Imukatsaus 7/2014

Vuoden toiseksi viimeisessä Imukatsauksessa syöksähdetään genrestä toiseen enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestyksessä loikkien.

thehaunted-ewThe Haunted – Exit Wounds (25.8., Century Media Records)

En ole koskaan ollut erityisen suuri The Hauntedin diggari, sillä bändin modernin thrashin, deathin ja hardcoren tai ties minkä sekoitus on ollut aina hieman liian kompromissihakuista, ainakin noin musikaalisesti.

Yhtyeen kahdeksas studiolevy Exit Wounds antaa kuitenkin syytä asian kyseenalaistamiseen, sillä tekele on lajissaan varsin väkevä. Tymäkkäsoundinen, raskaastikin tykittelevä thrash-modernisaatio on kohtuullisen maukas paketti. Ei ehkä mikään Hitlerin uusi  tuleminen, mutta ainakin antaa syyn avata korvat tällekin tapaukselle.

elddopMartyrdöd – Elddop (Southern Lord)

Eihän ruotsalaisbändi Martyrdöd teknisesti ottaen puhdasta metallia ole, vaan eräänlaista crustpunkin, hardcoren ja metallin sekoitusta. Sen verran metallipitoista on kuitenkin tämänkertainen anti, ettei paremmasta väliä ja sopii mukaan Metalpitiin siinä missä kaiken maailman kevytmetallit jostain Islannistakin.

Elddop vie mukanaan tarttuvilla melodioilla, vihaisella ärhentelyllä ja ennen kaikkea tyylitajuisella soitannallaan. Tuotanto on niin sanotusti tip ja top, ja vokalisoiva rähinä on asiallisen herkullista. Metallisuutta olematta metallia. Ikenet mustiksi ja kuuntelemaan.

stryvigor-fbaStryvigor – Forgotten by Ages (13.09.2014, Svarga Music)

Ukrainalainen metalliskene on tuottanut viime vuosina tasaista tahtia helmiä metalliskenen laidasta laitaan. Uudempaa tarjontaa edustaa Stryvigor, jonka debyyttilevy Forgotten by Ages yhdistää musiikissaan black metalin rujoa ärjyntää, tummanpuhuvia riffejä sekä genren kevyemmän ja tunnelmallisemman pään melodioita ja kosketinkuvioita.

Forgotten by Ages on kaihoisa ja paikoin pehmeäkin levy kovien elementtien joukossa. Puolituntinen räimintä ei kärsi sudenkuopista tai laiskasta sävellystyöstä, vaan kantaa itsensä alusta loppuun suorastaan ilmavasti. Niin sanotun tunnelmallisemman black metalin fanittajille Stryvigor on jokseenkin varma nakki.

Mortuus-GotVMortuus – Grape of the Vine (13.09.2014, Svarga Music)

Kaksimiehinen Mortuus kuulostaa juuri niin ruotsalaiselta kuin ruotsalainen black metal olla ja voi. Mortuusin kohdalla tämä ei kuitenkaan ole muuta kuin hyvä asia: yhtyeen musta metalli on kylmää, pahaenteistä ja riipivää kamaa.

Reilun kymmenen vuoden ikäinen bändi ei ole ehkä sieltä ahkerimmasta tai omaperäisimmästä päästä, mutta paskat siitä; Grape of the Vine on jollain tapaa kaikessa laahaavuudessaan ja kieroudessaan koukuttava tekele. Levyn nakertava mustuus koskettelee makuhermoja juuri oikealla tavalla. Ei aivan mestarillista, mutta ehdottomasti suosittelun arvoista.

nightbringer-edtNightbringer – Ego Dominus Tuus (30.09.2014, Season of Mist)

Jenkkiläisyhtye Nightbringerin pari edellistä levyä ovat jättäneet toivomisen varaa, vaikka omintakeista meno onkin ollut. Neljäs studiolevy onneksi petraa aiemmista asetelmistaan, vaikka yhä bändiä vaivaa ylipitkän levyn tekemisen taakka.

71-minuuttinen Ego Dominus Tuus on nopeatempoinen, viheliäinen ja tunnelmaltaan pahanlainen levytys, joka tuo mieleen hyvässä mielessä Dark Funeralin. Vaikka samankaltaisuuksia on paljon, myös niitä tärkeitä eroja löytyy. Vaikkei Nightbringer mikään vuoden valopilkku olekaan, tämä levy antaa ihan hyvän syyn siihen perehtymiselle.

dysangelium-leviaxxisDysangelium – Leviaxxis (24.07.2014, World Terror Committee)

Teknisesti ottaen tämän saksalaisbändin toinen julkaisu on demo, mutta menkööt nyt mukaan, sillä onhan kyseessä kuitenkin lafkan julkaisema kiekko. Tärkein syy mukana olemiselle on tietenkin se, että Leviaxxis on oikeastaan pirun kova julkaisu.

Saksalaista black metalia nopeatempoisesti, pahaenteisesti ja miellyttävän ilkeämielisesti melodioidenkin kautta syytävä Dysangelium tuo mieleen lähinnä ruotsalaisen tyylin, mutta olematta mikään tylsämielinen pastissi. Tätä kuuntelisi mieluusti ihan kokopitkän verran, joka jo bändiltä pitäisi ulkona ollakin.

 

Posted in Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Leave a comment

Kuukauden levy: Paradise Lost – In Requiem

pl-irTämänkertainen kuukauden levy ei ole mukana siksi, että se olisi vanha legendaarinen klassikko tai koska se olisi tehnyt pioneerityötä edustamansa tyylilajin eteen. Tämä kiekko edustaa esimerkkiä siitä, miten vanhan ja kadonneenkin fanin voi kääntää takaisin.

Olipa kerran Paradise Lost…

Löysin Paradise Lostin joskus vuoden 1993 tietämillä ja aloittelin yhtyeen levyjen hommailun Iconista (1993) vanhempaan päin sujuvasti peraten. Vuotta sitä vanhempi Shades of God (1992) kolahti sekin ihan mukavasti, mutta vastaavasti kakkoslevy Gothic (1991) paljon kovemmin. Sen sijaan vuoden 1990 debyyttilevy Lost Paradise ei ollut makuuni.

Kuitenkin juuri Icon oli se, jota kautta bändiin kunnolla tutustuin ja johon aikoinaan niin sanotusti ihastuin. Pari vuotta myöhemmin tuli Draconian Times, josta kyllä pidin, mutta johon myös verrattain nopeasti kyllästyin.

Jotain tekemistä lienee sillä, että juuri 90-luvun puolivälissä makuni kääntyi niin vahasti death- ja toisaalta myös black metalin suuntaan, ettei keveämmällä tunnelmametallilla yksinkertaisesti ollut juurikaan asiaa soittimeeni.

Vuoden 1997 One Second jo sitten olikin aivan liian kevyttä kamaa. En enää tuntenut bändiä omakseni. Bändi jäi unholaan, enkä pahemmin seurannut tekemisiä. En juurikaan edes kuunnellut bändiä.

Kunnes eräänä päivänä törmäsin kollegani kautta silloin tulolla olevaan Faith Divides Us – Death Unites Us -levyyn, tai oikeastaan sen musavideoon. Biisi kolahti, kiinnostuin ja innostuin jopa mainitsemaan bändiä kohtaan uudesti syttyneestä kiinnostuksesta.

Eikä aikaakaan, kun minut oltiin ylipuhuttu tsekkaamaan In Requiem (2007) jotakuinkin sanoin “koska se on parempi levy”.

Paluu vanhan pariin

Kerrankin olin levyä minulle suositelleen kaverini kanssa samaa mieltä jostain levystä. Tuo levy on In Requiem. Levy, joka käytännössä toi minulle koko bändin takaisin. Heti alkusoinnuista lähtien kävi selväksi, että nyt oltiin tutun ja kuitenkin vieraan äärellä. Sellaisen levyn pakeilla, joka kuulosti siltä bändiltä, josta aikanaan niin paljon pidin, mutta jotenkin kuitenkin uudelta. Uusvanhalta jopa.

Tuo ajatus kytee yhä tänä päivänä, kun In Requiem päätyy soimaan. Riffejä, melodioita ja synkkää sävyä, joka tuo mieleen Paradise Lostin 1990-luvun alkupuolen ja puolivälin, mutta kuitenkin sopivasti modernisoituna.

Soundeissa on enemmän munaa, laulu on parempaa ja sanoitukset suorastaan hurjasti parempaa tekelettä. Levyä kuunnellessa löydän siitä poikkeuksellisen paljon henkilökohtaisia tuntemuksia. Jopa sellaisia, että lähes karvat nousevat pystyyn.

In Requiem ei välttämättä ole yhtyeen paras levy, joskin se on selvästi yksi parhaista mikäli asiaa minulta kysytään. Ennen kaikkea se on levy, joka toi minulle Paradise Lostin takaisin ja sai minut penkomaan yhtyeen diskografiaa tarkemmin. Löytämään nekin levyt, jotka aikoinani niin vaivatta ohitin.

Se esitteli minut uudestaan bändin niillekin levyille, jotka olin jo kertaalleen myynyt tai vaihtanut pois, ja sai minut hankkimaan osan näistä uudestaan. Enää en kuuntele Iconia vanhempaa “lostia”, eikä se ole ongelma. Kykenen jopa pitämään bändin Depeche Mode -henkisestä Host-pehmoilusta (1999), joka vielä viitisentoista vuotta sitten olisi tuskin tullut kuuloonkaan.

In Requiem on hieno levy, joka pelasti minulle Paradise Lostin.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Misantrooppiset arkki-isät

Mitä tapahtuu jos pudottaa videokameransa black metal -kulttuurin liekehtivään kuiluun? Tallentaako se mitään muuta kuin kidutettujen huutoja? Jo kaksikymmentä vuotta sitten Pimeyttä, Pahuutta ja Kylmyyttä (alkup. Det Svarte Alvor) -dokumentti avasi kuolemanpalvonnan kulttuuria meilläkin päin paikallisille teini-ikäisille ja useimmille jäi mieleen vain Emperorin jäsenten yliluonnollisen pitkät tukat.

Samaisen bändin Ihsahn kuvaili eroa “heidän” ja “meidän” välillä kuin me olisimme kauhuelokuvan yleisö ja he sen hahmoja. On siis mielenkiintoista katsoa miten nämä myyttiset hirviöt käyttäytyvät kun heidät konkreettisesti valkokankaalle päästetään?

Vampyyrin tai peikon tavoin, jotka auringonvalo sulattaa, salaperäinen taiteilijahahmo kameran taikalampun kohteena muuttuu itsetärkeäksi, tympeäksi tai tavalliseksi. Black metallin arvokkuus ei tyypillisesti kestä paparazzien hyökkäystä: mainittakoon esimerkiksi Sami Kettusen kohuttu Loputon Gehennan Liekki, jossa tahallaan korostettiin kulttuurin absurdeja puolia tai amerikkalaisten hipsterien keittämä sekahedelmäsoppa nimeltä Until the Light Takes Us, jossa Gylve Nagell (Darkthrone) ja Varg Vikernes (Burzum) rinnastetaan abstraktiin modernin taiteeseen jolla elokuva hyökkää kontekstuaalisen revisionismin hengessä black metallin poliittisesti epäkorrekteja arvoja vastaan.

misanthropeOlisiko tutkivaa journalismia parempi lähtökohta siis vapauttaa meidät fiksaatiosta tekijän persoonaan ja kääntää huomio ulospäin, niihin asioihin mistä nämä maagikot ovat ammentaneet inspiraationsa?

Kun ensimmäistä kertaa kuulit Burzumia tai Darkthronea, ei silmiesi edessä välähdellyt kohtauksia norjalaisnuorista elämässä arkielämäänsä, vaan visioita, hahmoja ja unelmia – sitä, mitä nämä silmät (fyysiset silmät tai se kolmas) olivat havainneet ympärillä olevassa maailmassa.

Inhimillinen tyhjyys vs. mystinen syvyys. Voisiko elokuvalla tavoittaa black metallin ydintä sellaisena kuin se suodattui maailmaan universumin infernaalisista ajatussäikeistä 90-luvun alkupuolella: yhteenliittyviä harhoja, jotka vahva kaipuu toiseen maailmaan kytki kuolevaisten unia stimuloivaksi kokonaisuudeksi?

Kun black metal on jäsentynyt rienaavaksi ja riivaavaksi kulttuuriksi, joka jakaa yhtä lailla kuolemaa kuin onnea tässä keskinkertaisuutta palvovassa sivilisaatiossa, ovat usealle Varg Vikernesin vaimonsa kanssa visioima Forebears (2013) ja Darkthronen Nocturno Culton teos Misanthrope (2007) vaikuttaneet enemmänkin kotivideon, okkultistisen avantgarden ja gonzopsykedelian sekoituksilta.

forebearsKumpikin elokuva on piinallisen hidas, täynnä kauniita maisemia ja paikalleen pysähtyneitä kohtauksia, Darkthronen puolella Norjan karuudesta metsineen ja syrjäkylineen, Burzumilla yllättävän kesäisestä auringonpaisteesta rinnastettuna hämäriin luoliin jotka toivat itselleni mieleen AD&D:n ensimmäisen painoksen Dungeoneer Survival Guiden (assosiaatio, josta pöytäroolipeli-connoisseur Louis Cachet olisi toivottavasti ylpeä).

Kumpikin on enemmän tai vähemmän palannut juurilleen. Mitä on Darkthrone, paitsi pikkukaupunkinuorten underground-hevin palvontaa lähimetsässä kaljapullot repussa? Mitä on Burzum, paitsi roolipelifanin aika- ja myyttimatka rikollisen intensiivisissä mittasuhteissa?

Sama henki on yhä läsnä yhtyeiden nykytuotannossa, kun Darkthrone soittaa 80-luvun punkhevisalaattia ja Burzum on roolipelikaupan taustamusiikkihyllyn progesyna-randomgeneraattori.

Onko yllättävää nähdä Varg Vikernesin arjalaislasten kirmaavan auringonpaisteessa sulat päässään kuin elämäntapaintiaanit? Darkthrone ja Enslaved pilkkihaalareissa? Varg lausumassa muinaisegyptiläisiä loitsuja ja huviajelemassa epäekologisesti ympäri Ranskaa? Darkthrone pakenemassa pohjoisen miehen angstia rokkilomalle Japaniin?

Tämäntyyppiset yllätykset ovat terveellisiä black metallin maailmassa nyt, kun oikeaoppisuuden naamioleikki on valitettavasti leikannut nuorelta polvelta suvunjatkamiskyvyn. Black metal syntyi ristiriidasta, kuten viikinkien maailmankaikkeus Ginnungagapin tulijääsoossista. Ikuisesta painiottelusta, jossa valo ja pimeys syleilevät – tai kuristavat – toisiaan.

Posted in Ilmiöt | Tagged , , | Leave a comment

Muuttamisen ja valaistumisen ihanuus

Muuttaminen se on kuulkaas pirullista hommaa. Nelisen vuotta sitten levylaatikoita viidenteen kerrokseen kantaessani muistan miettineeni sekä muuttamisen että levyhamstraamisen mielettömyyttä. Kyllähän tuhansien kiekkojen roudaaminen liikunnasta käy, vaan onko siinä enää mitään järkeä?

Rahalla tämäkin ongelma olisi helposti ratkaistavissa. Hommaa vain isomman asunnon ja muuttofirma hoitaa kantamisen. Problem solved. Näin astetta tai paria köyhempänä nämä ajatukset jäivät kuitenkin teorian tasolle heti kättelyssä, kun sain parisen kuukautta sitten tietää muuttamisen olevan taas edessä.

Oli pakko alkaa miettimään muita ratkaisuja.

Ilmeisin vaihtoehto oli poimia levyhyllystä aimo satsi toisarvoisia levyjä myyntiin. Vajaat parisataa lätyskää sai näin muutamassa viikolla hoideltuakin, kunnes apua tarjottiin erään alalla tunnetun isomman korporaation toimesta. Sopimus syntyi ja kaikki loputkin myynnissä olleet artikkelit vaihtoivat sujuvasti omistajaa. Olin äkkiä tuhat levyä köyhempi.

Rahallisesti kauppa ei ollut myytyjen levyjen määrään nähden mitenkään erityisen massiivinen. Aluksi sitä jouti sekunnin pari miettimään, mutta pian korvauskin alkoi tuntumaan enemmän kuin riittävältä.

Olkoonkin, että myytyjen levyjen joukossa oli paljon myös aivan kuranttia matskua, niin joukossa oli myös melkoinen satsi aivan sanoinkuvaamattoman kauheaa ja täydellisen myyntikelvotonta nolla-arvoista ongelmajätettä. Näistä eroon pääseminen oli suurempi helpotus kuin osasin etukäteen toivoakaan.

Ei sovi myöskään unohtaa – ja tätä seikkaa ei voi tarpeeksi painottaa –  että vaikka pitkän ajan kuluessa levyjä tipoittain myymällä satsista olisi saattanut saada jonkin verran enemmän rahaa, niin tähän myyntiprosessiin käytetty aika ja vaiva olisi neutraloinut mahdollisen isomman euromäärän hyvinkin tehokkaasti.

Paskalevyt olisivat myös jääneet loppujen lopuksi nurkkiin ajelehtimaan, kuin huonot muistot tai pahat painajaiset. Tästä olisi aiheutunut vielä oma stressinsä, kun ei niitä mänttinä olisi raaskinut poiskaan heittää.

Hourailuni pointti onkin saada teidät miettimään oman levyharrastuksenne mielekkyyttä hieman pidemmällä tähtäimellä. Harrastus sinänsä on toki kaunis ja arvostettava, mutta pientä optimointia kannattaa välillä harkita.

Tämä tulee kyseeseen, jos levyjä on kertynyt vuosien mittaan tuhansia ja taas tuhansia, etkä satu asumaan esim. linnassa. Karu totuus kun nimittäin on, että suurella osalla nurkkaan kertyneestä muovijätteestä ei ole niin minkään maailman tekoa.

JA SITTEN KASVOIN ISOKSI (VAAN EN AIKUISEKSI)

Muistan vielä elävästi, kuinka ilmoitin vuosituhannen taitteessa tavoitteekseni kerätä kaikki maailman levyt. Okei, tämä oli toki vankasti huumorin sävyttämä lausunto, mutta totta toinen puoli. Ajattelin naiivisti, että ainuttakaan levyäni en aio myydä. Ikinä.

Sitten tajusin olevani tavallinen kuolevainen ihminen, jonka aika on rajattua ja joka on hukkumassa paskaan. Ja se muuttokin olisi taas edessä. No perkele!

 

Puhun tässä nyt ensisijaisesti CD-levyistä. Niiden arvo on ollut vankasti laskemaan päin, eikä niihin pääse myöskään muodostumaan kovin vahvaa tunnearvoa. Vinyylilevyjen osalta on tilanne on käsittääkseni toinen, vaikka onnekseni tämä vamma ei ole meikäläistä koskaan koskettanutkaan.

Mainittakoon, että oma vinyylivarantoni kuihtui kauppojen jälkeen peräti kolmeen seiskatuumaiseen yksilöön. Ja niistäkin sietäisi päästä jo eroon. Enhän minä omista enää edes LP-soitinta.

OPTIMOINNIN JALO TAITO

Tällä hetkellä siirtymä uuteen asuntoon on onnistuneesti suoritettu. Käytössä oleva neliömäärä on perin pieni, mutta riittävä. Levyjä on edelleenkin jäljellä niin saatanan lailla, mutta aavistuksen karsittuja levyhyllyjä katsoessani minut valtaa lämmin ja tyytyväinen mieli.

Aivan kuin joku olisi photoshopannut näkymästä finnit ja rypyt pois. Jäljelle on jäänyt entistäkin kauniimpi ja timmimpi runko. Läskit sietääkin silavoida gutteriin muiden vaivoiksi, en minä niitä jää kaipaamaan.

Seuraavassa kirjoituksessani voisin analysoida levyhyllyn muuttunutta ilmettä vielä hieman pidemmälle. Teaserina voisin mainita, että valaistumiseni ja myyntiprojektini jälkeenkään en ole aivan immuuni keskinkertaisille tai edes huonoille levyille. Osa niistä nimittäin omaa hyllyssä vankan paikkansa, vaikka niitä ei tulisi juuri koskaan edes kuunneltua.

Ja miksi näin? Sen minä kerron teille ensi kerralla. :)

Posted in Avautumiset, Levyt ja demot | Tagged , , | 2 Comments

Voi metalliveljet, missä lienet?

concert_crowd-wallpaper-800x600

Bändien näkeminen keikoilla on aina ollut aivan sikasiisti juttu. Sitä on tullut ravailtua suhteellisen lukuisilla keikoilla yksin tai kaverin/kaverien kanssa niin kotikonnuilla Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä. Monia legendaarisia keikkapaikkoja sekä -kaupunkeja on vielä kokematta, mutta eiköhän niillekin joskus siunaannu (tai kiroudu?) keikkamatkoja. Festivaaleja tietenkään unohtamatta.

Keikoilla ja festivaaleilla käyminen itsekseen on kuitenkin hyvin kaksipiippuinen juttu.

onemanwolfpack

Hyvinä puolina mainittakoon että voi mennä katsomaan juuri niitä bändejä juuri niin kauan kuin huvittaa, ei tarvitse ihmetellä mihin se kaveri nyt taas on hävinnyt muun yleisön sekaan saa olla ikään kuin omassa rauhassa.

Mutta… rauhassa? Metallikeikalla?

SOTAA!!!

Kyllä metallikeikka on sotatannerta, jonne ei pitäisi lähteä nössöilemään. Tällä mentaliteetilla valmistaudutaan marraskuun Black Flames of Blasphemy -festivaaleille.

Kyllä se nyt vain niin on että live-elämyksistä saa paljon enemmän irti kun on edes yksi metalliveli mukana, jonka kanssa jauhaa paskaa silloin kun bändi ei soita, hillua hyvän keikan aikana ja lätistä sitten kuinka mahtava setti oli. Tai sitten vain yhdessä jupista, valittaa ja haukkua bändiä/keikkapaikkaa/järjestäjää/muuta yleisöä ja naureskella makeasti päälle. Etko- ja jatkoperseilyjä unohtamatta niitäkään.

Ei ole aina helppoa elää sitä metallielämää, varsinkaan jos on yhden miehen susilauma. Jos kaveripiirissä olisi enemmän samasta musiikista diggailevia sällejä ja jotka asuisivat vielä maantieteellisesti lähellä, olisi esim. Helsinkiin lähteminen keikoille kustannustehokkaampaa, jos joku sattuisi omistamaan vielä auton. Majoittuminenkin kustantaisi vähemmän, sillä etenkin hotellimaailmassa yksinmatkustavia laskutetaan enemmän. Eikä keikkakaupungeissakaan niitä omia kontakteja valmiiksi paljoa ole keiltä sohvamajoitusta pummata. Metalliveljeys on monella tasolla kaunis asia.

sargentodearmas

Kyllä oma jengi on aina oma jengi.

Sitten jos keikalle yksikseen lähteekin, niin eipä sitä suomalainen jäbä oikein jaksa innostua höpöttelemään niitänäitä satunnaisten kanssametallisotureiden kanssa. Tunne on varmaan sama puolin ja toisin. Paitsi ehkä Manowarin keikalla.

Eipä näitä tiedä, mutta jos small talk ei lähde, niin ei se lähde. Toki poikkeustilanteita on päässyt syntymään, parikin kertaa itse asiassa, rässiliivini bändimerkkien johdosta. Olen kuitenkin kuullut huhua, että joissain maissa on voinut saada kaljan tuntemattomalta ihmiseltä ihan vain siitä syystä että päällä on ollut Iron Maidenin t-paita. Huhhuh, pitää varmaan hommata pari paitulia seuraavaa ulkomaanreissua varten.

Vaikka pidänkin ajatuksesta “Yhden miehen armeija” ja paljon keikoilla yksikseni käyn, niin kyllä se on toisinaan myös yksinäistä hommaa. Yksinäinen susi on sekin kuitenkin susi ja susi on ennen kaikkea laumaeläin.

Käyvätkö Metalpitin lukijat keikoilla enemmän yksikseen vai onko mukaan raahattu aina joku kaveriksi? Mitä kokemuksia, mitä viboi?

Posted in Avautumiset, Ilmiöt, Tapahtumat | Tagged , , | Leave a comment

Imukatsaus 6/2014

SOM 284-Necrophagia-Whiteworm-Cathedral-500X500px-72dpi-RGBNecrophagia – WhiteWorm Cathedral (24.10.2014, Season of Mist)

Yhdysvaltalaisyhtye Necrophagia on työstänyt uraansa jo yli 20 vuoden verran, mutta se suuri suosio on jäänyt saavuttamatta. Jos yhtyeen viime vuosien levytyksiin katsominen, vika ei ainakaan ole itse musiikissa. Kolmen vuoden takainen Deathtrip 69 on tästä erinomainen osoitus.

Yhtyeen seitsemäs studioalbumi jatkaa tutuilla linjoilla. Hyisevän kalmainen, rujon ruttoinen ja rupisen ruosteinen kuolonmetalli valuu ja vyöryy eteenpäin toisinaan laiskasti, ajoittain taas suorastaan ryöpyten. Killjoy ja kumppanit ovat taas tehneet vahvan tekeleen täynnä kauhuelokuvamaisia elementtejä. Levy loppuvuoden parhaasta päästä.

GDOB2-30CH-001.cdrGnosis of the Witch – Dauðr Burðr Þrysvar (14.6.2014, Iron Bonehead Productions)

Varsin tuore jenkkiläisyhtye Gnosis of the Witch tuo toisella julkaisullaan etäisesti mieleen naapurimaamme Arckanumin. Neljän biisin teos sisältää ambientia, puoliakustista kitarointia sekä tietenkin kirskuvaa, pahaenteistä black metalia.

Mitään aivan järisyttävää tekele ei tarjoa, mutta jotain oudohkon viehättävää tässä niin kovin pohjoismaalaishenkisessä yhtyeessä on. Rujot soundit, korkealta revitty rääkynä ja päälle käyvä möyrintä ovat ehdottomasti kuuntelunsa ansainneet.

namy-twwlbNachtmystium – The World We Left Behind (05.08.2014, Century Media)

Kyseenalaista mainetta muiden muassa huijarina nauttiva Nachtmystium ei ole enää vuosiin edustanut sitä black metalia, josta bändi vuosituhannen alussa opittiin tuntemaan. Tämä ei ole kuitenkaan sinänsä yhtyeen musikaaliseen tyyliin kohdistuvaa kiinnostusta kolhaissut, vaan jossain mielessä uudistunut ja eräänlaiseksi post-black-yhtyeeksi muotoutunut bändi puhuttelee nyt eri syistä kuin ennen.

Yhtyeen seitsemäs albumi on black metalille enää etäisesti sukulainen, mutta yhtä kaikki omalla tavallaan kiinnostava tekele. Sen maalaileva ja rokahtava fiilistelypuoli on toteutettu mainiosti ja levyn melankolisessa rouheudessa on jotain epätavallista karismaa. Jos bändi kuitenkin jo aiemmin aiheutti näppylöitä, ei tämä levy anna syytä poikkeukseen.

solsta-ottaSólstafir – Ótta (29.8.2014, Season of Mist)

Islantilaisen Sólstafirin ottaminen mukaan tähän listaan on sikäli hieman kyseenalaista, ettei bändin musiikki ole enää niin erityisen metallista. Sen verran läheltä kuitenkin liipataan ja kohdeyleisönkin löytyessä kuitenkin vielä metallin puolelta, että menkööt.

Ótta jatkaa islantilaisbändin aiemmin tunnetuksi tuomaa tyyliä ja pitää yllä kovin fiilisvetoista post-rock-menoa, mutta eittämättä metallisella otteella ryyditettynä. Vaikka levyä on helppo pitää hyvänä, siinä on sama ongelma kuin kovin monella genreveljellä. Nostatusta rakennetaan piorun kauan, mutta kliimaksiin ei meinata päästä sitten millään. Vähän kuin panemista, jossa sitä laukeamista ei koskaan tapahdu.

Jos tämän kestää, on Ótta varsin mukava ja maistuva levy. Sille kannattaa antaa mahdollisuus.

bok-dsBlood of Kingu – Dark Star on the Right Horn of the Crescent Moon (29.8.2014, Season of Mist)

Nile-yhtyeen nimihirviöllään mieleen tuovan ukrainalaisbändin kolmas albumi ei ole mikään täysosuma tummasävyisen death metalin parissa, mutta se tekee sen verran monta asiaa oikein, että sen kehtaa nostaa mukaan tämänkertaiseen imukatsaukseen.

Blood of Kingun uutukainen menee äkkiseltään korvasta sisään yksitoikkoisena paahtona, joka ei tuntuisi tarjoavan mitään uutta ja erilaista mustansävyisellä deathillaan. Pinnan alla piilee kuitenkin epätavallisempia piirteitä, jotka saavat sen erottumaan harmaasta massasta. Vaikka yksityiskohdat ovat erilaisia, sopivasti ukrainalaisten tyyli tuo mieleen Nilen – joskin huomattavasti vähemmän teknisesti ja valtavirtaa paremmin kaihtaen. Tsekkaamisen väärti.

cd-cdConquering Dystopia – Conquering Dystopia (omakustanne)

Tämänkertaisen imukatsauksen erikoisin ja epätavallisin tekijä on Conquering Dystopia. Paitsi että yhtye on mukana omakustanteellaan, bändin toistaiseksi ainoa levy on täysin instrumentaalinen. Tässäkään ei olisi mitään kummallista tai epätavallista, jos musiikkityyli ei olisi teknisemmän pään death metalia.

Mukana on myös nimimiehiä kuten Cannibal Corpsen basisti Alex Webster ja useassa yhtyeessä vaikuttavat Alex Rüdinger, Keith Merrow ja Jeff Loomis. Lopputuloksena on taidokkaasti kasattu ja yllättävän mielenkiintoinen progedeath-levy, joka kestää useampiakin kuuntelukertoja.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Tilauksessa live-esitykset suoratoistona

Suoratoisto- eli stream-palvelut ovat olleet nouseva trendi niin musiikki- kuin elokuvapuolellakin kuluneiden viime vuosien aikana. Spotifyn  ja Deezerin lisäksi erilaisia musiikin suoratoistopalveluita löytyy äkkiseltään katsottuna toista kymmentä ja lisääkin varmasti löytyy jos asiaa lähee kissojen ja koirien kanssa selvittelemään.

Elokuva- ja televisiopuolella löytyy vastaavasti Netflix, HBO Nordic, Viaplay ja monet muut. Uusia tunkijoita tuntuu olevan tälläkin saralla enemmän kuin tarpeeksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että kaikki olennainen on siis katettu. Musapalvelut tarjoavat levyt ja leffa- ja tv-osasto taas elokuvat, tv-sarjat, dokumentit, stand-upin ja muut. Mutta yksi olennainen osasto puuttuu, eikä tässä ole edes YouTube avuksi – ei sillä tavalla kuin mistä haaveilen.

Missä ovat live-taltioinnit, kattavat bändikohtaiset musavideot haastiksineen ja making of -videoineen? Missä ovat äänellisesti ja kuvallisesti korkealaatuiset esitykset kiertueista ja muista?

Ehkä vielä olennaisempaa on: kuka voi tämän tilanteen korjata?

diehardmusicfanmeme

Scream for me, stream!

Vaikka olenkin ollut aina kovin huono ostamaan live-tallenteita bändien keikoista, olen varsin mielelläni arvostellut niiden dvd-julkaisuja vuosien varrella kiinnostavien yhtyeiden osalta. Mukaan on mahtunut niin keskitasoista perustason liveä kuin astetta monipuolisempia paketteja, joissa on nähty ja kuultu kovatasoisia live-esityksiä ja nähty näiden ohella haastatteluita, materiaalia niin sanotusti tien päältä sekä bonuksena ajankohtaisia musavideoita.

Tällaiset julkaisut ovat parhaimmillaan omiaan esimerkiksi illanistujaisiin ja etkoille ennen anniskeluravintoloihin tai keikoille siirtymistä. Kovin usein näitä kuitenkin vaivaa suhteellisen korkea hintalappu. Satunnaista kerran tai parin katselua varten ei huvita pistää 20-30 euroa dvd- tai bd-julkaisusta, joka kenties sisältää puolitoistatuntisen keikan ja pari musavideota kaupan päälle.

Mutta toisaalta jos moinen olisi niin äänen kuin kuvan osalta hyvälaatuisena saatavilla esimerkiksi suoratoistopalvelusta, joka kenties on muutenkin käytössä elokuvien tai sarjojen takia, vähän tuntemattomammankin bändin tai jopa vähemmän hyvän live-pätkän saattaisi katsoa omaksi ilokseen ilman suurta investointia.

Ongelmana onkin se, että tarjonta on mallia “eioo”. On jokseenkin surullista, että helpoin tapa nauttia bändien live-taltioinneista on katsoa suttuista videota paskoilla soundeilla YouTubesta tai kenties etsiä laiton ware-versio jostain torrent-palveluista. Kummastakaan ei taida kilahtaa latiakaan suosikkibändinsä kukkaroon.

Kuka ottaisi haasteen vastaan?

Mutta voisiko tälle tulla muutos? Olisiko mahdoton ajatus, että tulevaisuudessa bändien live-taltioinneista voisi nauttia myös hyvälaatuisina versioina laadukkaan suoratoistopalvelun kautta?

Vaikka Spotifyn tulovirroista on valitettu moneen kertaan, jotain tunnutaan tekevän oikein tv- ja leffapuolella – sen verran paljon kasvua on näissä palveluissa ollut havaittavissa. Tehtävä ei siis ole mahdoton. Kyse on vain oikeanlaisesta toteutuksesta.

Mutta kuka ottaisi haasteen vastaan? Kuka toimisi soihdunkantajana tässä asiassa?

Olen varma, etten ole yksin moisen tarpeen suhteen. Vaikka ilmankin pärjää, se ei tarkoita, etteikö varaa parantamiseen ole.

 

Posted in Ilmiöt, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | 2 Comments

Kuukauden levy: Soulburn – Feeding on Angels

Benelux-maiden muusikkopiirit ovat tunnetusti suhteelliset pienet. Muusikot soittelevat ristiin eri bändien kanssa ja miehistölistaa tavaamalla törmää usein tuttuihin nimiin.

Hollannissa vuonna 1996 perustettu Soulburn on ilmiöstä mitä parhain esimerkki. Käytännössä kyseessä on Asphyx, sillä trion miehistöstä kaksi lukeutuu Asphyxin klassisimpaan kokoonpanoon, ja myös laulajabasisti Wannes Gubbels ehti julkaista useamman levyn bändin riveissä.

Vielä kun huomioidaan se fakta, että bändin debyyttikiekko Feeding on Angels (1998) kuulostaa musiikillisesti jokseenkin täydellisesti Asphyxin levytykseltä, niin sopii hieman ihmetellä kavereiden aivoituksia.

Osittainen selitys löytyy siitä, että 90-luvun puolivälissä Asphyx eli varsin hajanaisia aikoja. Asphyx (1994) ja God Cries (1996) ovat edelleen aivan loistavia lättyjä, mutta tyylillisesti ne eivät vastanneet enää 90-luvun alkupuolen klassisimpia levytyksiä. Myös levyjen miehistöt olivat kokeneet rankkaa remonttia ja bändin status vaihtelikin jatkuvasti aktiivisen ja hibernaation välillä.

PALUU JUURILLE

Väkevistä riffeistään ja kuolettavan tunnelmallisista leadeistaan tunnettu Eric Daniels ja rumpali Bob Bagchus olivat soittaneet Asphyxin riveissä useamman vuoden ajan. Miehistökaaos oli kuitenkin nakannut äijät erilleen, joten ukkelit päättivät katkaista muutamien vuosien eron perustamalla uuden bändin. Syntyi Soulburn, jonka esikoispitkä Feeding on Angels jatkoi Asphyxin viitoittamilla karun kuolettavilla poluilla.

Levyn äärimmäisen raskas, doom ja death metalin välillä risteilevä soundi haki vaikutteita aina 80-luvun karkeuksista asti, ja levy olikin melko suoraa jatkoa Asphyxin Last One on Earthin (1992) tummasävyiselle murskaamiselle.

Laulajabasistin paikalle löydetty ja Pentaclen riveistä lainattu Wannes Gubbels repi kurkkuaan myös sen verran tuttuun tyyliin, että Daniels, Bagchus ja Gubbles päättivät jättää Soulburnin yhden levyn mittaiseksi haja-askeleeksi. Vuonna 2000 julkaistu mahtava On the Wings of Inferno pistettiin pihalle taas Asphyxin nimellä, vaikka kyseessä oli siis täysin sama miehistö, kuin Soulburnin levyllä.

Sekavaako?

Oli miten oli, niin Feeding on Angels jäi aikanaan hieman varjoihin, sillä Soulburnin nimellä ennen internetin yleistymistä julkaisu levy ei tavoittanut jokaista Asphyxin sekavaa taivalta seurannutta fanipoikaa. Itse muistan bonganneeni levyn tuoreeltaan Porissa Moe’s Musicin hyllystä. Kotelossa ollut maininta klassisista Asphyxin jäsenistä sinetöi ostopäätöksen, eikä päätöstä ole tarvinnut sen jälkeen katua.

Levyn julma, helvetillisen raskas ja raaka doom/death on brutaalia vanhan liiton tuskaa, joka pitää pintansa erinomaisesti vielä nykyäänkin. Tai pitäisi oikeastaan sanoa, että Feeding on Angels pitää pintansa nimenomaan näinä päivinä, sillä levyn sisältämä mättö on melko karua turpajuhlaa useammallekin trendien ja kompromissien perässä juoksevalle nykybändille.

Ei voi mitään. Jos pidät alkukantaisesta kuolometallista, etkä näistä biisinäytteistä diggaa, niin olet epäonnistunut ja huono ihminen.

PS. Mainittakoon, että Soulburn on aktivoitunut taannoin uudestaan. Daniels ja Bagchus eivät kumpikaan soita enää Asphyxin riveissä, joten ukot ovat kaivelleet vanhan raadon haudastaan. Death metalin soittaminen kun ei saa loppua ikinä, vai mitä? Tulossa on hieman uudistunutta meininkiä, jossa death/doomin kylkeen on lyöty jonkin verran myös vanhaa black metalia. Myös Celtic Frost, Bathory ja kumppanit nousevat kakkoslevyllä aiempaa vahvemmin esille, mikä näin kiinnostuneille etukäteen vihjattakoon.

Joihinkin herrasmiehiin voi näemmä aina luottaa. Hyvää paskaa, aina ja ikuisesti.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

MetalPitin mulkaisu metallimuodin maailmaan – rässiliivit

“Rässiliivi”, tai farkkuliivi johon on ommeltu bändien hiha- ja selkämerkkejä, on metka juttu. Yksikään liivi ei ole samanlainen, sillä niillä voi vapaasti ilmentää musiikkimakuaan ulkoisesti sanomatta sanaakaan kenellekään. Voi räätälöidä juuri itsensä näköisen liivin kuin haluaa. Vai saako sittenkään ihan täysin vapaasti?

 

Oma asenteeni rässiliiveihin

Täytyy myöntää, että olen itse hyvin myöhäisherännäinen bändiliivien suhteen. Ajattelin joskus yläasteikäisenä, että onpas noloa yrittää jäljitellä jotain 80-luvun “muotia” ja iskeä pari Metallica-hihamerkkiä kiinni takkiin ja sitten kuvitella olevansa jonkin sortin metallin keisari, rockin markiisi tai heavyn herttua tai… no, jotain semmosta.

Kaikki kuitenkin muuttuivat vuonna 2009, kun näin Manowarin livenä Provinssirockissa ja pelasin Brütal Legend -peliä lievässä humalatilassa. Oivalsin jotain oleellista heavy metalin ytimestä. Samalla ymmärsin, että seuraavaksi teen itselleni bändiliivin. Sitä ikään kuin tajusi, että bändiliivihän on (epä)pyhä vaatekappale, jota keikoille mentäessä tulisi pitää yllään merkkinä syvästä omistautumisesta. Ja näin tapahtui.

DIGITAL CAMERA

Sangen yltäkylläinen liivi

Kirjoittamattomia sääntöjä – onko niitä?

Sitä kun omia merkkejäni aloin liiviini hakata, niin sitä äkkiä huomasi kuinka helvetin hankalaa on yrittää asetella niitä fiksusti. Kaikenlaisia asioita saa pohtia ja ottaa huomioon. Mihin järjestykseen nämä kannattaa tähän nyt laittaa? Voinko laittaa kaksi punaista bändilogomerkkiä peräjälkeen? Onko okei ommella merkkiä Y vähän merkin X yli? Tulenko hulluksi, jos tiedän ommelleeni jonkin merkin pystyasennossa kiinni? Peittävätkö hiukseni lempibändini merkin, jos ompelen sen tähän?

Sitä alkaa myös miettimään, kuuluvatko jotkut bändit ollenkaan rässiliiveihin. Ja onko jonkun bändin merkki PAKKO olla, jotta sitä voi edes hyvällä omatunnolla kutsua “rässiliiviksi”?! Onko bändimerkeillä sisäistä hierarkiaa, eli voiko herramunjee tosissaan ommella  Lordin Get Heavy -selkämerkin ja sen viereen liittää pienen Black Sabbath -merkin?!?

Jotkut ovat saaneet peitettyä liivinsä jokaista senttiä myöten täyteen merkeillä, jotkut jättävät merkkien väliin tilaa, toiset täyttävät liivinsä vain yhden bändin merkeillä (esim. Iron Maiden -liivejä olen nähnyt useampiakin), toisilla taas on ehkä vain kourallinen merkkejä ripoteltuna hyvin randomisti sinne tänne vailla minkään valtakunnan logiikkaa.

Sitten on myös kysymys hinnoista ja “autenttisuudesta.” Oletko valmis maksamaan itsesi kipeäksi jossain nettihuutokaupassa saadaksesi alkuperäisen Deathin Leprosy-merkin 80-luvulta? Tippuvatko skenepisteet jos liivissä roikkuukin uudella vuosituhannella valmistettu merkki?

 

No mitenkäs sun liivi?

Millä logiikalla teikäläiset ovat liivinne rakentaneet? Onko kaiken takana jokin suurempi aate esim. genren, hierarkian, värien, jne. sanelemassa suuntaa, vai pitääkö olla vain niin punk, rock & fuck off ja vain lätkiä merkit sen kummemmin asiaa pohtimatta?

Ainakin itse olen havainnut vähän molempia tyylejä harrastettavan, eli joko analysoimalla kaikkea tai antaa palaa vaan. Itse olen ainakin tätä analysoivaa nörttisorttia.

Onko sinulla bändiliiviä? Jos on, millainen?

Loppuun vielä pieni siivu omaan liiviin vuoden 2013 Tuska-festivaaleilta. Katso kuva!

1016201_10151697180743544_97110540_n

Kuvaa on manipuloitu

 

PS. Mainittava on vielä kesällä järjestetyt rässiliivien kokoontumisajot Helsingin Karhupuistossa. Helsingin Sanomien jutun kuvasta näkee myös erilaisia ratkaisuja liivien selkämykselle. Onko huteja vai napakymppejä?

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , , , , | 1 Comment

Äärimmäisyyksistä lakitupiin

Ennen muinoin bändien haastiksissa avauduttiin suoraan ja avoimesti jos joku bändiläinen erosi tai kun tuli riitoja muuten vain. Nykyään kaikki käydään läpi lähinnä lakituvissa. Mihin hävisi äärimmäisyys?

Underground vastaan valtavirta

Kun olin nuori pojankoltiainen ja lähes kaikki vähääkään rankemmat metallibändit tuntuivat rankoilta ja äärimmäisiltä, metallimusiikissa bändeineen kaikkineen oli paljon jännitystä, mystiikkaa ja jotain saavuttamatonta tavallisen elämän ulkopuolista.

Vanhenemisen myötä mystiikka tietenkin alkoi kadota, mutta tietyt äärimmäisyydet sentään pysyivät äärimmäisyyksinä. Bändit ratkoivat riitojaan nyrkein, lähettelivät kenties (katteettomia tappo)uhkauksia ja muuta räväkkää.

Jos jokin bändi vitutti, siinä ei sanoja säästelty, kun muita bändejä tai ex-jäseniä sivallettiin sanan säilällä haastatteluissa. Avoimesti muille nauraminen oli, jos ei nyt arkipäivästä, tavallista eikä ainakaan millään outoa. Asioita sanottiin suoraan.

Gaahl - äärimmäisyyksien mies.

Gaahl – äärimmäisyyksien mies.

Ikä tuo viisautta – ja tylsyyttä

Tuollaiset uhittelut, dissaamiset ja muut vastaavat on tietenkin helppo nähdä vanhenemisen myötä lapsellisena käytöksenä, joka ei edes kuulu aikuisen bändin aikuisten jäsenten mielenlaatuun ja käytökseen.

Niitä on helppo pitää typerinä, naurettavina ja jopa suoranaisena ajanhukkana. Pienten ihmisten puuhasteluna.

Samalla voisi kuitenkin todeta, että vanhemmiten bändit ja bändiläiset löystyvät ja tylsistyvät. Räväköistä bändeistä tulee virkamiesmäisiä byrokraatteja ja kaupallisia rakennelmia.

Instituutioita, joiden historia on ehkä aidosti cool ja tihkunut aikoinaan nuoruuden uhoa, mutta joka nyt on muuttunut sliipatuksi hiustyyliksi, kauluspaidoiksi ja korrektiksi käytökseksi.

Tämän voi nähdä tietenkin paitsi siistiytyneinä sanoituksina ja promokuvina, myös käytöksenä, joka nuoremman sukupolven idealismissa saa helposti käden niin sanotusti facepalm-asentoon. Otetaanpa pari esimerkkiä.

Metallia oikeisistuimen suojista

Jokunen vuosi sitten norjalaisiin pahoihin poikiin lukeutuneet Gorgoroth-yhtyeen miehet joutuivat mitä erinäisimmistä syistä riitoihin. Siinä eivät paljon yhtyeen alastomat “uhrit” risteillään tai vuohenkallot lavarekvisiittoina painaneet, kun lakituvassa kiisteltiin siitä, kuka tai ketkä saavat käyttää Gorgorothin nimeä.

Lopputulosta voi kai pitää oikeudenmukaisena, kun Infernus sai “bändinsä” takaisin. Gaahl ja King ov Hellin taas saivat lähteä matkoihinsa, josta sitten syntyi God Seed.

Mitä tapahtui sille pahamaineiselle ja lakonisesti “Satan”-nimeä lausuneelle väkivaltarikolliselle, joka päätyi kärjäjille vääntämään bändin nimestä? Tappelemaan lakimiesten kanssa bändistä, jossa ei edes ollut alkuperäisjäsenenä. Way to go.

extreme metal court memeToinen tuoreempi, mutta yhtäältä hölmistyttävä tapaus löytyy länsinaapuristamme. Männävuosien death metal -legenda Entombed on jakaantunut kahteen leiriin ja tässä vaiheessa ei ole enää selvää onko alkuperäisellä nimellä varustettua bändiä enää olemassakaan.

Entombed A.D. kylläkin on, mutta onko se sama bändi kuin, josta aiemmin oli kyse? Kyllä ja ei. Ja mitä tapahtui niille muille jäsenille? Siis sikäli, kun ehtivät tuomarien ja lakimiesten kanssa touhuamisen jälkeen musiikin kanssa olla tekemisissä.

Tylsää, mutta totta

Kaukana ovat ne ajat, kun Puolan skenessä oli jännitystä, kun pahamaineiset NSBM-jätkät dissailivat ja uhkailivat Behemothia tai kun Norjan ja Suomen välillä oli maiden välisiä riitoja ja hassunhauskoine tappouhkauksineen. Ja niin edelleen.

Uusi sukupolvi varmasti jossain määrin käy näitä samoja vaiheita läpi isompien jalanjälkiä seuraten, mutta takaraivoissa väistämättä jyskyttää ajatus: onko kaikkien vähääkään isompien bändien kohtalona lopulta päätyä vain kaupallisia latuja suksimaan?

Onko bändeihin siirtymässä kapitalistinen “tulos tai ulos” -ajattelu ja viekö raha lopulta voiton myös vähemmän valtavirtaisen musiikkiskenen parissa? Onko kapitalismi lopulta se ultimate evil ja valuutta sittenkin se suuri sarvipää, jota tietyissä skenehommissa herraksi ylistetään?

Huonolta vaikuttaa, paitsi jos tämä on sitä todellista pahuutta, mitä tähän touhuun alunperinkin haluttiin.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , | 5 Comments