutsua), on asetelma sietämätön.

Olipa kerran läjä tiedostoja

Kai tässä nyt sitten joku etu levyarvostelijalle on, kysytään. Toki, jos sellaiseksi lasketaan se etulyöntiasema, että arvosteltavan kiekon – siis tiedostopaketin – pääsee kuuntelemaan ehkä jokusen viikon ennen levyn ilmaantumista suoratoistopalveluihin ja levykauppoihin. Se onkin melkoinen etu se.

Kun tähän yhtälöön lisätään se, että näitä digipromoja tulee kuukausittain helposti kymmeniä, ellei jopa satoja, riippuen ihan omasta klikkailu- ja latailuinnosta, muuttuu levyjen kuuntelu niin työlääksi, ettei sille oikeastaan löydy aikaa. Saati, että niistä vielä jaksaisi tai ehtisi kirjoittaa jotain.

Ja sitten musiikkimedioiden kommenttipalstoilla ihmetellään, miksei bändin X levyä Y ole arvosteltu lainkaan. Että vihaako arvostelija sitä vai eikö tule promoa vai mikä tässä nyt mättää. Paska lehti, paskat arvosteljat, en lue ja rahat takaisin. Tai jotain siihen suuntaan.

Vakka kantensa valitsee

Kukaan ei tietenkään pakota ketään (aikuista) harrastamaan yhtään mitään. Harrastus on, tai pitäisi olla, täysin vapaaehtoista. Levyarvostelujutut voi siis jättää tekemättä, jos siltä tuntuu, sillä sehän on vain harrastus. Jotain lukijaa voi tietty jäädä harmittamaan, jos tietty levy jää arvostelematta, mutta senkin tilanteen kestää, kun levynhän voi aina kuunnella suoratoistopalvelusta.

Ketkä sitten ovat tämän pelin häviäjiä, jos arvostelija ja levykuuntelija ovat lopulta samalla viivalla?

Lafkat ja bändit tietenkin. Lafkat valittavat, kun levyjä ei arvostella, mutta samalla eivät itse ole valmiita lähettämään fyysistä levyä arvosteluun. Ja sitten se arvostelija voi helposti valita skippaavansa koko arvostelun.

Vastaavasti bändit ihmettelevät, kun lafka ei promotoi ja media ei arvostele. Syyttävästi katsotaan vuorotellen lafkaa, vuorotellen medioita ja välillä ihmetellään.

Seurauksena on tietysti se, että levyt eivät välttämättä myy odotetulla tavalla, koska kukaan ei edes tiedä niistä levyistä. Lafka ei panosta, kun panostus maksaa ja koska rahaa ei tule, ei voida tai haluta panostaa. (Vaikka fyysisen levyn toimittaminen medialle posteineen usein jää vain pariin kolmeen euroon levyä kohden.) Bändit jäävät ilman kaljarahojaan ja lopulta vähätkin rojaltit jäävät saamatta.

Kuluttaja valitsee tutut bändit suoratoistopalveluistaan, kun tuntemattomista ei kuule tai lue, eikä oikeastaan edes tiedä missaavansa mitään, vaikka siitä kuuluisasta jäävuoresta näkee vain sen huipun.

Tilanne on vähätellen sanoen täysin älytön.

Mikä ratkaisuksi?

Kas, se tuhannen taalan kysymys, johon kukaan ei suostu vastaamaan ilman kallista konsultointipalkkiota. Tyhmähän se on, joka ilmaiseksi töitä tekee.

Mutta arvostelijat ovatkin siitä tyhmiä, että he tekevät ilmaiseksi töitä, koska se on kivaa eli oikeasti harrastus. Kunnes sitten väsähtävät ja poistuvat kierrosta tekemään jotain oikeasti järkevää, josta myös maksetaan.

Sitten otetaan uusi lauma hyväuskoisia kirjoittajanalkuja, jotka tekevät kyllä arvostleuhommia tovin ihan vaikka niistä digipromoista, kunnes huomaavat mikä määrä paska on liikenteessä ja luovuttavat ennen kuin ehtivät edes kolmenkympin ikään. Toistetaan kuviota alusta loppuun kyllästymiseen asti.

Niin makaa kuin petaa. Niin arvosteljiat, lafkat kuin bänditkin. Tästä on (vähemmän) hyvä jatkaa.

Posted in Avautumiset, Lafkat ja distrot, Levyt ja demot | Tagged , , , , | 2 Comments

Imukatsaus 1/2015

Vuoden ensimmäinen Imukatsaus tuo tuulahduksen viime vuodelta, joka osoittautui kaikkiaan varsin kohtuulliseksi, jos ei nyt sentään erinomaiseksi levyvuodeksi. Kelvollista kamaa löytyi äärimetallin laidalta jos toiselta, sekä tietenkin täysin muilta rintamilta.

al-vorAbsentia Lunae – Vorwarts (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Italialaisbändi Absentia Lunaen nimi ei oikeastaan alkujaankaan vihjaa millaista mäiskettä ja raskasta rouhintaa on luvassa yhtyeen kolmannella kokopitkällä. Vaikkei tällä death-vivahteisella black metalilla pankkia ehkä räjäytetäkään, on lopputulos varsin maukas.

Soundeiltaan paksu ja tuhdin romuluinen Vorwarts on sikäli mielenkiintoinen tapaus, ettei se muistuta liiemmin sterotypisiä yhtyeitä kummastakaan genrestä, jota levy käytännössä kuitenkin edustaa. Vaikkei tällä ehkä vuoden omaperäisyyspalkintoa saada, voi teosta pitää selkeästi vuoden vähemmän tavanomaisena genreteoksena.

am-tesAnimus Mortis – Testimonia (03.11.2014, Aeternitas Tenebrarum Musicae Fundamentum)

Aiemmin lähinnä keskitasoista tunnelma-blackia suoltanut chileläisyhtye Animus Mortis on toisella kokopitkällään löytänyt viisasten kiven ja vaihtoehtoisesti osunut kultasuoneen.

Testimonia-nimellä kulkeva tekele on vaikuttava, paikoin kaunissävyinenkin synkkä tunnelmapaketti, joka maalailee black metalin sävyjä konventioille olkia kohauttaen. Orgaanissoundinen ja maalaileva levy onkin lajissaan yksi viime vuoden kiinnostavampia.

ch-frCalm Hatchery – Fading Reliefs (14.09.2014, Selfmadegod Records)

Puolalaisyhtye Calm Hatchery jätti neljän vuoden takaisella Sacrilege of Humanity -levytyksellään suuhun hyvän maun. Näistä lähtökohdista viime syksynä ilmestynyt kolmoslevy Fading Reliefs on lähinnä hyvää jatkoa edeltäjälleen.

Vanhakantaista kuolonmurinaa modernimpaan rouhintaan yhdistävät levytys on tavallaan tyylistään velkaa Nilelle, mutta kuitenkaan kuulostamatta suoraan tältä. Hyväsoundinen ja vaikuttavasti öristy albumi on aimo annos laadukasta kuoloa nykypäivän ottein.

ps-ephPestilential Shadows – Ephemeral (31.10.2014, Séance Records)

Lienen viimeksi kuullut australialaisen Pestilential Shadowsin kokopitkää levyä vuonna 2009, jolloin arvostelin bändin keskinkertaisen In Memoriam, Ill Omen -kokopitkän. Sittemmin on meno parantunut, kuten Ephemeral oivasti osoittaa.

Kylmäsoundinen ja paikoin hyvinkin reipastempoinen levytys on mielenkiintoisella tavalla yhdistelmä repivää raastoa ja toisaalta kalmankaunista tunnelmointia. Levy ei jämähdä yhden tempun poniksi, vaan osaa taipua suoraviivaisesta revittelystä lohduttoman synkkään depressiiviseen black metaliin. Soundeiltaan sopivan rujo ja lauluiltaan koruttoman raaka teos osoittautui jälkiviisaasti yhdeksi viime vuoden parhaista levyistä.

sou-tsdSoulburn – The Suffocating Darkness (14.11.2014,
Century Media Records)

Soulburnin tarinan voisi lyhyesti kuvailla olevan eräänlainen vaihtoehtoinen muoto Asphyxistä. Sivuprojektimaisena death/black-hybridiniä toimiva Soulburn antoikin odotuttaa tätä kakkoslevyään vaatimattomat 16 vuotta. Onneksi ei suotta.

Äärimetallin eri laidoista mustaa energiaansa kanavoiva yhtye on odotuksista huolimatta onnistunut päätehtävässään ja saanut aikaiseksi napakan levyn. Tuhdit soundit, ärhäkkä ärinä ja etenkin maistuvat biisit tekevät oikeutta tälle kulttinimelle. Sen verran hyvästä kiekosta on kyse, että astetta kyynisempikin skeptisyys vasaroidaan palasiksi.

Vircolac - coverVircolac – Codex Perfida (15.01.2015, Iron Bonehead Productions)

Tämänkertaisen  Imukatsauksen viimeisin on pienimuotoinen kasettijulkaisu, joka kuitenkin löysi tiensä perille mp3-muodossa. Irlantilaisen Vircolacin ensimmäinen demo kattaa vain neljä biisiä, mutta sen verran herkullista rujoutta, että se ansaitsee mukanaolon formaatista tai muusta huolimatta.

Karkeasoundinen, vuoroin nopean ja vuoroin keskitempoisen mäiskeen parissa viihtyvä death/black tuo mieleen jossain määrin Havohej’n anteeksiantamattoman jumalanpilkan. Toisaalta Vircolac tarjoilee riffeissään viitteitä myös todella vanhankantaisen death metalin suuntaan, tuoden mieleen aina 80-luvun lopun levytykset ja yhtyeet. Tältä bändiltä sopii odottaa jatkoa kiinnostuneena.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | 2 Comments

Hevimies, ei ole pakko päteä kotibileissä

Olet luultavasti ollut joskus kotibileissä, esimerkiksi tupareissa, joissa on ollut kaikenlaisia ihmisiä. Taustalla on voinut soida liuta hetken kuumimpia radiohittejä, jotka soivat myös  jok’ikisessä yökerhossa samaan aikaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, kuten tavataan sanoa. Musiikilla on samanlainen ulottuvuus – jokin musiikkityyli ei vaan yksinkertaisesti sovi tiettyihin tilanteisiin yhtä hyvin kuin toinen. Aurinkorannalla palmujen alla loikoillessa taustalle istuu paljon paremmin rennon letkeä reggae-keinutus kuin joku sairas metallitykitys. Jossain sedulassa voi olettaa tulevan vain sitä jumputijumputiradiohuttua ja se on ihan okei siinä kontekstissa, koska se nyt vain kuuluu sinne.

Toisin sanoen – kaikkialla ei tarvitse soida metallimusiikki.

Olen kuitenkin huomannut, että lähes jokaisessa sekalaisen seurakunnan omaavissa kotibileissä on löytynyt se yksi arkkityyppi, joka jossain vaiheessa hyvin äänekkäästi tekee kaikille läsnäolijoille selväksi että “KAIKKI MUU PAITSI HEVI ON PASKAA” kaapaten samalla taajuudet soittamalla rankinta mahdollista heviä – eli tietenkin Kotiteollisuutta.

jam

Tyypillisesti tällaisen henkilön ulkoinen habitus kattaa ainakin seuraavia elementtejä: mustat reisitaskuhousut, mustaa t-paitaa koristaa joko jonkin sortin tribaalikuvio, liekit tai esim. Rammsteinin logo, kaulassa on ketju/rippiristi, hiukset on suurella todennäköisyydellä värjätty mustaksi vaikka se ei sopisikaan hänelle yhtään ja naamaa komistaa pieni leukaparta.

Sitten kun tällainen hahmo pääsee soittamaan isäntäväen läppäriltä Youtubesta Turmion Kätilöitä, niin seuraavaksi tämä alkaa saalistamaan hyväksyviä katseita muilta juhlijoilta, ensisijaisesti sinulta, “metalliveljeltä.” Voi sitä onnea kun tämä metallimusiikin David Guetta tulee sitten pätemään sinulle kuinka rajua metallimusiikki on, kysyen samalla olenko minäkin menossa Slipknotin keikalle tai että olenko kuullut sellaisesta ”tosi hyvästä bändistä kuin Children of Bodom.”

Jos kotibileissä on mahdollisuus päästä toteuttamaan itseään laulamisen muodossa joko karaoken tai SingStar-pelien muodossa, niin olen huomannut että tällaisen persoonallisen ihmisen on välttämätöntä öristä biisi läpi. Oli se sitten Black Sabbathin Paranoid tai Virve Rostin Sata salamaa. On niin raju meininki meneillään.

 

 

Jumalauta.

Oikeesti.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , | 8 Comments

Mitä jäi käteen, vuosi 2014?

Ollaanpa rehellisiä, vuosi 2014 ei ollut suomalaisittain katsottuna mikään erityisen kova metallivuosi. Festareita oli kyllä tarjolla entiseen malliin, mutta tarjonta ei ollut kovinkaan kaksista. Muutamia hyviä yksittäiskeikkoja oli, kun taas isot festarit eivät lainkaan loistaneet tällä saralla. Levyjen saralla meno oli kohtuullista, muttei erinomaista.

10-years-difference-2

Keikat, festarit ja kinkerit

Jos aivan brutaalin rehellinen olen, erityisen onnistuneista tapauksista mieleen jäivät vain loppukevään Steelfest Open Air ja loppuvuoden Black Flames of Blasphemy. Tuska, Nummirock ja Jalometalli saivat jäädä, koska tarjonta ei vain ollut tarpeeksi kiinnostavaa. Syitä on monia, joista kuitenkin tärkein on jotakuinkin itsestäänselvyys: samoja bändejä liian usein ja ylipäätään hyviä bändejä tarjolla ei ollut lähimainkaan tarpeeksi.

Hätäisempi puhuisi taantumasta. Minä en. Tämä kuvio ei ole sinänsä uusi tai yllättävä. Monet hyvät bändit on tullut nähtyä eikä edes niitä parhaimpia jaksa katsoa vuoden tai parin välein. En ainakaan näillä hinnoilla.

Kun festarireissuun laskee mahdollisen lipun lisäksi majoituksen, ruoat, juomat ja matkat, saa olla aika helvetin kova kattaus, että satalappusia viitsii laittaa jakeluun siitä hyvästä, että näkee suosikkibändinsä kiljoonannen kerran tai että lähtee katsomaan keskitason tuntemattomuuksia ylihintainen oluttuopponen kädessä.

Vuosi ei ollut varsinaisesti huono, ainoastaan kokonaisuutena helvetin keskinkertainen. Nuoremmat ja vähemmän nähneet idealistit ovat ehkä eri mieltä. Hyvä heille. GFY.

Demot, levyt ja muut tallenteet

Vuosi 2014 ei merkittävästi eronnut parista edellisestä vuodesta sen suhteen, miten paljon (tai vähän) tuli hyviä tai muuten merkittäviä levyjä. Määrä ei ainakaan silmämääräisesti arvioiden ollut vähenemään päin, kenties jopa päinvastoin.

Demoja, levyjä sun muuta tippui ainakin tähän osoitteeseen tasaisella tahdilla, joskus suoraan sanoen liikaakin. Nimittäin sitä kuonaa mahtui tähän vuoteen enemmän kuin tarpeeksi. Etenkin omakustanteita ja vastaavia. Suurin osa näistä bändeistä saisi lopettaa – tai ainakin hommata itselleen jonkinlaisen tuottajamaisen korvaparin palautetta antamaan.

Dvd- ja bd-rintamalla ei tapahtunut suuria yllätyksiä – bändien live-julkaisut ja vastaavat ovat pääosin yhtä tylsiä kuin kymmenen vuotta sitten. Vaikka fyysisen median kuolemasta on peloteltu, valitettavasti tämä ei näy siinä mitenkään, millaista kakkendaalia sitä täyshintaisena julkaistaan.

Vuonna 2014 ilmestyi muutama erinomainen ja isompi läjä hyviä levyjä. Ei tolkuttomasti, mutta ainakaan syytä itkuun ei ole. Sen sijaan keskinkertaisuutta ja suoranaista paskaa tuli enemmän kuin riittävästi. Tätä faktaa ei voi alleviivata tarpeeksi paljon.

Metalpit

Ensi vuonna Metalpitin kirjoitustahti harvenee. Syyt ovat selvät: ikää, kun tulee lisää, tekemisen määrä lisääntyy eikä pelkällä kiitoksella elä kukaan. Eikä tässä hommassa saa edes sitä.

Maailmaan mahtuu aina niitä, jotka kyllä kertovat tekevänsä jotain tai tulevansa kirjoittamaan. Niin ja lehmät lentävät. Toistaiseksi siis on tyytyminen parin viikon välein ilmestymiseen. Ilmoitamme jos ja kun tilanne joskus muuttuu.

Vuosi 2015

Mitä ennustan vuodelle 2015? Ennustan, olematta pessimisti ja realismiin nojaten, että karkeasti ottaen uusi vuosi tulee olemaan pitkälti samanlainen tämän vuoden kanssa. Festareiden bänditarjonta tule olemaan sekoitus lähinnä tuttuja, varman päälle olevia nimiä muutamalla bonusyllätyksellä ja entistä enemmän keskinkertaisuutta uusilta nimiltä. Riskejä ei oteta, koska hinnat ovat kalliita ja yleisö on vaativaa.

Pienemmät festarit ja muut yksi- tai kaksipäiväiset tapahtumat tulevat olemaan todennäköisesti homman suola myös ensi vuonna. Ehkä hyvä niin. Niin sanottu underground tulee olemaan myös ensi vuonna valtavirtaa kiinnostavampi, jossa uudet kiinnostavat nimet loistavat poissaolollaan ja vanhat bändit eläköityvät ja/tai kuolevat tasaista tahtia. Eiköhän taas joku metallin suurnimi heitä lusikkansa nurkkaan, sydänvian tai päihteiden ansiosta. Syyllä ei ole väliä.

Levyjen saralla eletään ylitarjontaa. Yhä useampi pienlafka julkaisee tavaraa enemmän kuin olisi tarvis ja luultavasti senkin digitaalisena. Isommat lafkat laskevat varman päälle ja erikoisemmat yhtyeet – hyvässä ja pahassa – jäävät limboon.

Muutama erinomainen levy ilmestynee ensi vuonna, hyviä tuskin tulee sen enempää kuin nytkään. Keskinkertaisuuden ja paskan määrä on lievässä kasvussa – kiitos alentuneiden julkaisukustannusten.

Live-tallenteita ei saada metallibändien osalta vielä ensi vuonnakaan Netflixiin tai vastaavaan palveluun, ne joutunee yhä ostamaan dvd- tai bd-formaatissa ylihintaan tai vaihtoehtoisesti tuijottamaan rupista YouTube-tallennetta, joka on kuvattu älyluurilla jossain keikalla. Näiden määrä todennäköisesti lisääntyy entisestään.

Toivottavasti olen väärässä. Mieluiten mahdollisimman paljon.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | 3 Comments

Imukatsaus 8/2014

On vuoden viimeisen Imukatsauksen vuoro ja sen myötä napataan tsekattavaksi nippu vuoden aikana levyjä. Anekdoottina mainittakoon, että kirjoitushetkellä kuuntelua odottaa 116 mp3-muodossa olevaa levyä, joista näitä nostoja näihin tehdään. Vaikka osa päätyykin mukaan tuleviin Imukatsaus-teksteihin, suurinta osaa odottaa väistämättä delete.

Alla on kuuden levyn rykelämä, joka päätyi läpi kahden suodatuskerran. Ei koko setin parhaimmistoa, mutta ilmestymisjärjestyksessään ensimmäiset kuusi suosituskerhoon päässeistä. Lisää poimintoja on luvassa tammikuun puolella.

funereuus-rotogFunereus – Return of the Old Goat (08.09.2014, Forever Plagued Records)

Alkujaan meksikolainen, mutta sittemmin amerikkalaistunut Funereus edustaa raakaa black metalia 90-luvun tuntuman hengessä. Yhtyeen toinen täyspitkä, Return of the Old Goat, ei ole ehkä alansa omaperäisin levy, mutta on sitäkin parempi tasavarman raa’an black metalin edustaja.

Levy ei kaunistele tai mielistele, vaan soi rujosti ja karkeasti, tuoden mieleen niin maamiehensä Xibalban kuin toisaalta jossain määrin Darkthrone-henkisen riffittelyn. Eroja toki on, mutta käsitys tyylisuunnasta välittynee tästäkin mieleen. Hyvä levy kaikessa yllätyksettömyydessään.

sanctuary-tytsdSanctuary – The Year the Sun Died (06.10.2014, Century Media Records)

Jo vuodesta 1985 asti toiminut, vaikkakin välillä myös tauoilla aikaa viettänyt jenkkiyhtye Sanctuary teki paluunsa vuosikymmenen alussa. Nyt ilmestynyt kolmoskiekko on äärimmäisen vahva paluulevy perinteisen hevin äärelle, mutta unohtamatta myös fiilistelevää ja ehkä hieman progressiivistakin puolta.

The Year the Sun Died on äärimmäisen kovasoundinen ja taidolla tuotettu levy, joka huokuu tunnetta ja osaamista jokaisella huokosellaan. On mahtavaa nähdä näinkin vanhan bändin kykenevän vielä tiukkaan suoritukseen ja siitä tämä levy on oiva osoitus.

dafo-vedaDark Fortress – Venereal Dawn (01.09.2014, Century Media Records)

Parinkymmenen vuoden ikäinen Dark Fortress ei ole etenkään nykymuodossaan sitä tyypillisintä black metalia. Ehkä jopa hyvä niin, sillä Venereal Dawn on monimuotoisuudessaan ja kosketinpitoisuudessaan omanlaisensa uniikki tapaus.

Runsaasti melodioita, puhtaita lauluja ja paikoin varsin herkisteleviäkin osuuksia synkänpuoleisen ja ajoittain lähes deathmetalmaisen ilmaisunsa joukkoon iskenyt tapaus ei varmasti sovi jokaiseen makuun, mutta levy on kaikesta huolimatta vahva tapaus. Jos on uskaltanut antaa sormensa vaikkapa nykypäivän Celtic Frostille ja Behemothille, Dark Fortressille on syytä avata ovi – ihan jo silkasta uteliaisuudesta.

EntombedADEntombed A.D. – Back to the Front (04.08.2014, Century Media Records)

Oikean Entombedin hautautuessa lähinnä lakitupariitoihin jatkaa kömpelösti nimetty Entombed A.D.  ensin mainitun henkistä perintöä. Uudella nimellä tehty ensilevy ei ole maailman idearikkain ja uniikein levy, mutta sen rokkaava death metal on juuri sitä, mitä tältä yhtyeeltä tohtii odottaakin.

Räyheäsoundinen ja pinnaltaan sopivan pehmeä kurmutus toimii laulaja L-G Petrovin karismaattisella vetovoimalla. Biiseissä on mukavaa groovea ja kierrettä, jotta levy erottuu edukseen raskaamman ja brutaalimman death metalin joukosta. Soundissa on vissi fiilis kaukaisesta 90-luvusta, joten varovainen suositus tälle tekeleelle.

fides inversaFides Inversa – Mysterium Tremendum et Fascinans (31.10.2014, World Terror Committee)

Italialainen black metal -skene on omanlaisensa tuttavuus, mutta kiinnostavia yhtyeitä on tuosta saapaslandiastakin tullut aina silloin tällöin. Uudempiin tulokkaisiin kuuluu vasta noin kahdeksan vuoden ikäinen Fides Inversa, jonka kylmäsoundinen ja nopeatempoinen black metal kuulostaa varsin kiinnostavalta tapaukselta.

Kakkoslevy Mysterium Tremendum et Fascinans iskee silmille kohtuullisen hyviä riffejä varsin napakalla tuotannolla ja valtavirtaa kosiskelematta. Lopputuloksena on hiottu ja hyvin kasassa pysyvä teos, joka on kuuntelumahdollisuutensa ansainnut.

thosewhobringthetorture-puThose Who Bring the Torture – Piling Up (14.08.2014, Selfmadegod Records)

Jo kertaalleen hajonnut ruotsalaisbändi on aktivoitunut jossain välissä uudestaan ja tästä lopputulemana on elokuun puolivälissä ilmestynyt yhtyeen neljäs studiolevytys. Aikanaan täysin tutkan alta livahtanut tapaus on kuitenkin tsekkaamisen väärti.

Melodisia kuljetuksia runsaasti sisältävä death metal on tavallaan paluu 90-lukulaiseen peruskauraan. Vaikka melodiapuolta levyllä onkin paljon, mistään varsinaisesta Göteborg-skenen melometallista ei kuitenkaan ole kyse. Enemmänkin levy yhdistää vivahteita perinteisestä ruotsikuolosta ensiksi mainittuun ja lopputulos on toimiva.

Posted in Avautumiset, Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Virgin Steele – The Marriage of Heaven and Hell I & II

Tunnustan heti alkuun, että tällä kertaa huijaan teitä hieman. The Marriage of Heaven and Hell koostuu kahdesta alun perin vuosina 1994 ja 1995 julkaistusta levystä, mutta käsittelen ne tässä röyhkeästi yhtenä pakettina. Syystä että kiekot ovat niin läheistä sukua toisilleen sekä musiikin että teemojen (nimestä ja muusta sellaisesta puhumattakaan) puolesta, että olen käsittänyt nämä julkaisut aina yhden tuplalevyn mittaiseksi paketiksi.

Ja voi pojat ja tytöt millainen paketti tässä onkaan kyseessä. David DeFeisin barbaarisromanttisella visiolla luotsaama Virgin Steele aloitti uransa samoihin aikoihin Manowarin kanssa, eivätkä yhtäläisyydet tähän lopu.

Parilla ensimmäisellä julkaisullaan bändi soitti vielä suoraviivaista ja hitusen kypsymätöntä fantasiaheavyn ja pillurokin sekoitusta, mutta vihjeet kunnianhimoisemmasta ilmaisusta olivat ilmassa jo tuolloin.

Noble Savagesta (1985) lähtien rimaa alettiin vähitellen nostamaan, ja lukuun ottamatta vuonna 1993 julkaistua silakantuoksuista Life Among The Ruins -hairahdusta lukuun ottamatta, Virgin Steele on liikkunut siitä lähtien enemmän tai vähemmän omissa sfääreissään. Sekä hyvässä että pahassa.

The Marriage of Heaven and Hell -kaksikko näytti kuitenkin ensimmäistä kertaa oikein tosissaan, mistä Virgin Steelen visio on rakennettu. Yhteensä 136 minuuttia kellottava tupla on täynnä toinen toistaan parempia melodioita, DeFeisin taipuisaa laulua ja esimerkillisen laadukasta sävellystyötä.

Jos meininkiä pitäisi kuvailla yksittäisillä sanoilla, niin ehdottaisin mm. seuraavia valintoja: miekka, nahka, pimppi, romantiikka, taistelu, sielunpalo, barbaarius, jumalat, suuret kuviot.

Okei, viimeisessä on kaksi sanaa, mutta olkoon nyt menneeksi. Mainittakoon myös, että Metal Archives -sivustolla molemmat kiekot saavat osakseen kymmenisen arvostelua, joiden keskiarvot pyörivät 93 ja 95 prosentin tietämillä. Ansaittua hehkutusta.

Virgin Steele ei ole noussut koskaan Manowarin kaltaiseen asemaan, vaikka musiikillisesti bändin levyt ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoisia. Yhtäläisyydet Manowariin ovat myös paikoin varsin selviä, kuten vaikkapa ylempänä komeileva A Symphony of Steele osoittaa.

Tämän lyhyen, mutta toivottavasti mieltä kiihottavan kirjoituksen päättävä Emalaith puolestaan on yksi  kaikkien aikojen hienoimpia ja vaikuttavimpia heavyteoksia. Jos et jaksa normaalisti näitä näytekappaleita kuunnella, niin tee itsellesi palvelus ja poikkea tavoistasi edes tämän kerran. Tässä on nimittäin tarjolla audiomuodossa esitettyä puhdasta kultaa.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , | Leave a comment

Muusikon määritelmä

Yksinkertaisuudessaan muusikko on “henkilö joka esittää musiikkia”. Vaan eihän se ole niin yksinkertaista! Vai onko? Mitä vaaditaan, jotta titteliä voisi oikeutetusti käyttää?

Pitääkö hallita teoriaa? Pitääkö osata soinnut ja niiden muodostus? Oktaavialat? Sävelasteikot? Nuotit? Onko tiedettävä mitä ääniä päästelee, vai riittääkö, että niitä vain pääsee? (Ovatko piereskely ja röyhtäily musiikkia? Har har.) Sen kai tulisi kuitenkin kuulostaa hyvältä, joka tuo esiin lisäongelman. Kukaan ei tykkää kaikesta, eikä kaikesta voi tykätä. Voiko sitten itse määrittää olevansa muusikko? Miten sen perustelee? Osa kuitenkin on kanssasi eri mieltä, osa ehkä samaakin mieltä.

Kotona vai koulussa?

Onko vaatimuksena levyttäminen? Voiko olla muusikko, jos ei ole koskaan julkaissut mitään tai esittänyt mitään julkisesti? Jos esität päivittäin kotona koirillesi aariaa, säestäen samalla viululla ja välillä vedellen rumpusooloja, mutta asut korvessa eikä kukaan kuule sitä koskaan… oletko muusikko?

Vaaditaanko tutkinto? Se nyt ainakin pitäisi olla selkeää ja virallista. Mutta mitenkäs sitten ne kaikki muut “muusikot”, jotka soivat radioissa yms. ilman mitään leimattua paperia pöytälaatikossa? Ovatko he samanarvoisia? Onko ylempiä ja alempia muusikoita? Miksi itseoppineet voivat kutsua itseään?

Onko muusikko jos soittaa/laulaa, muttei sävellä tai sovita? Onko laulaja muusikko vai “vain” laulaja? Onko vasta sitten muusikko jos sovittaa laulunsa musiikkiin? Vaaditaanko muusikkouteen fyysinen instrumentti? Onko lauluääni muusikkomielessä instrumentti?

Kauanko muusikon titteli säilyy? Voiko sen jättää käyttämättä/poistaa? Oletko muusikko jos et ole kymmeneen vuoteen enää koskenut instrumenttiisi, mutta työskennellyt alan hommissa tiiviisti sitä ennen 30 vuotta?

Osataanko vai eikö osata?

Erään projektin tiimoilta tapasin jokusen yleisesti arvostetun sekä muusikkona pidetyn henkilön. Levyjä on pihalla, keikkaa pukkaa ja faneja on useamman vuosikymmenen ajalta. Silti jokunen heistä sai silmäni pyöristymään kieltäessään muusikkoutensa. “Enhän mä osaa soittaa.” Tämän tyylisen ajatuksen saanee aikaan juuri se ettei ole käynyt kouluja ja hankkinut tutkintoja. Kai.

Siitä huolimatta ne riffit tai vokaalit tai mitkä nyt sitten ovat se oma ala, ovat saaneet arvostusta osakseen ja niitä halutaan lisää. Vaatimattomuuttako? Vai rivien välistä esitetty toive pienestä kehaisusta? Mikä näiltä henkilöiltä sitten mielestään puuttuu? Jäi nimittäin kysymättä, harmittaa.

Tiedän nuotit ja osaan lukea niitä, osaan muodostaa sointuja pianolla, tiedän sähköbasson soittoperiaatteen… Olen säveltänyt itse noin kymmenen kappaletta. Olen sovittanut muiden kappaleisiin synakuvioita.  Olen osa yhtyettä, jossa laulan ja soitan. En kuitenkaan tee enkä soita musiikkia aktiivisesti. Olenko muusikko? Äänestän “ei”.

Hukun näihin kysymysmerkkeihin. Sanokaa nyt joku jotain, tai hukutte tekin. Jätän tähän tällaisen verkkokalvoille palavan kuvan, niin muistatte miettiä:

 

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment

Levyjen ostamisen anatomia ja idiotismi

Levyjen ostaminen on hullummaista hommaa, eikä se noudattele normaalia logiikkaa. Kirjoitin taannoin muuttoahdistuksen yhteydessä myymistäni levyistä, ja siitä, kuinka turhasta kuonasta ja hyllyntäytteestä eroon pääseminen kevensi mieltä ja kartutti vaurautta.

Olen sivunnut tätä aihetta ennenkin, mutta kertauksen ja uusien sävyjen ymppäämisen nimissä asiasta on hyvä muotoilla vielä hieman lisätekstiä. Lähinnä kiinnostaa, että harrastavatko muutkin vastaavaa epäloogista optimointia. Saa siis kommentoida, jos siltä tuntuu.

Kysehän on siitä, että niin mielelläni kuin hyllystäni taannoin irtonaisia finnejä puristelinkin, niin ostan silti edelleen keskinkertaisia tai jopa suoranaisesti paskoja levyjä. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikkapa Queensrÿche. Bändin diskografiasta löytyy useampikin kiekko sen sortin töräyttelyä, että niiden parissa ei naura Jeesuskaan.

Ongelmana tässä onkin se, että Queensrÿchellä on takanaan yli kolmen vuosikymmenen ura, joka käsittää omat nousunsa ja laskunsa. Historia on jo niin mittava, että ns. kuunteluprojektia* aloittaessa draamankaarella alkaa olla aivan erityistä merkitystä. Ne tuotannon surkeimmatkin pieraisut on täten myös hankittava, sillä näiden ansiosta kaaren parempaa laitaa asuttavat levytykset tuntuvat entistäkin paremmalta.

* Kyseessä on harras, usein viikkojen tai jopa kuukausien mitalle venyvä sessio, jossa yhtyeen jokaista pitkäsoittoa ja mahdollisesti myös muita julkaisuja kuunnellaan järjestelmällisesti ja hartaasti. Tavoitteena sisäistää tuotannon värit ja vaihtelut kautta linjan. Töräyksiäkään unohtamatta.

Kyse on siis siitä, että kronologisesti mittavaa diskografiaa läpikäydessä ja uudestaan (tai ensimmäistä kertaa) omaksuessa mieleen piirtyy tietynlainen elokuvallinen kuvakäsikirjoitus. Siitä löytyy alku(räjähdys), suvanne (vaan ei avanne), tyhjäkäynti, nostatus ja parhaassa tapauksessa myös kiimaisen innostava loppu.

Bändistä riippuen nämä vaiheet voi laittaa erilaiseen järjestykseen. Olennaista on kuitenkin se, että käsikirjoitus ei ole kokonainen, jos sieltä puuttuu paloja välistä. Innostavaa loppua arvostaa aivan uudella tavalla, jos se tulee ikään kuin puskista ja yllättäen. Tilanteessa, jossa puoliksi suonsilmäkkeeseen uponnut sankari näyttää jo entiseltä sankarilta, on onnistuminen ja voitonriemu entistä makeamman makuista. Onnistuminen innostaa ja se vie mukanaan!

Toisaalta myös brutaali mahalasku saa entistä surkeampia piirteitä, jos sankari on ollut aiemmin kovassa vedossa. Kyse on siis kulloinkin hallitsevan tunnetilan ja kokemuksen maksimaalisesta maksimoinnista.

Vastaavia esimerkkejä löytyy bändimaailmasta vaikka millä mitalla. Uriah Heep, Helloween, Annihilator, Napalm Death, Van Halen, Deicide, W.A.S.P... kaikki pitkäsoitot pitää omistaa. Niin vain kuuluu olla. Nämä esimerkkibändit eivät kenties vetele vuoristoradalla aivan Queensrÿcheen verrattavia mutkia, mutta omat epäonnistumisensa näiltä kaikilta voi kaivella. Silti niistä jokaisella on oma kokonaisuutta ja sen parempia hetkiä korostava paikkansa.

PITKÄN DISKOGRAFIAN IHANUUS

Bisneksen ja uusien bändien kannalta tämä ajattelutapa on tietysti tuhoisaa, suorastaan pervessin vammautunutta. Itse asiassa moisesta typeryydestä pitäisi pyrkiä aktiivisesti eroon, vaikka oma fetissi sanoisi asiasta mitä.

Ajattelepa vaikka pitkän uran ja diskografian tehnyttä ja asemansa vakiinnuttanutta veteraanibändiä, jonka nimi nostetaan esille lähinnä vanhasta tottumuksesta. He ovat olleet olemassa aina, heidät tietävät kaikki, heistä on turvallista kirjoittaa ja heidän levyilleen löytyy aina edes jonkinlainen taattu ostajakunta.

Tähän kun lyödään vastapainoksi uraansa aloitteleva ja erinomaisen albumidebytoinnin tehnyt Keltaiset Korvantaustat, jonka nimi ei sano kenellekään mitään, eikä ketään oikeastaan edes kiinnosta, niin ollaan this thing called reilu meininki -äärellä. Ketä kiinnostaa, miksi välittää?

Okei, kyllä se puskaradio laulaa ja vähitellen hyvä musiikki pääsee esille, mutta asetelma on kaikkea muuta kuin tasapainoinen. Debytanttiin ei ole olemassa historiaa, henkistä sidettä, eikä mitään muutakaan tunnepohjaista latausta, joten yhtyeen hyväkin levy saattaa joutua syrjityksi sen keskinkertaisen, mutta ah niin turvallisen ja tutun turauksen edessä.

MIKÄ AVUKSI?

Tunnustan avoimesti, että nautin pitkän diskografian katsomisesta levyhyllyssäni. Ei se yksinäinen levy siellä näkyä hallitsevien pitkien rivistöjen joukossa näytä juuri miltään. Oli sisältö mitä tahansa. Tämä on typerää, mielen heikkoutta, eikä sitä voi mitenkään järkevästi puolustella.

Pahinta on kenties se, että vaikka tiedostankin olevani osa ongelmaa, niin en minä tästä ole mihinkään muuttumassa. Ei sillä ettenkö edelleenkin yksittäisiä levyjä ostaisi ja uusia bändejä tukisi, mutta parhaiten rahani saa vietyä tekemällä laajan, vuosien mittaisen ja tiukasti saman nimen alla julkaistun elämäntyön. Mitä pidempi ja laajempi se on, niin sitä enemmän olen valmis antamaan anteeksi. Jatkuvuus kunniaan.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Levyt ja demot | Tagged , | Leave a comment