Kuukauden levy: Anthrax – We’ve Come for You All

IMG_0191.JPGOli vuosi 2003. Imperiumi oli ollut toiminnassa jo tovin, muttei varsinaisesti vielä vuosikausia vanha media. Levyjä tuli jo tasaista tahtia, mutta moni asia oli vielä uutta, ehkä jopa viehätysvoimaistakin. Enemmän ainakin kuin nykyään.

Eräänä päivänä levypaketista putkahti Anthraxin silloin uutukainen kiekko, sinkku. Pyöräytin levyn siinä, missä muitakin ja pidin kuulemastani. Tajusin samalla, että olin kuullut Anthraxia viimeksi sitä ennen joskus 90-luvulla.

Oliko se sittenkin näin hyvää? Olinko suotta ohittanut bändin täysin viime vuosien ajalla kaiken maailman death- ja black metalin takia?

Hieman perästä tuli itse arviolevy: We’ve Come for You All. Siitä se sitten lähti: uusi tutustumiseni Anthraxiin.

Uusi käynnistys

En totta puhuen ollut minkäänlainen Anthrax-fani nuorena. Se vaihe tuli vuosia myöhemmin, paljon myöhemmin. Juuri tästä syystä tämänkertainen kuukauden levy kaikista Pernaruton tuotoksista on tämä kyseinen julkaisu, eikä esimerkiksi mikään vanhemmista, jo klassikkoaseman vakiinnuttaneista levytyksistä.

Juuri We’ve Come for You All sai minut syttymään ikään kuin uudestaan koko bändiä kohtaan (olinhan sentään joskus junnuna pitänyt joistain irtobiiseistä, kuten bändin pahamaineisesta kollaboraatiohitistä Bring the Noize).

Toki merkitystä on silläkin, että satun pitämään Bushin äänestä Belladonnaa enemmän ja ylipäätään Bush-aikakauden Anthrax tuntui olevan vakavampaa, jopa synkempää Anthraxia kuin 80-lukulainen kieli poskella -henkinen bändi kaikkine hullutteluineen.

Eniten kuitenkin kaikista asioista merkitsee se, että We’ve Come for You All on yksinkertaisesti pirun hyvä lätty. Kaivoin sen esiin taannoin oikeastaan vain muistin virkistämistä varten – ikään kuin haastaakseni omat muistikuvani ja kyseenalaistamaan omat näkemykseni. Olisinko vielä 11 vuotta myöhemmin samaa mieltä kuin aikoinaan.

Pehmorässiä aikuiseen ikään

Jos aivan rehellisiä ollaan, We’ve Come for You All on kovin kevyt levytys thrash metal -bändiltä, oli kyseessä sitten vertaaminen Anthraxin muuhun tuotantoon tai mihin vaan genren monista muista bändeistä. Vaikka mukana on A-mittapuulla niitä todella nopeitakin kohtia, We’ve Come for You All -levyä on vaikea pitää millään tapaa äärimmäisenä.

Toinen tapa ilmaista asia olisi kutsua levyä eräänlaiseksi thrashin AOR-vastineeksi. Siis rässiksi jalostuneempaan aikuiseen makuun. Ei ääriväkivaltaista kuoleman ja väkivallan turpajuhlaa Slayerin tyyliin, ei väsähtänyttä ja tyylinsä menettänyttä nyky-Metallicaa vedellä jatkettuna tai toisaalta mitään Megadethin koukeroista paatostelua Mustaine-kärinällä.

Anthrax vuosimallia 2003 kuulostaa yhä Anthraxilta, vertasi sitä bändin varhaisaikoihin tai nykylevytyksiin ja kuitenkin se on selvästi aikansa tuotos. Dynaaminen, monimuotoinen, raikas, energinen ja hyväntuulinen.

Minulle We’ve Come for You All on kuitenkin paitsi Anthrax-diskografian kärkipäätä, myös ennen kaikkea muistutus siitä kuinka löysin tämän bändin uudestaan. Kuinka levyarvostelutouhut saattoivat kaikesta huolimatta johdattaa minut helmien luo, jotka muuten olisi tullut jätettyä väliin – ennakkoluulojen – ja mitä näitä muita syitä nyt onkaan – takia.

We’ve Come for You All on hieno levy, jossa on vain hyviä biisejä. Kippis sille.

Posted in Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Inferno = paskapaperia

paskapaperiMielestäni Inferno on tätä nykyä aivan paska lehti, jossa ei ole vuosiin ollut mitään kiinnostavaa luettavaa.

Bändit

Lehti käsittelee lähinnä vain kaikenlaisia mainstream hipstermetallibändejä, joiden promokuvia katselemalla syntyy välitön oksennusrefleksi ja myötähäpeän tunteita lehden toimitusta kohtaan. Oikeesti, miksi bändit nykyään näyttää ihan hippikommuunin jäseniltä, nörteiltä, tai sitten muuten vain pelleillään ja irvaillaan kuvissa?

fm2000

Vastaavanlaisia perseilypromokuvia katsellessa alkaa vain vituttaa. (FM2000)

Totta kai välillä pitää muistutella kuinka HULLUA ja TOTISTA hevimusiikki voikaan olla, niin sitten haastatellaan vaikkapa Watainia.

Tulikin Watainista mieleeni, kuinka koin tulleeni kuluttajana snadisti kusetetuksi pari vuotta sitten, kun kiireessä bussiasemalta ostin matkalukemiseksi Infernon numeron 4/2012 kanteen painettujen bändien nimien perusteella (Paradise Lost, Anathema, Saint Vitus ja Watain), ja ajattelin että jaahas, Watainilta varmaankin parin sivun pläjäys ainakin. Eipä se ollut loppujen lopuksi kuin sivun juttu, joista kuva peitti 1/3 osan sivusta. Hyvä jätkät, tosi hyvä.

Design, layout ja muu graafinen paska

Sitä halutaan profiloitua “raskaan rockin erikoislehdeksi”, mutta lehden ulkoasu ja kaikki muu sellainen design on aivan liian kilttiä ja nättiä. Missä rockin törkyisyys ja vaarallisuus? Eiku niin joo, raskas rock-musiikkihan on tällä idolsvoiceofvitunfinlandlordi2006euroviisunevaföget-aikakaudella turvallista koko kansan musiikkia vauvasta vaariin.

Vähintään kerran vuodessa pitää levyn kannessa olla Marko Annalan karvainen naama, taikka sitten Suomen rock-skenen rakastama mukahauska “nero” Antti “Hyrde” Hyyrynen perseilemään. Ei siis jumalauta mä en vaan enää jaksa. Antti, lopeta.

Sanotaan vielä vaikka niistä Thomannin aukeaman kokoisista mainoksistakin sen verran, että ei miellytä. Koko lehti varmaan kustannetaan niillä, kerta ne joka vitun numerossa on.

Köyhät aiheet

Infernon juttujen aiheetkin ovat hyvin köyhiä ideoiltaan – on pieniä makustelupaloja bändeiltä, jos ovat tekemässä jotain (muttei vielä niin paljoa että siitä voisi kahden sivun juttua kirjoittaa), pari kolumnia (aina se ulkomaan kirjeenvaihtajaeukko vaan kitisee) haastatteluja, arvosteluja ja demo-nurkkausta. Lopussa vielä ehkä 1-2 sivun juttu jostain vanhanliiton orkesterista. Sitten on myös niitä vitun typeriä tarinoita, kuinka joku Adolf Wirtanen käy kokeilemassa basistin virkaa Martti Servon & Napanderin riveissä. Siis mitä vittua nyt taas Inferno?!

Vertailukohdaksi nostan tässä toisen suomalaisen lehden Miasman (nykyään julkaisee vain verkkojulkaisuja), jonka lehtien sivuilta löytyi kattavasti syväluotaavia artikkeleita, haastatteluja ja arvosteluja kirjoittajinaan asialle oikeasti vihkiytyneitä ja innostuneita ihmisiä. Infernoa lukiessa tulee vain leipääntyneitä viboja. Miasman avulla löysin monia huikeita underground-bändejä, kun taas Infernon kautta en yhtäkään miesmuistiin. Onko makuni metallimusiikin suhteen muuttunut, vai kertooko tämä jotain Infernon nykyisestä tasosta varteenotettavana raskaan rockin erikoislehtenä?

Nettisivut

Lehden nettisivut ovat myös aivan oma lukunsa. Missä vaiheessa sekin vajosi iltapäivälehtien tasolle julkaisemalla “uutisia” kuin “Bändin X laulajatar alasti – katso kuvat!” tai “bändijokaeikiinnostaketään studiossa – kuuntele single!” tai sitten vain “(lisää tähän huonoa läppää ja bändin nimi), katso uusi video!” ynnä muuta sellaista.

Sitten jos noita linkkejä availee, niin ihanat mainokset tekstin välissä ja sivujen marginaaleissa raivostuttavat entisestään.

Edes jotain positiivista

Infernossa on myös muutama positiivinen asia edelleen. Ensikseen, sen Heavy Cooking Club on tarjonnut mukavia reseptejä aika-ajoin. Toisekseen, Infernoa ei ole pakko ostaa.

Onneksi ulkomaalaiset lehdet ja zinet porskuttavat edelleen, oikeille asioille omistautuneena. Miasman manttelinperijänä toimii itselleni tällä hetkellä englantilainen Iron Fist -lehti, jonka onnellinen tilaaja olen.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Ilmiöt, Lehdet ja zinet | Tagged , , , , , , , , | 10 Comments

Imukatsaus 5/2014

Syyskuun imukatsauksessa on jälleen kerran sekaisin niin uutta kuin vanhempaakin settiä – levyjä sekä kuluneelta vuodelta että vielä riippeitä viime vuoden lopulta. Kirjoitushetkellä imupromokansiossani makailee tasan 100 levyä, joissa materiaalia on aikaväliltä toukokuu-elokuu 2014. Julkaisutahti on siis kiivas.

Näistä kaikista pyrimme poimimaan vain kiinnostavimmat tekeleet esille, joita kehtaa suositella Metalpitin lukijoille. Ikävämpi juttu heille, joiden kanssa allekirjoittaneen musiikkimaku ei täsmää. Aina vaan ei voi voittaa.

Vornth - Vornth Vornth – Vornth (8.8.2013, Iron Tyrant)

Paketin ensimmäinen on jo reilu vuosi sitten julkaistu, mutta vasta keväällä kiertoon ilmestynyt Vornth. Ruotsalainen vuosituhannen taitekohdassa perustettu yhtye ei ole ollut erityisen aikaansaava: kyseinen nimikkokiekko on yhtyeen debyyttilevy.

Mustanpuhuva thrash metal ei ole sitä kaikkein omaperäisintä, erikoisinta tai erinomaisinta, mutta sen verran kovaa vanhan liiton rässiä Vornth on saanut aikaiseksi, että yhtye on pakko nostaa esille. Jos on koskaan innostunut debyyttilevyn aikaisesta Metallicasta tai vaikka 80-lukulaisesta sakemannirässistä, tämä levy on syytä katsastaa.

HFTS - cover Harakiri for the Sky – Aokigahara (21.4.2014, Art of Propaganda)

Vähemmän vakuuttavalla nimellä paiskattu itävaltalaisyhtye Harakiri for the Sky yhdistää musiikissaan elementtejä black metalista ja shoegazesta että etenkin post-metal-henkisestä tunnelmamaalailusta. Yhtyeen toinen täyspitkä Aokigahara ei ehkä puhuttele suoranaista bm-yleisöä, mutta ansionsa levyllä on paitsi oman tyylinsä ansiosta, myös melankolisen ja samalla raskassoutuisen musiikkinsa puolesta.

Juuri tietynlainen tummasävyisyys, kaihoisuus ja surumielisyys yhdistettynä väkevään tuotantoon ovat levyn valttikortteja. Eikä siitä kireästä rääkylaulusta haitaksi asti ole. Post-metal-henkisen kenkiintuijottelumusiikin tämän vuoden yllättäjiä.

bookletSkogen – I döden (7.4.2014, Nordvis Produktion)

Edellinen levy, jonka ruotsalaiselta Skogenilta kuulin kolmisen vuotta sitten, oli ihan kohtuullinen Svitjod. Kelpo tekele, muttei sen erikoisempi. Neljäs levy I döden puhuu toista kieltä. Reilun tunnin mittainen levytys on äärimmäisen tunnelmallinen, kaunis ja kaihoisakin black metal -teos, joka tuo mieleen lämpimästi 90-luvun kulta-ajan.

Skogen ei ole ehkä kaikkein kekseliäin yhtye, mutta jotain sellaista tässä uutukaisella on, jota nykyään tuppaa tulemaan vastaan vain harvakseltaan. Skogen ei leikittele lo-fi-soundeilla, raakuudella tai rumuudella, vaan maalailee maisemat enemmänkin surumielisyydellä, kaiholla ja tietynlaisella ylväydellä. Yksi kevään todellisista yllättäjistä.

SOM325-Septicflesh-1500x1500px-300dpi-RGBSepticflesh – Titan (20.6.2014, Season of Mist)

Kreikkalainen Septicflesh on ollut oman tiensä kulkija niin kauan kuin muistan, eikä tyyli näytä häilymisen merkkejä. Titan vie tätä ehkä vielä entistä pidemmälle. Vaikka Metal Archives -sivustolla levy on jo dissattu uran huonoimmaksi, itse nostaisin Titanin vähintään edellisten tasolle, ylikin.

Titanin möräkkä death metal -tyylittely yhdistyy fantastisesti Therion-henkiseen orkestraalisuuteen ja soundtrack-sävyisyteen. Yhdistelmä on suorastaan jäljittelemätön. Ymmärrän hyvin kuinka marginaalista tällainen on ja ehkä vaatii vain todella jalostuneen maun, että tällaisesta voi todella innostua. Kova levy kaikkeudessaan.

cemetery lust - orgies coverCemetery Lust – Orgies of Abomination (24.6.2014, Hells Headbangers Records)

Kun yhtye luonnehtii omaa tyylilajiaan rape thrashiksi, on selvää, ettei yhtyeeltä tarvitse odottaa mitään älykästä ja sofistikoitunutta ilmaisua. Jenkkiläinen Cemetary Lust on tietenkin kaikkea muuta kuin sitä: törkyistä ja epäomaperäistä black/thrashia.

Vaikka genremääritelmä on ehkä pölvästillä tavalla provosoiva ja tämäkin genre noin muuten puhkisoitettu, jotain maukasta tässä kaljanhajuisessa, hieltä lemahtavassa ja muutenkin romuluisessa mäiskeessä on. Tämä ei ole mitään “puhdasta erinomaisuutta” vaan rujoa jyystöä siihen tiettyyn mielentilaan, jossa halutaan puida nyrkkiä, kaadella hautakiviä ja vetää rehellisesti sanoen perseet olalle.

Vallenfyre - SplintersVallenfyre – Splinters (12.5.2014, Century Media)

Vallenfyren edellinen levy oli tasaisen kovaa mustasävyistä death metalia vanhan koulukunnan ottein. Runnovat soundit ja pahaenteinen levy tekivät siitä kertaheitolla pidetyn teoksen.

Splinters jatkaa samalla teemalla, mutta liiemmin uusiutumatta. Jotain uutta odottaville levy onkin jonkinmoinen pettymys. Sitä samaa lisää toivoville taas levy luultavasti on juuri sitä, mitä sen pitääkin olla. Lyijyinen kalmaisuus, hiilenmusta ilmapiiri ja vanhan liiton olemus ovat vahvasti tällä levyllä läsnä.

Deep in hateDeep in Hate – Chronicles of Oblivion (3.6.2014, Kaotoxin Records)

Sarjassamme “ei mitään uutta taivaanrannassa” esittäytyy ranskalainen Deep in Hate, jonka kolmas levy Chronicles of Oblivion pärähti ilmoille kesäkuun alussa. Ja miksikö tämä levy sitten kaipaa esille oton? Siitä syystä, että joskus perusasioissa pysyminen on enemmän kuin toivottavaa. Ja sen tämä levyn toden totta tekee.

Purevaa, pirullisen raskasta ja tuhtisoundista death metalia vuoroin nopeasti, vuoroin kaahaten tarjoava orkesteri ei ole lähtenyt laatimaan pyörän muotoa uudestaan, vaan luottaa peruskallion tapaiseen vahvuuteen. Chronicles of Oblivion murjoo, runnoo ja suorastaan hohkaa vanhan liiton ajatusta nykypäivän soundein. DM-puristeille levyä voikin suositella hyvin vähin varauksin. Toimii, jos soundeilta kestää modernin tyyliin.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Keikkaprinsessa

Kun pidän jostakin bändistä, pidän siitä yleisesti ottaen todella paljon. Fanitan satasella, tai sitten en ollenkaan. Harmaalla alueella ei montaakaan yhtyetta asustele. Suhtautumiseni satasen bändeihin on äärihenkilökohtaista, ja sillä on tietyt seuraamukset.

Tässä voisin mainita esimerkiksi sen, että keikoilla ei koskaan saisi olla ketään itseni lisäksi. Vittuako ne muut siellä tekevät? Eivät ne mitään ymmärrä. Tämä keikka on MINUN. Turha lähteä nillittämään siellä että todellisuudessa sellainen ei toimi. Tiedetään. Eläköön fiktio!

Semifinal vai Jäähalli?

Mitä pienempi fanikunta on, sitä helpompi sitä on sulattaa. Eli suomeksi: sitä helpompi se on häivyttää omasta keikkaelämyksestä. Mitä isommaksi vierellä seisova massa kasvaa, sitä enemmän se korpeaa. Se saattaa vaikuttaa myös kielteisesti omaan kiinnostukseen kyseistä bändiä kohtaan.

Vastaavasti: jos bändi on jo suurta ja mahtavaa stadionit täyttävää kamaa kun siihen tutustuu, ei sitten niin vitutakaan. Siinä ikäänkuin… vahinko on jo päässyt tapahtumaan. Että nostaa kädet pystyyn vain hän, ja jatkaa elämää.

Jää kotiin

En tiedä sitten mikä se minun ongelmani taas on. En ole mainstreamin vihaaja, enkä UG-Irma. Skenepoliisiuden viittakin jäi teinivuosiin niittirannekkeiden ja ihmisten kokoisten vaatteiden kera.

Näin se vaan rehellisesti 97% tapauksista menee, olen huomannut. Vaihtoehto fanituksen laskuun on, että akti jää pimeisiin yksinäisiin iltoihin neljän seinän sisälle.

Ja hei!

Että muuten sitten raivostuttaa tykästyä bändeihin vääriin aikoihin. Lähinnä kaiketi liian myöhään siis. Saat kulovalkea-tyyppisen kipinän johonkin. Jihuu! …ja huomaat että bändi kuopattiin jo 1996 tai jäsenet ovat tappaneet itsensä jo ajat sitten. Pahinta kaikista on jos ovat alkaneet räpätä taijotainmuutapaskaa.

Eikä siinä mitään sinänsä vaikkei poppoo olisikaan enää kimpassa. Mutta itselleni on kovin tärkeää päästä todistamaan keikkaa, kun on jotain mikä todella sykähdyttää. Siinä sitten pureskelet kynsiäsi kun kuuntelet hehkuttelua niiltä, ketkä ovat olleet oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Sitä tuntee itsensä taas niin pikkusiskoksi. Velipoika kun ehti aina ensin.

Ei jokaiseen kelkkaan vaan ehdi, itku ja yhyy. Tämän kyseisen vikinän kipinän sytytti Strapping Young Lad. Missä minä olin kun Detoxia veivattiin livenä?!

…todennäköisesti jonkun prinsessan haavemaailmassa, jonka live-elämykseen ei mahtunut muita kuin hän. Ämmä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 4/2014

Imukatsauksen neljäs ja samalla vuoden viimeinen kesäinen osa vie meidät kevään aikana tulleiden äärimetalliteosten pariin. Matkan varrelta löytyy niin black metalia ja grindiä kuin myös death metaliin ja thrashin suuntaan kallellaan olevaa tavaraa.

Sargeist_FeedingTheCrawlingShadowsSargeist – Feeding the Crawling Shadows (31.3.2014, World Terror Committee)

Kotimaisen Sargeistin raaka black metal on tullut tutuksi jo kolmen aiemman täyspitkän ja useamman pienlevytyksen myötä. Behexen-sivuprojektimaisena yhtyeenä toimiva Sargeist ei ole lähtenyt kaavaansa muuttamaan nytkään, vaan nopeatempoinen ja raaka black metal on esillä kautta linjan alusta loppuun asti.

Aivan aiemmin saavutetulle tasolle Feeding the Crawling Shadows ei levynä nouse. Tämä ei tarkoita, etteikö teos olisi hyvä, mutta eittämättä jotain lisäsärmää tai viimeistelyn viimeistelyä kiekko olisi kaivannut. Joka tapauksessa tämä rujosoundinen levytys on perehtymisensä alkuvuoden black metal -julkaisujen joukossa ansainnut.

Tortorum_Katabasis_CoverTortorum – Katabasis (8.3.2014, World Terror Committee)

Norjalaisyhtye Tortorumin parin vuoden takainen debyyttilevy oli mielestäni suorastaan erinomainen tekele (Imperiumin arvio). Tätä seurannut Katabasis ei ehkä ylety ihan samoille tasoille, mutta kaikesta huolimatta tavoittaa black metalin mustan tunnelman esimerkillisellä tavalla.

Katabasis ei varsinaisesti tuo mitään uutta ja ihmeellistä jo monella tavalla läpi kaluttuun genreen, mutta tästä on paha bändiä syyttääkään, levyn tarjotessa takuuvarmaa sarvipään julistusta. Skandinaavisen black metalin seuraajalle jotakuinkin varma nakki.

triumpgenus-vjppTriumph, Genus – Všehorovnost je porážkou převyšujících (2.9.2013, Iron Bonehead Productions)

Jo viime vuonna julkaisunsa saanut Triumph, Genusin debyyttilevy iskee kuultavaksi nopeatempoista ja pahaenteistä black metalia tsekkiläiseen malliin. Murahteleva ja tyly ärjyntä sekä viheliäisen väkivaltainen riffittely ei ole ehkä omaperäistä, mutta sen verran nasevasti iskevää, ettei levyä ole syytä ohittaa kotimaansa tai epätavalliselta haiskahtavan nimensä perusteella.

Tietojen mukaan vain vinyylillä julkaistu puolituntinen kiekko tuo mieleen sekä 90-luvun kultaisen skandinaavisen tyylin että keskieurooppalaiset alan yhtyeet. Entisen itäblokin maiden skeneä seuranneille Všehorovnost je porážkou převyšujících on suositeltava teos.

triptykon-mcTriptykon – Melana Chasmata (14.4.2014, Century Media)

On lähes mahdoton kuvitella, että “vain hetki sitten” Celtic Frostin raunioille perustettu Triptykon on jo yli kuuden vuoden iässä. Siitähän tuntuu olevan vain tovi, kun debyyttilevy Eparistera Daimones julkaistiin. Neljä kokonaista vuotta kuitenkin kului ennen kuin jatkoa saatiin uudella kokopitkällä levyllä. Nyt sitä on reilut tunnin verran, eikä levy petä hetken vertaa.

Triptykonin toinen tuleminen ei ehkä yllätä jos ei petäkään. Äärimmäisen raskasta, doomahtavaa ja toisaalta death metalille sukuista metallia on tarjolla jykevällä kädellä soitettuna. Niin tummissa vesissä ja pahanenteisesti soiden käy tämäkin levy, että monella äärimetalliyhtyeellä olisi tässä lähes kopioimisen paikka. Lajissaan lähes ainutlaatuinen.

Layout insert centredMisery Index – The Killing Gods (23.5.2014, Season of Mist)

Jenkkibändi Misery Index on tehnyt grindivivahteista ja äärimmäisen intensiivistä death metaliaan jo reilun vuosikymmenen ajan. Sinä aikana yhtye on ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa hyvin, eikä ihme, sillä bändin levyt eivät tasoltaan pahemmin notkahdelleet.

Viides täyspitkä, The Killing Gods, jatkaa laadukasta linjaa kiristämällä ruuvia entisestään. Noin kolmivarttiseen levytykseen mahtuu vain ja ainoastaan lujaa työtä nytkin, eikä soundien jykevyyttä voi kuin ihastella. Loppukeväästä ilmestynyt kiekko onkin juuri sellaista laatua kuin odottaa sopi: ensimmäisen vuosipuoliskon parhaasta päästä death metalia ja hyvä ehdokas tällä hetkellä koko vuoden parhaimpiin levyihin lukeutuvana tekeleenä.

Valkyrja-TAFValkyrja – The Antagonist’s Fire (11.11.2013, World Terror Committee)

Ruotsalaisen Valkyrjan aiempi tuotanto ei ole ollut erityisen hyvää, vaikka yhtyeellä hyvätkin hetkensä on toki olleet. Matkaa varsinaiseen A-luokkaan on kuitenkin ollut, joten onkin varsin mukava huomata, miten kolmannella levytyksellään Valkyrja on ottanut askeleen tai parikin parempaan suuntaan.

Tämän vuoden Steelfestissäkin esiintynyt bändi ei ehkä esittele mitään uutta black metalin jo varsin koluttuun kenttään, mutta Watain-akselin reipastempoisella, mustanpuhuvalla ja pahantahtoisella tunnelmalla varustettu 50-minuuttinen levytys toimii.

Vampire-vampireVampire – Vampire (3.3.2014, Century Media)

Myönnetään, etten ensimmäistä kertaa kuullessani ruotsalaisen Vampiren eponyymiä debyyttilevyä ollut aivan niin innoissani kyseisestä kiekoista kuin mitä kollegani ylisanat antoivat ymmärtää. Ja vaikkei levy vielä toisellakaan pyöräytyksellä hurmioon asti vienyt, on tunnustettava, että debyyttilevyksi tekele on oikein onnistunut.

Vampiren thrash-vetoinen, mutta deathista ja blackista lisämausteita ammentava metalli on innokasta ja menevää, mutta ennen kaikkea hyvillä riffeillä höystettyä kamaa. Se ei ole ehkä erityisen raikasta eikä varsinkaan uusi genreä, mutta tämän voi antaa anteeksi hyvin laaditun kokonaisuuden nimissä. Ei ehkä ihan kärkikamaa, mutta lajissaan hyvä.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Powerwolf – Bible of the Beast

powerwolf_logo_2

Herran vuonna 2009 kutakuinkin juuri näihin aikoihin jouduin saksalaisen susilauman täysin yllättämäksi ja raatelemaksi. Kovaksi keitettynä hevikundina tokaisin vain “Hihhihhii, kutittaa!” Sanon aina noin vaikka ei kutittaisikaan.

Toisin sanoen löysin saksalaisen Powerwolf yhtyeen levyn Bible of the Beast. Jos bändi on kaikesta piittaamatta ristitty suoraan Voimahukaksi ja levykin Pedon Raamatuksi, niin eihän sitä vaan voinut sivuuttaa olkiaan kohauttaen.

Vanhana power_metalboy_90:nä sain väkevän muistutuksen siitä, kuinka hurjaa hyvin tehty power metal parhaimmillaan voikaan olla. Intron jälkeen pelin avaava Raise Your Fist, Evangelist -raita lyö heti kättelyssä hirveällä lyönnillä nivusiin ja vyöryää hulluna päälle tartuttaen vastaantulijoiden korvakäytävät voimauttavalla kertosäkeellä.

Biisit ovat suhteellisen monipuolisia sävellyksiä ja tarttuvia. Olen kuullut sanoituksia parjattavan, mutta hyvin toteutetun komedian ystävänä ne toimivat ainakin minulle. Lyriikoissa kättä yhteen lyövät kirkolliset teemat, okkultismi, metallielämä sekä huumori. Rima nousee ja tippuu samaan aikaan kerrassaan mainiossa iskelmässä Resurrection by Erection.

Resurrection by erection
When you wake up from the dead and the angels give a head
Halleluja, resurrection”

Timanttia, silkkaa timanttia. Soundit ovat power metal standardien mukaan tuotettu, en niistä oikein jaksa kitistä mihinkään suuntaan. Kelpaavat, siis.

Jalustalle on nostettava bändin laulaja Attila Dorn. Jäbällä on keuhkojen paikalla aivan mielettömät pillit ja palkeet, joilla ulvoa sellaisella voimalla, että taivaalta kuukin halkeaisi. Aivan mielettömän vahva ja miehinen ääni. Hänelle on muodostunut kyllä nopeasti omat maneerinsa, mutta nekin voidaan kuitata hyvänä läppänä.

Yhtyehän debytoi Suomenkin keikkarintamalla tänä vuonna jopa kahdesti, ensin Helsingin Tavastialla ja myöhemmin Tuskassa. Molemmat keikat jäivät valitettavasti näkemättä, mutta eipä se juuri haittaa, sillä näin yhtyeen viime syksynä Stuttgartissa, Saksassa omalle yleisölleen. Fiiliksen puolesta se nousi välittömästi näkemieni keikkojen Top 5 -listalle naurettavan helposti.

On ollut kummallista huomata, kuinka vähälle huomiolle yhtye on jäänyt Suomessa. Musiikillisesti Powerwolf on mielestäni samalla viivalla esimerkiksi Sabatonin kanssa, joskin molemmilla on täysin omat konseptinsa. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua mm. niiden Suomen sotahistoriasta kertovien biisien vuoksi. Siitäkin huolimatta olen aina pitänyt Powerwolfia kaikin puolin Sabatonia parempana.

Powerwolf on ennen ja jälkeen Bible of the Beastin suoltanut ulos tasaisen laadukkaita läpysköjä maailmaan, jotka kannattaa tsekata. Suosittelen kuitenkin tutustumaan bändiin tämän BotB-levyn kanssa. Kerta kaikkiaan mahtava levy huikealta bändiltä! Jos vaan power metal vielä maistuu sekä pystyy pääsemään sen faktan yli, että bändillä on kieli aavistuksen verran mennyt poskesta läpi ja niin edelleen, voi Powerwolfista nauttia täysin rintakarvoin. AUUUUUUUUUUUU!!!

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy | Tagged , , , | Leave a comment

Vitsi nimeltä Manowar

Manowar on paras! Manowar on pelle. Manowar on mahtavin! Manowar on naurettava. Manowar on soturien musiikkia! Manowar on isojen miesten lapsellista leikkiä.

Kuulostaako tutulta? Ehkä juuri siksi, että Manowar on tavallaan näitä kaikkia – ainakin jos mielipiteisiin on uskominen.

Manowar_LogoMielipiteitä Manowarista taitaa olla yhtä monta kuin kuulijaakin. Ja päälle vielä muutama muukin. Manowarista kun voi olla mielipide bändiä kuulemattakin. Monella taitaa sellainen ollakin.

Mutta missä vaiheessa Manowar itse teki itsestään vitsin?

Morjesta ja tapa

Suhteeni Manowariin ei alkanut suotuisissa merkeissä. Tulin hyvin erilaisesta koulukunnasta kuin mitä Manowar esitti. Alkuvuodet suhtauduin orkesteriin epäilevästi, ehkä jopa dissaavasti. En kokenut sitä omakseni.

Vuodet kuluivat, musiikkimakuni laajeni ja kaipa jokin hyvä kappale edellä mainitulta bändiltä lopulta teki sen, että annoin Manowarille kunnon mahdollisuuden.

Eikä aikaakaan, kun olin myyty. Bändillähän oli hyviä, jopa suorastaan erinomaisia biisejä ja levyjä. Sanoituksetkin olivat paikoitellen juuri sitä rautaa, mistä osasin vahvan roolipelitaustan omaavana nauttia. Miekkoja, sotureita, sodan jumalia ja niin edelleen.

Eivätkä ne kappaleet metalliveljeydestäkään minua vastakarvaan raapineet. Eihän siinä mitään vikaa ole jos moisen idealismin puolesta liputtaa.

Tämä aikoja sitten Manowar-myönteiseksi muuttunut ajatusmaailmani ei ole kuitenkaan tehnyt minua sokeaksi bändin suoraan sanoen älyttömälle pelleilylle. Saatan olla jossain määrin bändin fani, mutta silti on pakko kysyttävä, viime aikaisia touhujakin “vierestä” seuranneena: mitä helvettiä?

Helvettiäkin äänekkäämpi

On totta, että Manowar on bändinä Louder Than Hell, ainakin mitä tulee siihen äänimäärään ja paisutteluun, jota bändi itsestään tekee. Paljon on puheita, vielä enemmän on uhoa ja sangen paljon on liputusta sen puolesta, mitä Manowar edustaa ja on.

Mutta jos vaikkapa katsotaan bändin todellisia tekemisiä, hölmöilyjä festareiden ja keikkojen suhteen ja etenkin tätä viimeisintä fiaskoa nimeltä Magic Circle Festival, joka tietenkin on Manowaria itseään täynnä oleva metallisuuruuden juhla ja koko metallikansan festivaali, niin melkeinpä pistää nolottamaan. Lähes hävettää tunnustaa pitävänsä Manowarista.

Terveisiä faneille! (Kuva: Magic Circle Festival 2014 -sivuilta.)

Terveisiä faneille! (Kuva: Magic Circle Festival 2014 -sivuilta.)

Ensin kolmepäiväiseksi aiottu festivaali kuihtuu kahteen päivään. Sitten kaksipäiväinen festivaali jääkin käytännössä yhteen päivään ja perjantaista tulee pelkkä “öö, juodaan kaljaa ja juhlitaan Manowaria” -tyylinen mitättömyys.

Bänditarjonta taas on kuihtunut radikaalisti edeltävistä vuosista. Magic Circle Festival on pelkkä kalpea varjo siitä, mitä sen piti olla. Mitä se on joskus ollut. Googlettakaa netistä jos ette usko.

Ja lukekaapa oheisesta linkistä huviksenne noita kaikkia naurettavia rajoituksia, jotka vielä tiukentuivat päivä päivältä päivittyen festarin lähentyessä. Ei retkituolia, ei sateenvarjoja, ei juomapulloja.

Etenkin kun viimeistä on perusteltu sillä, että pullo saattaisi lentää yleisön toimesta bändin jäseneen tai muuten lavalle. Vaikka saahan sen vesipullon sitten kuitenkin alueella täyttää niin halutessaan. Mitä helvettiä?

Samaan aikaan bändin päähemmo Joey DeMaio hehkuttaa kuinka Manowar ei ole mikään kaupallisuuden pilaama ja alaan leipääntynyt bändi, vaan todellinen metalliveljeyden messias…

Moneywar

Eikä kyse tietenkään ole näistä taikarinkifestareista, vaan siitä kaikesta, mitä bändi on viime vuosina tehnyt. Siitä kokonaisuudesta, jollaiseksi yhtye on kuin vaivihkaa viime vuosina lipsunut.

Uran varhaisvaiheiden tuotosten uudelleen soittaminen ja taltioiminen, toinen toistaan tyhjänpäiväisempien dvd-julkaisujen koostaminen ja käytännössä vuosi vuodeltaan väsähtäneempien levyjen synnyttäminen.

Tähän väliin voinen todeta, että itse tosin pidin myös viimeisimmästä täyspitkästä. Suuren yleisön mielipide kertoo kuitenkin karua kieltään. Manowar ei ole entisen itsensä kaltainen suuruus.

Ei, vaikka Helsingin Magic Circlessä yhtye olisikin vetänyt väkevän keikan täynnä klassikkobiisejä – kuten saattoi päätellä monen paikalle päätyneen tosiuskovaisen kommenteista sosiaalisen median puolella tai muutoin verkkomaailman mielipidepalstoilla.

Ja juuri tuosta edellä mainitusta on kyse: tosiuskovaisuudesta ja äärimmäisestä lojaalisuudesta Manowarin suhteen.

IHANAA, MANOWAR, IHANAA! (Kuva: Manowarin Facebook-sivuilta.)

IHANAA, MANOWAR, IHANAA! (Kuva: Manowarin Facebook-sivuilta.)

Kuinka paljon Manowar saa mokailla, sohlata ja urpoilla ennen kuin jopa hartaimmin yhtyeeseen uskovat alkavat epäillä omaa messiastaan ja uskoaan?

Kuinka paljon Manowar saa ratsastaa dollarin värisen lohikäärmeen selässä ennen kuin jopa vähemmän kyyniset fanit väsyvät tähän touhuun ja hyppäävät pois junasta?

On jotenkin ironista, että Anvilin tapaiselle pitkän uran tehneelle yhtyeelle naureskellaan samalla, kun Manowaria ylistetään. On nurinkurista, että Metallican päälle lähes syljeskellään samalla, kun Manowar soheltaa ihan miten sattuu.

Manowar onkin siitä mielenkiintoinen vitsi, että osa lakkasi jo nauramasta. Kysymys kuuluukin: vieläkö on toivoa, että yhtye palaa ruotuun ennen kuin on liian myöhäistä?

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Vinyylissä on vaaraa

TurntableKaikki ovat varmaankin jo huomanneet kuinka vinyylilevyt ovat tehneet rajun paluun viime vuosien aikana räjähdysmäisesti. Tulee ties mitä uusintapainosta klassikoista deluxe-painoksina, jotkut levyt kaiverretaan ensimmäistä kertaa vinyyliformaatiin sekä uudet levyt julkaistaan vähintään useampana eri värivaihtoehtona.

Minua tämä vinyylien toinen tuleminen ei haittaa, sillä nuoremman sukupolven edustajana se “alkuperäinen” vinyylin aikakausi jäi elämättä.

Vinyyli on perkeleen siisti formaatti.

On nämä perusasiat, suuremmat kansitaiteet joita hypistellä ja ihailla, pakettien kokonaisvaltaisuus (gatefold-kannet, insertit, julisteet yms. “sälä”), parhaimmillaan luonnollisemman kuuloiset soundit yms. yms.

Mutta on vinyyli formaattina myös melko perseestä.

Hinnoista

Underground-musiikkia haaliessa ongelmana tuppaa olemaan levypainosten rajallisuus.
Viime vuosina on oma diggailu kääntynyt black metalin puoleen ja voi saatanan saatana kun voi olla vaikeaa saada joitain levyjä itselleen. Senkin jälkeen kun ne lopulta eteen tupsahtavat, puistattaa hintalappu enemmän kuin kansitaiteen perverssit angelslaying sadogoat -kuvitukset kukkahattutätejä.

Ensinnäkin uudet vinyylit tuppaavat maksamaan ihan homona, pahimmillaan n. 40 €. SAIRASTA! Hyväkuntoisista käytetyistä (klassikko)levyistäkin saa kyllä latoa mammonaa tiskiin, jotta ne tietyt aarteet vaihtaisivat omistajaa. Nimimerkillä 50 € maksettu Mercyful Faten Melissa-levystä. Eikä ollut edes alkuperäinen ensipainos!

Joidenkin uusien levyjen painokset ovat niin pieniä, että jollei sinulla ole likviditeettiä ennakkotilauksen alkaessa voi olla ettet näe sitä levyä ikinä, ainakaan enää sillä hinnalla. Ebaysta saa sitten huudella rauhassa tuplahintoja! Aina voi tietenkin odottaa myös 2. painosta tai ostaa, hui hurjaa, CD-version!

Kerkesin useamman vuoden etsiä Hornan Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne 2LP:tä ennen kuin tärppäsi eräänkin messulaudan Sikaa Säkissä -osastolla ja silloinkin tuli uhrattua läski säästöpossu Luciferin alttarilla.

tumblr_m8ymkgMgCt1rcjifso1_500

Se tunne, kun lopulta löydät etsimäsi levyn.

Laitteistosta

Vinyylilevyjen kuunteleminen on myös helvetin kallista välineurheilua. Itse olen kituuttanut jo kuusi vuotta rumalla levysoitin+vahvistin combojärkäleellä, jonka ostin pikkuserkkuni sedältä hintaan 25 €. Sillä, AUX-johdolla sekä stereoillani on saatu opiskelijan budjetille sopiva ratkaisu, mutta high fidelity -nörtit itkisivät verta nähdessään tämän kattauksen. Vaan unelmani kalliimmista härveleistä ja laadukkaimmista hilavitkuttimista elävät yhä. Lahjoituksia otetaan vastaan.

The-Uber-expensive-Transrotor-Quintessence-Turntable-2

Rahalla saa vaikkapa Transrotor Quintessencen.

Juuri tämä laitteistopuoli vaikuttaa vinyyliharrastuksessa vähintään KAIKKEEN.
Okei, en tiedä teknisesti laitteista ja äänittämisestä oikeastaan mitään, joten seuraavat kommentit eivät pohjaudu niinkään tieteellisiin faktoihin vaan lähinnä oman mietiskelyni lopputuloksiin.

Yksinkertaisesti joitain levyjä ei vain vinyyli formaattina palvele ei sitten yhtään.
Pitäisi saada paremmat vehkeet jotta voisin täysin vahvistaa/kumota tämän väitteen, mutta minulla on joitain uusia levyjä jotka kuulostavat suoraan sanottuna huonommilta kuin niiden CD-versiot.

Hyvä vinyylisoundi tuntuu olevan kiinni tähtien asennosta, levysoittimesta, vahvistimesta, äänirasiasta, vinyyliprässäämöstä, levyn paksuudesta (onko 180g vai 140g), miksauksesta, masteroinnista, postinkantajasta ja voi apua ties mistä.

Analogisesti nauhoitetut albumit taas tuntuvat luonnostaan elävemmiltä kuin kliiniset CD-versiot, hyvinä esimerkkeinä Ritchie Blackmore’s Rainbow -debyytti sekä vaikkapa Denial of Godin The Horrors of Satan. Levyt ovat eri vuosikymmeniltä, mutta soundaavat jopa minun vehkeilläni helvetillisen hyvältä. Suurin osa levyistäni kyllä muutenkin kuulostaa siedettäviltä ja osa erinomaisilta, mutta parantamisen varaa laitteistossani on runsaasti.

Painoksista

Ketä se oikeasti kiinnostaa, onko minun Profanatican uusimman levyn vinyyli musta-, splatter- vai kuvalevy?! Tai mikä on minun Sabbatin rajoitetun 7″ singlen käsinkirjoitettu numero tai että se on Gezolin nimmaroima? Oman keräilijäegon lisäksi ei juuri ketään. Paitsi ehkä niitä toisia keräilynörttejä.

Myönnän olevani juuri tällainen keräilynörtti, varsinkin tiettyjen bändien kohdalla. Satan’s Satyrsin tuotannosta omistan mm. debyyttilevyn seitsemänä eri versiona, joista kolme on eri vinyylipainoksia. Minusta on hauskaa että ne hyllyssäni jöpöttävät, mutta siinäpä se sitten onkin. Ei kukaan vieraistani katso levyjäni niin tarkasti että huomaisi ja olisi sillain “VAUTSIVAU!”

Tai ehkä hengailen vain posereiden enkä true metal warrioreiden kanssa. Vaan eipä sillä että minä niitä levyjä vain koriste-esineiksi ostelisin ihmisten pällisteltäviksi.

Fyysisyydestä

Vinyylien fyysisen massiivisuuden myötä niiden säilöminen vie paljon tilaa ja vaivaa, mikäli vähänkään enemmän haluaa hifistellä niiden kanssa. Paljon on eri koulukuntaa tässäkin asiassa: miten päin levy sujautetaan suojamuoviin, pidetäänkö levyt pahvikansien ulkopuolella, ovatko levyt paperisissa, muovisissa vai niiden yhdistelmäpusseissa jne.
Sitten levyjä voi pestäkin ihan käsipyykillä ja levyharjalla putsata ennen pyöräytystä.

Kerran vietin yhden vapaaillan ihan vain levyjä tiskaillessa ja suojamuoveja käännellessä, kun tulin lopputulokseen että kyllä se on parempi että muovin suuaukko on ylöspäin. Muuttaessa kämpästä toiseen vinyylilaatikot paskovat selän jollei muista nostaa jaloilla, sillä ne painavat enemmän kuin synti.

IMG_0664.JPGPuritanisteista

Aika ajoin tulee vastaan puritanisteja, jotka peräänkuuluttavat sitä että he kuuntelevat vain c-kasetteja ja vinyylejä koska analoginen über alles ja että kaikki mp3-perseilyt tai Spotify striimaukset ovat musiikin syöpä jne.

Kunnioitettava asenne, mutta en minä ainakaan jaksa rajoittaa itseäni formaattien kanssa. Mukavuudenhaluisena läskinä monesti on vain helpompaa kuunnella samaa levyä Spotifysta, kuin että näkisi kaiken sen vaivan joka menee sen kuuntelemiseen vinyylinä. Pidän mp3-tiedostoista, tykkään Spotifysta, diggaan c-kaseteista, CD:t ovat kivoja sekä vinyylit ovat mahtavia. Kyllä olisi moni bändi jännyt löytämättä ilman internet-aikakauden ilmiöitä kuten YouTubea.

Vinyylissä on vaaraa

Pari viime vuotta olen kuitenkin lähes yksinomaan ostanut vinyylejä. Olen kokenut sen etenkin rock musiikin kuuntelussa ainoaksi oikeaksi tavaksi kunnioittaa artisteja ja heidän musiikkiaan. CD:itä ei tule enää osteltua niin paljoa, vaikka sellaisiakin kausia välillä tulee. Joidenkin bändien uusien levyjen kohdalla tulee hommattua automaattisesti niin CD- kuin LP-versiot.

Oma ajattelutapani on, että tietyt bändit ovat erikseen ns. “vinyl worthy”, eli heidän materiaaliaan tulee homattua lähes yksinomaan vinyylinä, tai kasettina, kunhan on analogisena. Joidenkin bändien kohdalla ajattelen, että eipä tuota tarvitse vinyylinä olla, se ei ole vinyylin arvoinen. Itselläni tällainen bändi on jostain syystä aina ollut Watain. Casus Luciferi LP voisi olla kiva, mutta pärjään ilmankin. Sitten taas jos hyllyssä on Kirkan R.O.C.K. niin sen on oltava nimenomaan vinyylinä, ei missään nimessä CD:nä. Ikinä. Kirka on vinyylin arvoinen, ei Watain. Vinyyli on katu-uskottava formaatti.

His_Master's_Voice

Pakko kuunnella uskollisesti vinyylejä!

Kaiken kaikkiaan vinyylilevyjen keräileminen, kuunteleminen ja kokonaisvaltainen harrastaminen vaatii paljon aikaa, vaivaa, rahaa sekä aitoa rakkautta musiikkia kohtaan. En hirveästi suosittele aloittamaan vinyylien ostamista, ellei rakkautesi liekki musiikkia kohtaan sitten pala raivolla ja sielusi Saatanan vihasta roihuten.

Ja ketä asia oikeasti kiinnostaa, niin mun Profanatican levy on splatter-versio.

PS. Taannoin katsoin vinyylien keräilystä kertovan, Alan Zweigin ohjaaman dokumenttielokuvan Vinyl (2000). Suosittelen kaikkia vinyylifriikkejä katsomaan sen, pitkästä kestostaan huolimatta. Leffa löytyy mm. YouTubesta kokonaan. Itseäni ainakin elokuva puhutteli paljon. 4/5

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 3/2014

Lähes neljä viikkoa on vierähtänyt edellisestä imukatsauksesta, joten on syytä suorittaa taas pienimuotoista vilkuilua. Tarjontaa on tällä kertaa lähes laidasta laitaan, joskin aivan raaimmat rähinät olen jättänyt suosiolla Serpentin käsiin.

Wolf – Devil Seed (25.8.2014, Century Media)

Ensimmäistä peukkua näytetään tällä kertaa naapurille. Ruotsalaisen Wolfin seitsemäs pitkäsoitto jatkaa perinteisen ja voimakkaasti Mercyful Fate -vaikutteisen heavy metalin linjoilla. Devil Seed ei kenties ole uusi Evil Star (2004), mutta alansa parhaimmistoa Wolf vaikuttaisi edelleen olevan.

Bändin kirkkaasti soivassa, sopivan monipuolisessa ja erinomaisesti toteutetussa melodisessa heavyssä on runsaasti sekä raikkautta että Luciferilta saatua tunnelmaa.  Laulumelodiat, kirveen lailla iskevä kitarointi ja yksinkertaisesti hyvät kappaleet kantavat kevyesti yli keskitiellä vallitsevan ruuhkan. Heavy helvete metal!

The Dagger – The Dagger (30.6.2014, Century Media)

Ruotsi. Taas. Minkäs sille sitten mahtaa, että maasta näyttäisi tunkevan kovalla tahdilla sekä vanhojen veteraanien että uudempien yrittäjien laatujulkaisuja? The Dagger on yhtyeenä uusi, mutta miehistössä vaikuttaa jo vuosikymmeniä marinoituneita konkareita, joten jälki on vähemmän yllättäen aivan valmista heti kättelyssä.

Dismemberin riveissä nimeä keränneet Fred Estby ja David Blomqvist ovat puristaneet kamujensa kanssa kasaan autenttisen paketin menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa  orgaanista hard rockin ja heavy metalin sekoitusta. Soundit, lievästi huuruiset kappaleet ja mehukkaat tuplakitaraharmoniat eivät sisällä käytännössä mitään viimeisen kahden- tai jopa kolmen vuosikymmenen ajalta, eikä siinä mitään väärää ole.

Kappaleet ovat hyviä, sopivan vaihtelevia ja – mikä tärkeintä – myös ehdottoman tunnelmallisia kunnianosoituksia ajoille, jolloin Deep Purple, Judas Priest, Iron Maiden, Blue Öyster Cult ja jopa Hawkwind olivat vielä nuoruutensa hurmiossa. Mukana myös lievä käppäfactor!

 

October File – The Application of Loneliness, Ignorance, Misery, Love and Despair – An Introspective of the Human Condition (26.5.2014, Candlelight)

Post-punkin syövereistä ponnistava October File junttaa ja tykittää pitkälti samoin asein kuin maanmiehensä Killing Joke. Apokalyptisesti ja hypnoottisesti kulkeva maalailu syöksee kuulijan silmille raskastunnelmaista ja synkeää paatosta, jonka sävyistä voi bongailla myös Godfleshin teollista ja hardcoren karkeampaa vaikutusta.

Yhtye on saanut tunnustusta aikoinaan itse Jaz Colemanilta, joten aivan heppoisin eväin nämä britit eivät tuomiopäiväänsä julista.

 Vanden Plas – Chronicles of the Immortals: Netherworld (Path 1) (21.2.2014, Frontiers)

Tämä kiekko on ollut ulkona jo hyvän tovin, mutta laatu ei katso aikaa. Saksalainen Vanden Plas on levyttänyt pitkäsoittoja tasaisen tappavaan tahtiin jo kaksi vuosikymmentä, mutta bändi on jäänyt aina isompiensa varjoon.

Yhtyeen progressiivinen metalli ei kenties ole kovin omaperäistä sorttia, mutta varsin miellyttävää kuunneltavaa se joka tapauksessa on. Kokemuksen suomalla varmuudella soitettu musiikki on esimerkiksi Dream Theateriin verrattuna tunnelmallisempaa ja vähemmän kikkailevaa. Perusvarmaa koukerointia, jonka luulisi uppoavan esimerkiksi Fates Warningin, Royal Huntin ja Shadow Galleryn ystäville.

Antropomorphia – Rites Ov Perversion (12.9.2014, Metal Blade)

Ja lopuksi hieman tuoreempaa tavaraa. Itse asiassa niinkin tuoretta, että tämän levyn kansikuvaa ei vielä netistä löytynyt, joten bändikuva saa luvan toimittaa visuaalista virkaa.

Antropomorphia on jo vuonna 1990 perustettu hollantilainen kuolobändi, jonka ensimmäiset vuosikymmenet hurahtivat pienjulkaisujen ja näpertelyn parissa. Yhteistyö Metal Bladen kiskoi ukot kellarista suureen maailmaan ja syyskuussa julkaistava kolmas pitkäsoitto Rites Ov Perversion onkin varsin maukas näyttö konstailematonta vanhakantaista death metalia.

Autopsy, Death, Hellhammer ja tietysti myös Hollannin omat legendat tästä miellyttävästi läpi kuuluvat. Soundi on melko modernia sorttia, mutta itse kappaleet ovat tukahduttavassa raskaudessaan sen sortin jyräystä, että kelpaa naatiskella. Tempo on pääosin keskitempoinen, riffit julmia ja brutaalista örinästä ei tingitä. Bonuksena mainittakoon vielä herkullisesti pinnalla koliseva basso. Biisinäytettä tästä uudesta levystä ei vielä netistä löytynyt, mutta alapuolella näyte edellisen pitkäsoiton materiaalista.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Airbourne – Black Dog Barking

Airbourne-Black_Dog_Barking_(Album_Cover)On epätavallista nostaa näinkin uusi julkaisu Metalpitissä kuukauden levyksi. Epätavallisempaa on kuitenkin se, että vasta viime vuonna julkaistu lätty on kohonnut niinkin nopeasti näin kiinnostavaksi tekeleeksi, että sille on mitään aihetta päätyä kuukauden levyksi.

Jotain eriskummallisen toimivaa tässä australialaisyhtyeen kolmannessa studiolevyssä kuitenkin on. Se on paitsi äärimmäisen helposti nautittava ja yksinkertaisen varmatoiminen hittien kokoelma, myös kaiken lisäksi väitetysti menestysyhtye AC/DC:n manttelinperijä.

Tässä kohtaa lienee paikallaan tunnustaa, etten ole koskaan pahemmin ei-sii-dii-siistä innostunut. Ja sehän tässä diggailussa outoa onkin.

Mustat koirat haukkuu ja karavaani kulkee

Kun tunnustamisen makuun kerran päästiin, voinen samalla todeta, etten ole varma olinko edes kuullut Airbournea ennen tätä levyä. En aivan varmasti ollut yhtyeestä millään tavoin kiinnostunut siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin sen olevan AC/DC-jatkumon epäsuora perillinen. Ohitin yhtyeen sen kummemmin sitä kuulematta.

Kun Imperiumin keisari ja pääjefe Mape Ollila päätti paiskata minua tällä aussibändin kolmoskiekolla, olin aluksi hieman suoraan sanoen pöllämystynyt. “Miten minä nyt pitäisin AC/DC-kopiosta?”

Pyöräytin levyä kerran, toisen ja kolmannenkin. Jalassani tuntui vipatuksen tuntua. Mikä jottei, tuumin. Mutta ei se vielä niin sanotusti kympillä lähtenyt. Ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Sitten levy jotenkin päätyi autooni. Taisin kuunnella siellä sitäkin uudestaan vähän tunnustellen, kerran jos toisenkin. Jossain vaiheessa – vertauskuvallisesti ilmaisten – olinkin luu ulkona ja toinen käsi nyrkissä ilmaa paiskoen. Tai ainakin sormet ohjauspyörän ympärillä mukamas riffejä tapaillen tai rumpukomppia naputellen.

Helvetti sentään, levyhän toimii kuin kymmenen kilon leka junan vessassa tai jääkaappikylmä Koskenkorva kolmenkymmenen asteen lämmössä juhannuspäivänä.

Toisin sanoen Airbourne potkii kasseille niin maan perhanasti.

Hittiä toisensa perään – ja äärettömän kevein ottein

Mikä siis tekee Mustan rakin räksytyksestä niin kovan, että sen viitsii nostaa esille?

Yksinkertaisesti tiivistäen: pirullisen toimivat biisit, täydellisyyttä hipova tuotanto ja purevat sanoitukset. Ei sillä, että lyriikoissa mitään suurta älykkyyttä olisi tai syväluotavaa näkemystä – mestarillisista vertauskuvista henkilökohtaisista tarinoista puhumattakaan.

Mutta juuri sanoitusten paikoin jopa hardrockmainen hyväntuulisuus, toimiva riimittely, perusasioiden käsittely (“Why can’t I have woman like that”) ja hyvin biiseihin istutettu sovitus on niin maukas paketti, ettei paljon toimivampaa autoilulevyä kehtaa edes toivoa.

Kaiken lisäksi levyllä ei ole yhtään edes keskinkertaista, saati huonompaa biisiä, vaan sen pyöräyttää kerran jos toisenkin ympäri nyrkkiä heiluttaen kuin festareilla konsanaan. Se, jos joku, on hyvän levyn merkki. Tältä levyltä ei puutu kuin maltainen maku.

Posted in Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment