Saisiko olla kasa levyjä? Kelpaisiko nippu festarilippuja kesän kinkereihin? Mahtuisiko metalliaiheinen lehti postiluukkuusi? Ottaisitko vastaan suosikkibändisi uuden paidan tai heistä kertovan biografian? Haluaisitko soittaa isolla lavalla bändisi kanssa?
Jos vastaus mihin tahansa näistä kysymyksistä on kyllä, olet juuri etsimämme henkilö musiikkialan töihin. Kaiva vain sopivasti kuvettasi tai hoida joku muu maksumieheksi, niin kaikki hoituu kuin itsestään.
Saat mitä haluat ja paljon muuta, kunhan saamme luottokorttisi numerot, talosi ja lapsesi pantiksi tai mitä ikinä sinulta irtoaakaan.
Unohdinko mainita jotain? Ai niin, maailmassa ei ole ilmaisia lounaita.
Alkupalaksi töitä
Pappa betalar, valtio lainaa ja lotossa voittaa. Harvaa kiinnostaa mistä se raha tulee, kunhan sitä tulee. Pecunia non olet – raha ei haise. Ja jos rahaa ei ole, aina voi tehdä töitä sen eteen, jotta on millä maksaa.
Kaikki harrastukset maksavat jotain. Ei sillä ole lopulta väliä onko kyse kalastuksesta, jääkiekosta tai kitaran rämpyttämisestä. Mutta mihin ja miten harrastuksilla sitten päästäänkään, sillä on eroa. Ivallisempi kaveri sanoisi, että toiset harrastukset ovat parempia kuin toiset.
Musiikkiala on siitä ihan helvetin vittumainen ala, että mikään ei saisi maksaa mitään, kukaan ei saisi tienata mitään ja kaiken pitäisi olla ilmaista, ja paradoksaalisesti kyllä, jonkun pitäisi silti kyetä, haluta ja jaksaa maksaa ne huvituksista koituvat laskut.
Artistia ja musiikkitoimittajaa yhdistää noin kaksi asiaa, ja ne eivät ole bändärit ja soittotaito. Niistä (me) musatoimittajat saamme lähinnä olla kateellisia, mutta eipä nyt vielä ratketa: kyse ei ole hiekkalaatikkotason katkeruudesta, vaan vähän isommasta kuviosta.
Kumpaakin tahoa – siis sekä soittajia että toimittajanplanttuja – nimittäin kumpaankin nussitaan kuivana kakkoseen, ja mikä pahinta, sitä pidetään alan standardina. Kumpaakin yhdistää, jos ei nyt rakkaus, niin intohimo lajiin ja se, että töitä tehdään ilmaiseksi.
Olenko väärässä? Ehkä, luultavasti, mutta asioilla on vissi kutinsa. Mietitäänpä hetki.
Lukuja, laskuja ja kappas, ilmaista kaljaa!
Nykypäivänä ei ole minkään sortin salaisuus, että artistit joutuvat tekemään keikkoja persnetolla tai korkeintaan plus-miinus-nolla-tuloilla. Eihän siinä mitään, jos siihen suhtautuu sellaisena mukavana pikku harrasteluna, jossa lähdetään ottamaan vähän keittoa kavereiden kanssa naapuripaikkakunnalle ja siinä sivussa vedetään puoli tuntia räminää jo valmiiksi humalaiselle yleisölle. Onhan se vaihtelua arkeen.
Astetta hölmömmäksi menee, kun artisti on jossain nobody-aseman ja ison bändin välimaastossa. Ketään ei kiinnosta tarpeeksi paljon, että salit tulisivat täyteen bändin omalla nimellä, mutta kun koti- ja lähipaikkakunnatkin on koluttu läpi kymmeniä kertoja, on aika suunnata ulkomaille.
Silloin lähdetään turneelle, jossa – aivan oikein – saa viulut maksaa itse. Isompien bändien turneelle saattaa päästää lämmittelijäksi, joka on tietysti hieno asia, jos on valmis maksamaan siitä tarpeeksi pätäkkää. Tämä puoli tarinasta on vähemmän hieno asia. Kun päälle lasketaan palkattomista vapaista tulevat kulut, matkaliput, ruokailut, juomailut ja majoitukset, ei vaadita korkeatasoista matematiikkaneroa toteamaan, että järjestelmässä on virhe.
Levymyynti taas ei kannata, koska… no kuka helvetti enää levyjä ostaa? Joo, kyllä, te kaikki noin neljä Metalpitin lukijaa plus kourallinen muita suomalaisia, mutta tulevaisuus on verkossa.
Spotify, YouTube ja muut vastaavat suoratoisto- eli streaming-palvelut ovat tätä päivää. Musiikista ei enää haluta maksaa, koska nuorempi sukupolvi ei ole siitä tottunut maksamaan. Enkä aio edes mainita warettajia, sillä en usko, että heillä on suurta osaa levymyynnin vähentymisessä – etenkin kun tutkimustulokset todistavat vaikutuksia molempiin suuntiin.
Entäs se ilmainen kalja?
Aivan, joskus bändit saavat kyllä keikkapalkkioksi kaljaa. Voi jumalauta, miten hienoa! Onko maailmassa mitään hienompaa asiaa kuin ilmainen kalja? Ehkä, jos mukaan lasketaan ne noin kaksi kuumaa bändäriä, mutta eihän niitä nimettömillä bändeillä ole, joten nautitaan edes siitä kaljasta. Siitä ja kylmistä makkaroista. Kyllä nyt oikein käy kateeksi keikkailevia artisteja. Olisinpa moinen itsekin.
Bändeillä menee surkeasti, paska homma. Ja minkäs teet? Levy-yhtiöitä ei kiinnosta, jos ei myy ja kun bändejä on maailmassa noin miljardi liikaa, mitäs myyt? Kaikki maksaa ja kellään ei ole rahaa. Silti, jännä juttu, jossain taskussa on aina sitä rahaa. Ja paljon.
Entäpä sitten toimittajat? Älkääpä nyt, kyllä me/ne kultturellit propellipäät yrittävät (yritämme!) tehdä työnsä alan eteen. Levyarviot, haastattelut, keikkareportaasit ja muut syntyvät niks-naks kuin itsekseen vaan.
Ei tarvita kuin kuppi kahvia, pari röökiä ja kumipizzaa, ja kummasti syntyy teksti Herra Isosta Artistista ja hänen legendaarisista takahuoneseikkailuista Playboy-pimujen kanssa, ja huh hah hei, miten homma on hienoa ja kivaa, ja ihan kuin oltais jo bestiksiä sen artistin kanssa! No, ainakin Facebook-kavereita. Tai ainakin sähköpostiosoite löytyy managementin suuntaan. Metallivau!
Ei se valitettavasti nyt kuitenkaan noin mene. Kun glamour-lasit otetaan pois päästä, jää käteen fani- tai oikeastaan nörttimentaliteetillä kyhättävät arviot, haastikset ja muut jutut suoritettavaksi omalla ajalla, kun jaksaa ja viitsii. Palkkaa muuten tulee helvetisti vähemmän kuin mitä saisi vaikkapa pulloja keräämällä.
Ja nyt tulee paljastus. Minä, kuten varmaan moni muukin kollega, myyn suuren osan arvostelulevyistäni. Ihan totta, saan siis rahaa saamistani levyistä. Ilmaisista levyistä. Jos unohdetaan, ettei kirjoitustyöstä makseta mitään, nämä tulot tulevat kuin itsekseen.
Kyllä näistä nettoaa parit kympit kuussa. Joskus enemmänkin. Tuntipalkkaa en viitsi edes laskea, sillä se jäisi luultavasti joihinkin sentteihin.
Kun nykypäivä on kuitenkin mennyt siihen tilanteeseen, että yhä useampi arvostelulevy tulee bittivirtana, jää myös arvostelijalle yhä vähemmän käteen. Kasa bittejä ja siinä se.
Nyt joku tietysti kysyy “entä sitten? saa kuitenkin kuunnella musaa ilmaiseksi!” Ai niin kuin ne kaikki sadat miljoonat muutkin, jotka käyttävät edellä mainittuja suoratoistopalveluita?
Erona vain on, että me/ne säälittävät arvostelijaplantut olemme niin helvetin tyhmiä, että teemme ilmaista työtä käytännössä siitä samasta materiaalista, jonka kaikki muutkin kuulevat halutessaan netistä – laillisin tai laittomin keinoin.
Vähemmällä pääsisikin, jos jättäisi ne huonot levyt kuuntelematta ja kuuntelisi niitä kiinnostavia bändejä sieltä mistä muutkin.
Erona arvon artisteihin, jotka toki sen kovemman työn tekevät, on tietysti se, että meillä ei ole edes niitä ilmaisia kaljoja, tai niitä bändäreitä.
First World Problems
Koska kyse on tietysti hyvinvointivaltioiden hemmoteltujen kakaroiden kitinästä ja aina voidaan pelata Afrikka-korttia käteen (“niillä ei ole edes ruokaa tai vettä!”), on vain todettava, että paskan möivät ja vapaaehtoistahan tämä kaikki on. “I could stop if I wanted to.”
Mutta jotain mätää musiikkiteollisuudessa on. Mikään ei saisi maksaa mitään, mutta kaikkien pitäisi saada inhimillinen korvaus tehdystä töistä. Festareillakin kuulemma soi vaan paskaa, miksei kukaan tuo hyviä artisteja Suomeen ja niin edelleen.
Mutta niinhän se menee, että rahalla saa ja hevosella pääsee. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.
Väittäisin, että tällä kertaa kuukauden valinta osuu melko täydellisesti kohdalleen. Disciples of Mockeryn ainoaksi jäänyt pitkäsoitto on nimittäin melko pitkälti unohdettua kultaa, jonka olemassaolosta vain harva on tietoinen. Käytän esimerkkinä itseäni. En väitä tietäväni death metalista kaikkea, mutta sitä on tullut kahden vuosikymmenen aikana kulutettua melko mittavia määriä. Nimiä tulee ja nimiä menee, mutta Disciples of Mockeryn löysin kuitenkin vasta muutamia kuukausia sitten. Mikäli levyhyllystäsi löytyy Incantationin, Immolationin, Vital Remainsin ja Morbid Angelin vanhempia levytyksiä, niin tulet suurella todennäköisyydellä pitämään myös tästä.
CD-levyn mukana tuleviin papereihin painettu taide vaati mikroskoopin ohella kieroitunutta käsitystä taidenautinnosta. Olisivat siinä da Vinci ja Tom Of Finland olleet riemuissaan, jos mestariteos olisi pitänyt ahtaa ruhtinaalliseen 12 cm x 12 cm kokoiseen neliöön. Pieneksi olisivat munaliisat ja nahkahomot jääneet. Sitä visuaalisuuden ja villien visioiden voittokulkua! Siitä puhumattakaan, että tämä bittivirtaa arvostava tositeeveestä tiedonjanonsa tyydyttävä nykynuoriso tuskin sitä kansikuvaa jaksaa edes tiirailla.
