Musasnobailua

En ole koskaan pitänyt itseäni musiikin suhteen snobina. En ole ajatellut itseäni edes varsinaisesti laatutietoisena musiikin suhteen, ainakaan erityisen tosissani.

Olin väärässä. Ja tämän todistamiseen ja ymmärtämiseen tarvittiin lopulta vain yksi ainoa cover-bändi.

Harrastajasairaus

Jokainen meistä lienee joskus törmännyt jonkinlaiseen ammattitautiin. Siis sellaiseen ominaisuuteen, joka ikään kuin periytyy töistä ja siirtyy siitä suoraan siviilielämään.

Musiikki ei kuitenkaan ole työtäni. Minä vain “harrastan” sitä. Enemmän nykyään kuuntelijana kuin sen tekijänä, mutta yhtä kaikki. Kuuntelen, nautin, fiilistelen ja arvostelen. Kritisoin ja ilmaisen mielipiteitäni arvosteluiden yhteydessä.

Monet ovat kanssani eri mieltä musikaalisissa makuasioissa. Se on täysin hyväksyttävä asia. Jotkut ovat myös sitä mieltä, että en tiedä musiikista mitään tai mitä tahansa siitä kirjoitankin musiikista, se on paskaa. Sekin on täysin hyväksyttävä asia.

Mutta riippumatta siitä onko kanssani – tai kenenkään arvostelijan kanssa – samaa mieltä, arvostelijat ja muut musiikkia paljon kuuntelevat törmäävät samaan ongelmaan. Suuri osa musiikista on, jos ei nyt suoranaisesti paskaa, niin täysin epäkiinnostavaa tauhkaa.

Jotkut menisivät jopa niin pitkälle, että sanoisivat suurimman osan musiikista olevan epämieluisaa kuultavaa. Tässä pisteessä oltaessa voidaan jo puhua jonkin sortin musiikkisnobiudesta.

Snobailulla taas on epäsuorat seurauksensa ja yksi niistä on asioiden arvottaminen. Tästä päästäänkin asian ytimeen, hierarkiaan.

Esimerkin vuoksi

Kävin aiheesta pienimuotoista dialogia itseni kanssa sen jälkeen, kun olin juhlimassa erään ystäväni syntymäpäiviä. Paikalle oli otettu juhlakalun perhetutuista koostuva cover-bändi. Ymmärrettävä valinta, noin rahallista ja sosiaalista johtoajatusta mukaillen.

Tässä cover-bändissä ei sinänsä ollut mitään merkittävää vikaa. He eivät vain suoraan sanoen olleet varsinaisesti hyviä. Jos biisivalikoima koostuikin lähinnä helpoista, “kaikkien” tuntemista pophiteistä, pääasiassa kotimaisista sellaisista, ei asiaa ainakaan auttanut se, että yhtyeen esiintyvä puoli oli kauniisti sanoen helvetin tylsää.

Yhtye tulkitsi kappaleet ja sanoitukset nuottivihoista tai vastaavista. Ei kai siinä mitään vikaa, mutta en paljon valjumpaa live-kokemusta äkkiseltään keksi. Tylsiä tai huonoja lainabiisejä, olematon live ja kappaleiden soitto kuin koulun soittotunnilta konsanaan, papereista katsoen.

Kun tuota jäi tarkemmin miettimään, lähes kaikki mahdolliset asiat menivät pieleen, vaikka yhtye kappaleet ihan kelvosti soittivatkin.

not-sure-if-elitist-or-just-hipsterYksinkertaistettu hierarkia

Hierarkkisesti ajatellen en keksi mitään kamalampaa esiintyvän musiikin muotoa kuin karaoken. Pahimmillaan laulutaidottomat mitättömyydet tulkitsevat televisioruudulta sanoituksia.

Ölinään ei tarvita välttämättä mitään taitoa. Jos sitä onkin, on se silti vain ja parhaimmillaankin toisten sävellysten tulkintaa taustamusiikin ämyreistä soidessa ja sanoja tapaillen. Edes sanoituksia ei tarvitse osta ulkoa.

Jopa asiansa osaavat lauluohjelmien (Idols jne.) yrittäjät nousevat tämän puolelle. He eivät sentään voi luntata ruudulta lurituksia. Näistä joskus tuleekin ihan oikeita menestyviä artisteja. Eivät ehkä kirjoita omia kappaleitaan, mutta edustavat sentään kokonaisuutena oikeaa laulusolistia.

Cover-bändit, jotka soittavat vain ja ainoastaan muiden biisejä, mutta osaavat sentään esiintyä ja osaavat kappaleiden soiton ja sanoitukset ilman lunttaamista, edustavat seuraavaa tasoa.

Ei kovin kaksista ja kunnianhimoista, mutta parhaimmillaan todella hyvin tehtyä sellaista. Yleensä edes sentään viihdyttävää, varsinkin jos coveroidaan jotain tiettyä bändiä intohimolla ja taidolla. Tällaisesta hyvänä esimerkkinä tulee mieleen Pink Floydia komeasti audiovisuaalisesti emuloiva Brit Floyd. Ei kovin heviä, mutta pointti tulee selväksi.

Korkeimpaan kastiin nostan artistit, jotka tekevät itse omat biisinsä ja myös soittavat niitä. Tämäkin kasti kuitenkin koostuu sekä hyvistä että huonoista artisteista. Mutta jopa välttävät omien biisien tekijät yleensä päihittävät keskinkertaisen cover-bändin ihan siitä syystä, että he sentään yrittävät tehdä jotain omaa musiikkia.

Kuten tiedämme, tälläkin saralla julkaistaan melkoinen määrä kakkaa, mutta näitä sentään julkaistaan. Voiko samaa sanoa cover-bändeistä ja varsinkin sellaisista, jotka vain keskinkertaisesti toistavat jotain radiohittejä yksi toisensa jälkeen?

Poikkeuksia toki mahtuu mukaan, kuten niin sanotut tribuuttibändit tai cover-levyjä tekevät, mutta jo aiemmin oman uransa luoneet artistit. Mutta näitäkin on lopulta vain kourallinen.

Snobailun ytimessä

Tässä kohtaa voin jo kuulla kuinka näkemykseni kyseenalaistetaan monella rintamalla. Kyllä, olette kaikki varmasti mielestänne oikeassa.

Mutta kysykää itseltänne: kuinka valmiita olisitte ostamaan cover-levyn artistilta, joka ei lukeudu ehdottomiin suosikkeihinne?

Millaista bändiä pitäisi coveroida, jotta olisitte valmis ostamaan levyn, joka tällaisia kappaleita sisältää? Tai menemään keikalle? Ja niin edelleen.

En ole koskaan joutunut pohtimaan asiaa, koska se on lopulta hyvinkin merkityksetön juttu. Mutta kun huomasin tämän yhdentekevän synttäribändin cover-biisien herättävän iltaa kehuneissa sellaisia termejä kuten “mahtava bändi” tai “esiintyjä oli parasta A-luokkaa”, jäin miettimään, että millaiseen paskaan nämä kehujat ovat tottuneet.

Eivätkö he ole koskaan nähneet oikeita artisteja lavalla esiintymässä vai onko keskinkertaisuus nykyään niin hieno ja harvinainen juttu, että sitä pitää erikseen ylistää?

Onko kyseessä sosiaalisen pelon aiheuttama tunne, että nyt pitää kehua, tai muuten saa tutun tuttujen vihat niskaansa?

Tarinan opetus pitkän avautumisen päätteeksi onkin: älkää kehuko huonoa. Älkää ylistäkö keskinkertaista. Älkää ruokkiko kunnianhimottomuutta. Vaatikaa laatua.

Tätä samaa paskaa näkee jo Idols-kisojen yrittäjissä, kun “mammakin kehui, että osaan laulaa” tai “poikaystävä vakuutti, että mun pitää osallistua” – ja sitten tullaan itkien takaisin koe-esiintymisestä, kun tuomarit eivät ymmärtäneetkään tämän mitättömän keskinkertaisuuden nerokkuutta.

Jos paskan musiikin vastustaminen tekee minusta musiikkisnobin, niin olkoot.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , | 8 Comments

Kuukauden levy: Deceased – Supernatural Addiction

Heavyn ja death metalin tyylikäs yhdistäminen on osoittautunut vuosien saatossa perin haasteelliseksi. Tämä on sikäli erikoista, että ainakin maallikon mielestä tyylien pitäisi olla helposti naitettavissa. Käytäntö on kuitenkin kussut teorian niskaan, sillä onnistuneita hybridejä on julkaistu loppujen lopuksi suhteellisen vähän.

Muutamia tähtiä taivaalle on sentään syttynyt. Omissa kirjoissani melodisen death/heavy metalin sarakkeeseen on merkitty vain yksi kauttaaltaan onnistunut nimi. Vuonna 1985 perustettu jenkkibändi Deceased aloitti uransa melko karkeaa death/thrashia kaahaavana mättöpumppuna, mutta vuosien mittaan yhtyeen ilmaisu siistiytyi huomattavasti.

Viimeistään vuonna 1997 julkaistu Fearless Undead Machines teki selväksi, että kyseessä ei ole mikään bajamajan syvyyksistä kaiveltu tusinapumppu. Levyn eeppiset, kunnianhimoiset ja melodiset teokset eivät kuulostaneet oikeastaan miltään siihen asti julkaistulta. Tässä nyt poikkeuksellisesti yksi kappale myös tältä levyltä.

Väkevää menoa tuokin, mutta varsinaiseksi kuukauden levyksi olen kuitenkin valikoinut kolmisen vuotta myöhemmin julkaistun merkkipaalun nimeltä Supernatural Addiction. Merkkipaaluksi tohdin kiekkoa nimittää siksi, että tällä levyllä Deceased sai ensimmäistä kertaa kasaan yhtenäisen ja myös tarpeeksi tiiviin kokonaisuuden, jonka tasaisen laadukas tulitus ei notkahda missään vaiheessa.

Reseptinä on mm. Paradise Lostia tuottaneen Simon Efemyn huoliteltu, mutta sopivan elävä soundi, rikas ja sokerisuuden karikot välttävä melodiamaailma, sekä tarkkaan harkittu ja selvästi huolella sovitettu biisimateriaali.

Tavallaan Supernatural Addiction on kuin kuolometallisempi versio King Diamondista. Laulutyyli on erilainen, mutta tunnelmat ovat usein pitkälti samat. Molempia yhtyeitä yhdistävät sama kauhuelokuvista ja -tarinoista ammentava ilmapiiri, joka toimii osana musiikkia, eikä vain päälle liimattuna koristeena.

Paras esimerkki tästä on A Very Familiar Stranger, joka ahtaa viiteen minuuttiin paitsi tukun hienoja melodioita ja mainioita riffejä, myös kasakaupalla kappaleen tunnelmaa tukevia sanoituksia. Eikä ihan mitä tahansa sanoituksia, vaan toistoa välttävää kerrontaa, jota voisi hyvällä syyllä luonnehtia oikeaksi pienoisnovelliksi. Kappaleen kuunteleminen ja sanojen seuraaminen aiheuttaa tässä osoitteessa kylmiä väristyksiä, mikä ei ole näinä päivinä enää aivan tavallinen ilmiö.

Seuraavasta linkistä pääset nauttimaan musiikkia ja alta löydät myös sanoitukset. Jos aiot kappaleen kuunnella, lue myös sanoitukset. Tämä olkoon käsky ja ehdoton vaatimus.

As I try to tell this story my skin’s no longer tight,
As if it wants to leave and get away from me
But I’ve lived through this night of fright,
And found real signs of other life
In disbelief I’ll tell you what I’ve seen…

It started out as simply normal driving in my car,
Taking in the world and marveling the stars above
When a woman out of nowhere appeared to be in need,
So I stopped to reach a helpful friendly hand
But something wasn’t right!

She wouldn’t speak at all, but I felt this urge to help her,
As I told the girl to please get in my car
She looked on the verge of death, pure white and freezing cold
So I placed my coat around her fragile arms,
In a couple minutes time her face showed signs of life,
She finally spoke and asked to take her home,

She gave to me an address, I assured her to relax,
For in minute’s time she’d be there safe and warm,
As I came across her cottage my hitchhiker was home,
She thanked me so and walked up through the door,

As I turned to pull away I remembered of my jacket,
She wore it as she struggled to stay warm,
I left my car and rang the bell thinking she’d be waiting,
Instead I got the mother of my girl.

She said that she’d been waiting and not to say a word,
And down a narrow hall she took my hand and led the way,
We stopped in a tiny room that looked as if un-lived,
All around sat pictures of my stranger’s face,

But the borders they were black, the signature of death,
She informed me that my passenger was dead,
I didn’t believe a word, she was sitting right beside me,
Only minutes back riding in my car

She took my hand and led me back outside and through a gate,
To a private cemetery in the yard
On a grave there sat a picture of my unexpected guest,
From the grave I learned she died some time ago

She said in stranger’s cars her daughter finds a ride,
For an accident had brought her to the ground
And every night she comes home to please her lonely mother,
It’s an instinct from the time she spent on earth

But she is gone, she assured me death had come,
And this ghostly image was living on in my mind,

I told her to cherish her spirit,
She just sat and cried at the grave

I told her to cherish her spirit,
She just sat and cried at the grave

In the cold she was in mourning at the passing of her child,
So I felt the need to leave and let her be,
But I stopped to quickly question, who was my freezing stranger?
She was the perfect image of the girl,
As I turned to leave the madness I caught a flash of something,
It was sticking out from underneath the grave,

In a shocking revelation I became at one with death,
As instantly I learned the woman spoke the truth,
For in the grave before me my jacket in the ground,
The one I gave my stranger on this night, this very night!

She was my stranger, yet she was dead, familiar stranger.

Vaikuttavaa, eikö?

KUOLLUT ELÄÄ

Vähätellä ei sovi sitäkään, että Supernatural Addiction on edelleenkin varsin omanlaisensa levytys, joka ei ole saanut kannoilleen juuri lainkaan onnistuneita jäljitelmiä. On vaikea sanoa, onko juuri tämä levy Deceasedin kirkkain saavutus, sillä jokseenkin kaikki viimeisen kahden vuosikymmenen aikana julkaistut kiekot ovat tanakkaa tavaraa.

Bändi on saanut osansa myös vastoinkäymisistä, sillä pääjehu ja rumpalilaulaja (!) King Fowley on kärsinyt keuhkot lamauttavasta veritulpasta. Alkuaikoina eräs bändin jäsenistä sai surmansa liikenneonnettomuudessa, eivätkä asiat julkaisurintamallakaan ole aina aivan putkeen menneet.

Deceased on pitänyt yllä kuitenkin suhteellisen tasaista, joskin viime vuosina melko harvaa julkaisutahtia. Bändi tekee myös keikkoja, mutta Suomi taitaa olla yhä korkkaamatta. Tämä on sääli, sillä esimerkiksi Jalometalliin kiinnitettynä bändi saisi varmasti paikalle useammankin pitkäaikaisen fanin.

Ajatus ei ole ehkä kovin realistinen, mutta ainahan sitä saa haaveilla, sillä siitä Deceasedin musiikissakin on kysymys. Mielikuvituksesta, haaveista, kauhutunnelmista ja metallisen synkistä maailmoista.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Kolme neljästä levystä on paskaa

“Raflaavan” otsikon alaotsikko voisi sanoa “vain joka neljäs levy on toisen kuuntelun arvoista.” Totuus on kuitenkin vielä paljon karumpi.

Tämä yksinkertainen tilastollinen fakta perustuu alkuvuodesta läpi käymään digipromokasaan, jota oli kiintolevylleni kertynyt viimeisten viikkojen aikana. Mukana oli purkua aloittaessa (7. maaliskuuta) 90 kappaletta ja purun lopussa jatkoon pääsi vain 18 levyä.

Pile of shit

Tiedän mitä ajattelette. Näin.

Digipromoilla tarkoitetaan tietenkin digitaalisessa formaatissa olevia promolevyjä eli käytännössä mp3-tiedostomuodossa olevia promootiokäyttöön tarkoitettuja levyjä. Ei mitään fyysistä. Levyjen kansikuvat jpg-muodossa, biisit ämpeekolmosina ja saatekirje, jos sellaista oli, pdf-tiedostona. Nyt ollaan glamourin ytimessä.

Kahta en vaihda!

Promootiomateriaalin digitalisoitumisesta on puhuttu musiikkitoimittajien ja muiden harrastajien kanssa sivukaupalla viime vuosina. Niissä on puolensa, kuten kaikella muullakin. Itse olen näitä digiteoksia kaihtanut monestakin eri syystä, eikä niistä osa sinänsä kestä lähempää tarkastelua, kun taas osassa on paljonkin järkeä. Ainakin tavallaan.

Levy-yhtiöille logiikka on selvä. Digitaaliformaatissa on kaksi etua ylitse muiden: kustannustehokkuus ja helppous. Vaikkei digitaalipromootio ilmaista sekään ole (tarkemmasta kulurakenteesta minulla ei ole käsitystäkään), säästetään siinä äkkiseltään laskettuna kaikki fyysisen formaatin huonot puolet.

Ei levyn tai kansien painatusta, ei pakkausmateriaali tai postituskuluja, eikä tietenkään pakkaamiseen ja lähettämiseen liittyvää aikaa ja siihen liittyviä kuluja, kuten palkkaa. Vaikka digipromojärjestelmät nekin toki maksavat, on järjestelmä lafkalle helppo.

Mukana tulee myös toinen kiva bonussektori. Kaikkea voidaan julkaista paljon helpommin ja enemmän, kun promootio kerran on puoli-ilmaista.

Tässä kohtaa on myös hyvä pelata foliohattukortti: mitä jos kertoisin teille, että on mahdollista testata levyn julkaisukelpoisuutta tekemällä siitä digipromo ja vasta vastaanoton (uutisointi, haastattelut, levyarviot) myötä päättää kannattaako koko levyä edes painaa?

Lafkalle äärimmäisen kätevää, bändille: not so much.

Digitaalinen helppous

Takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Digitaalinen levy on siis helppo ja mukava, vaikka fiiliksestä onkin turha puhua tiedostomuotoisen musan kohdalla. Kaikki kirjoittajat kuitenkin kirjoittavat arvostelunsa ja muut koneella, joten heillä ainakin teoriassa on kaikilla myös mahdollisuus kuunnella digipromoja. Miksi siis edes tuhlata aikaa fyysisiin!

Helppoa on myös digitaaliformaatin vastaanottamattomuus. Jos levyn tai bändin nimi ei kiinnosta, sitä ei tarvitse ladata. Jos sen voikin ladata, sen voi helposti myös deletoida. Se on myös helppo unohtaa jonnekin epämääräiseen kansioon kiitolevylle vaikka vuosikausiksi.

Näin kävi kehutun Walknut-yhtyeen levyn kanssa, jota en ole vielä tähän päivään mennessä kuunnellut, vaikka sain mp3-paketin joskus edellisen pöytäkoneeni kohdalla. Tämä oli ennen kesää 2007.

Päätin kuitenkin uhmata tätä unohtamista tänä keväänä ja kun fyysisten levyjen pino kävi tarpeeksi pieneksi, rupesin käymään näitä digipromoja läpi. Se oli helppoa: levy soimaan tietokonekajareista, eikä tarvinnut vekslata muistitikkujen tai toisaalta cd-levyjen kanssa.

Helppoa oli myös päättää painaa stoppia ja sen jälkeen deleteä jos joku levy ei ollutkaan kiinnostava enää toisen tai kolmannen biisin kohdalla.

Kun levy on helposti tullut bittijonona suoraan kiintolevylle tietäen, ettei sen lähettämiseen ole kukaan nähnyt henkilökohtaista vaivaa kellekään lähettäjälle, joka on raaputtanut juuri Sinun nimesi ja osoitteesi kirjekuoreen, jonka löydät postilaatikostasi, levy on myös yllättävän helppo deletoida.

Naks vain ja huono levy – tai jopa ihan ok, mutta tylsä keskivertokiekko – katosi juuri bittiavaruuteen. Ja sitten seuraava levy jo soikin.

Vain joka neljäs

Kävin nuo alussa mainitsemaani 90 levyä “läpi” noin kolmessa viikossa. Parhaina päivinä kymmenisen levyä päivässä, kiireisimpänä ehkä pari. Suurinta osaa en jaksanut kuunnella kokonaan. Luulisin, että vain harva kesti koko kuuntelua. Syy on yksinkertainen: ei maksa vaivaa. Nollapalkalla, ilman fyysistä levyä, ei kiinnosta.

Niistä 18 levystä, jotka jäivät jäljelle, vain harva, jos mikään, päätyy arvosteluun. Niistä ehkä yhtäkään en olisi valmis ostamaan. Oikeasti niin hyviä levyjä ei ollut yhtään, tai jos olikin, ehkä vain pari.

Uusi Behemoth kyllä kolahti, samoin kotimainen Graveborne, monenkin hehkuttama Vampire, livenä kylmäksi jättänyt Cult of Fire, typerästi nimetty Darkmoon Warrior, vanhan liiton Massacre, aiemmin tutuksi tullut Koldbrann ja pari muuta.

Yhteensä näistä 18 nimestä aion jokaisen kuunnella kokonaan uudestaan, kuten kuuntelin ne jo kerran läpi jokaisen todetakseni, että ovat tarpeeksi hyviä päästäkseen edes “toiselle kierrokselle”.

Mutta riittääkö aika tai kiinnostus näiden analysointiin arviota varten, kun tänä kuunteluaikana ja sen jälkeen on ehtinyt tulla jo 24 levyä lisää. Jos tuo 90 levyä ehti tulla noin kolmessa kuukaudessa ja noin kuukaudessa tulee noin 25-30 levyä, kuka näitä kaikkia viitsii kuunnella, saati arvostella?

Tämäkin määrä kattaa vain digitaalilataukset – fyysisiä levyjä, jotka olen arvostellut Imperiumiin, en ole mukaan edes laskenut.

Jotta voisi sanoa, että joka neljäs arvosteluun tuleva levy on siis oikeasti hyvää, pitäisi valehdella. Totuuden nimissä luku on paljon pienempi. Maailma on paskaa täynnä.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Metusalemien ehdoilla

Jotkut viisaat ovat joskus sanoneet, että bändien keikkojen pitäisi olla yleisön palvelemista. Näin varmasti ainakin osaksi onkin, sillä yleisö ostaa keikalle lipun, joka maksaa rahaa. Sitä rahaa vastaan olisi mukava saada hyvä näytös ja mielekästä sisältöä. Bändi on lavalla töissä ja saa itsensä huoraamisesta maksun aivan samaan tapaan, kuin putkimies, prostituoitu, kenkäkauppias tai lakimies saa maksun omasta huoraamisestaan.

Aika on kaupan ja omaa vartaloa tai muuta osaamista käytetään maksua vastaan asiakkaan toiveiden mukaisesti. Niin se homma etenee.

Poikkeuksena tietysti pienemmät ja joskus ihan ilmaiseksi silkasta soittamisen ilosta esiintyvät yhtyeet tai muut hyväntekeväisyyspohjalta suoritettavat operaatiot, mutta tämä näin yleisesti ajatellen. Selkeä kuvio, eli yleisön ehdoilla mennään ja kaikki ovat tyytyväisiä?

Ei nyt ihan niinkään. Yleisö on nimittäin joskus väärässä ja muutenkin täysin kuutamolla. Olkoonkin, että ulapalla ilman kompassia ajelehtiva asiakas on keikasta jotain maksanut, niin kai sitä nyt pitäisi perhana esiintyvän taiteilijankin ajatukset huomioida.

KUN FANIT SANOVAT EI

Tämä tuli taannoin mieleen, kun seurasin Facebookin puolella Sacred Reichin kommunikointia faniensa kanssa. Bändin nokkamies Phil Rind on joviaali ja miellyttävä herrasmies, joka tykkää tarinoida ja kommunikoida aktiivisesti faniarmeijansa kanssa.

Phil onkin järjestänyt sivuilla useita chattisessioita, joista jokaisessa nousee esiin aina se sama kysymys: “koska aiotte julkaista uuden levyn?”

Taustatietoa sen verran, että Sacred Reich julkaisi aikoinaan neljä pitkäsoittoa varsin pätevää thrash metalia ja poistui väliaikaisesti näyttämöltä. Viime vuosina yhtye on tehnyt kuitenkin paluun ja soittanut säännöllisen epäsäännöllisesti keikkoja ympäri maailmaa.

Piipahtipa bändi jopa Porissakin muutamia vuosia sitten, jolloin pääsin kavereiden livekunnon itsekin todistamaan. Tulevana kesänä Sacred Reich nähdään myös Jalometallin lavalla, mutta uusia kappaleita on kuitenkin turha odottaa.

Tämä koska vastaus on pysynyt jo pidemmän aikaa samana. Uusia kappaleita ja etenkään levyä bändi ei aio tehdä, koska yleisö haluaa kuulla keikoilla vain vanhaa materiaalia. Klassisia, päähän jo ajat sitten iskostuneita tuttuja sävelmiä, joita ei tarvitse enää sen kummemmin pureskella. Ukko tunnusti itse ajattelevansa samoin omista suosikkibändeistään, joten asia lienee melko lailla betoniin valettu.

Tämä on samaan aikaan sekä ymmärrettävää että myös erittäin masentavaa. Onko nyt tosiaan niin, että yleisö haluaa piehtaroida turvallisessa menneisyydessä niin tiukasti, että että uusia kulmia ei haluta edes ajatella? Valitettavasti näin näyttäisi osaksi olevan.

Ilmeisesti joidenkin yleisöjen kohdalla jopa niin kovalla prosentilla, että touhu kääntyy fakkiutuneen typeryyden ja asenteellisen idiotismin puolelle. Ei menneessä elämisessä sinänsä mitään pahaa ole, mutta kun jotkut tuntuvat elävän vain ja ainoastaan menneessä.

Sacred Reichin kohdalla tämä harmittaa siksi, että bändi ehti jo aloittamaan uusien kappaleiden säveltämisen. Henkilökohtaisesti olisin näitä uudempia tuotoksia mielelläni myös kuullut, sillä levytysuran aikoinaan päättänyt Heal (1996) on edelleenkin varsin pätevää matskua. Vaan turha toivo. Fanien kanssa on palaveerattu ja päätökset on tehty. Kiinnostus uuteen materiaaliin on kuulemma niin pientä (ja lähinnä joidenkin fb-hörhöjen varassa, joihin itsekin lukeudun), että vanhat veisut saavat riittää.

SANOTKO SINÄ AINA EI?

Kyllähän tuon varovaisuuden nyt joidenkin bändien kohdalla voisi ymmärtää. Mutta Sacred Reich? Puhumattakaan sitten näistä monista uusia levyjä ihan oikeasti tehneistä vanhoista parroista, joiden uudempi materiaali kohtaa säännönmukaista ylenkatsetta.

Kyllä ne vanhatkin riittävät ja paskaa se uusi kama kuitenkin olisi, vai häh?! Onneksi en ole itse artisti, sillä tämä kuvio saattaisi käydä masentavaksi.

Mikäpä siinä, jos duunarihengessä paiskoo hyvällä fiiliksellä yli kahden vuosikymmenen takaista mättöä menemään ja siihen myös tyytyy. Vaan entäpä jos se luovuus vielä kukkisi ja tekisi mieli sitä myös esitellä, eikä ketään kiinnosta? Soitetaan sitten niitä vanhoja raitoja ja hirttäydytään pukuhuoneessa keikan jälkeen, kun aikakoneella menneeseen matkannut yleisö on antanut uudelle biisille asennetta ja keskisormea.

Ei ole reilua, snif.

Eipä tämäkään kovin mustavalkoinen kuvio tietenkään ole. Sitä vaan on monesti ihmetellyt, että kuinka helvetin vanha sen kappaleen pitää oikein olla, ennen kuin siitä voi avoimesti nauttia?

Youtube on täynnä vakiintuneiden pitkän linjan yhtyeiden keikkoja, joista paistaa monesti läpi sama tauti. Riippumatta siitä, kuinka laadukkaita tai vetäviä sen uusimman tai edes toisiksi uusimman kiekon sävelmät oikein ovat, niin suhtauminen on monesti aika kädenlämpöistä.

“Tää on näitä uudempia biisejä, haenpa tässä välissä kaljaa”, ja niin edelleen.

KOKEILEPA SANOA JOSKUS KYLLÄ

Turhan moni tuntuisi arvottavan kuuntelemansa musiikin hyvyyttä osittain sen vuosirenkaiden mukaan. Mitä lähempänä uran alkua kappale on julkaistu, sitä paremmin se potkii. Silloin katsos mukana oli vielä tunnetta, silloin meno oli aidompaa!!!

Osaksi näin varmasti onkin. Mutta aina välillä on hyvä pysähtyä tarkastelemaan omia tottumuksiaan ja asenteitaan ja miettiä, että onkohan se tämän ja tämän bändin kohdalla sittenkään näin. Että mitäpä jos tässä avoimin korvin yrittäisin sisäistää myös tuota tuoreempaa rieskaa.

Tämä on joidenkin mielestä ehkä luonnonvastaista toimintaa, mutta kannattaa kokeilla. Edes joskus. Taiteilijakin kiittää.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: …and Oceans – Cypher

Kotimaisen metallikentän ruotsinkieliseltä laidalta ja maantieteellisesti läntiseltä rannikolta nousi muutamien muiden bändien lailla kirkkaalla liekillä loistanut …And Oceans.

ao-cypherVain kymmenen vuotta rätissyt loimutus ei ehkä kestänyt erityisen kauaa, mutta tuona aikana yhtye oli sitäkin tuotteliaampi.

Matkan varrelle mahtui neljä studioalbumia, pari kokoelmaa, split-albumi ja vähän muutakin. Niin ja tulihan yhtyeeltä vielä kuoppaamisen jälkeenkin ulos parit julkaisut.

Bändin täyspitkät mahtuvat kuitenkin paljon lyhyemmälle aikajänteelle, vuosiin 1998-2002. …And Oceansia saattoi pitää siis paitsi hyvin aktiivisena bändinä, myös varsin omintakeisena tapauksena – musiikillisia piirteitä ja keikkoja unohtamatta.

Cypher jäi levynä tuon aikansa nousevan tähden viimeiseksi täyspitkäksi. Samalla se on myös – joidenkin mielipiteiden mukaan – yhtyeen paras albumi.

Tämänkertaista kuukauden levyä kommentoimaan saimme yhtyeen entisen laulusolistin, Kennyn. Millaisia muistoja Cypheristä jäi?

- Ihan hyviä. Mukavia aikoja Abyssissä (Abyss Studio -toim.huom.) ja frendien kesken. Vähän hajottiin ympäri Suomea tämän jälkeen, mutta eiköhän me silti hyviä döds-frendejä olla, Kenny muistelee.

Koneita, sahausta, raakkunaa

Cypher on veikeä levy monellakin tapaa. Musikaalisesti levyä on yhä tänä päivänä, kaksitoista vuotta julkaisunsa jälkeen, vaikea lokeroida selkeästi yhteen tiettyyn lokeroon. Niin ikään selkeiden verrokkibändien löytäminen on haastavaa.

Levyn riffeistä löytyy paljon Hypocrisy-henkeä, ja miksei myös soundeista, kun taas paikoin bändi lainaa vaikutteita black metalin puolelta. Etenkin industrial black metal mallia Thorns tulee mieleen useammastakin kohtaa.

Kiekon kansikuvakaan ei ollut aivan yksioikoinen juttu ja se kohtaisikin aikoinaan muiden muassa sensuuria. Siksi rumaksikin luonnehdittu kansikuva jäi sellaiseksi kuin mitä lopullisessa levyssä nähtiin. Kenny valaisee asiaa seuraavasti:

- Century Media -sensuuri, joo. Alkuperäinen alapääverivuotokuva ei kelvannut, joten… Ihan kiva poppiskuvahan tuo on, sopii kummiskin konseptiin, huah.

Näin myös levyn “rajoittuminen” vain kahteen erilaiseen tyyliin – raskaaseen, mutta melodiseen death metaliin ja toisaalta teolliseen black metal -sävyyn – olisi kuitenkin liian tavallista …And Oceansin mittapuulla.

Niinpä levyltä löytyy oudompiakin sävyjä, kuten jopa tanssibiittejä käsittävä Voyage: Lost Between Horizons: Eaten by the Distance tai outronakin toimiva, noisemaisia sävyjä sisältävä Nail: An Odyssey in Flesh: Celebrate the New Skin.

Epätavallisuudet leimasivat yhtyettä kuitenkin koko tuotannon ajan ja Cypherissa ne löysivät hyvällä tavalla kulminaatiopisteensä. Siksi esimerkiksi edellä mainittu Voyage on isketty mukaan kuultavaksi. Kappaleen taustoista Kenny kommentoi seuraavasti:

- Miqlon biisi. Joo, fla-tunnelmaa hevisoundeilla. Ihan kiva projekti vanhojen ystävien kesken. Piti olla mono-träkkii, mut lopputulos oli jotain ihan muuta, hyvä niin.

On harmillista, että uransa kenties elinvoimaisimmassa vaiheessa ollut …And Oceans pisti pillit pussiin aivan liian aikaisin. Vaikka ura jatkui Havoc Unitin parissa, ehkä jopa isovelibändiään paremmin, meininki oli lopulta kovin erilaista.

Kenny kuitenkin muistuttaa, ettei …And Oceans varsinaisesti hajonnut, vaan kyse on jostain epämääräisemmästä:

- aO ei hajonnut, aika teki sen. Aika muuttaa, aika… lailla. Pitää itse tajuta, että nyt on aika mennä. “Aika” harva tajuu lopettaa ajoissa, kuten nää dm/bm-bändit 20+ -vuoden takaa.

Loppuun on tarve esittää se “pakollinen” kysymys comebackista, johon saatava vastaus ei ehkä yllätä:

- Eikö ne kombäkit oo bändeillä, jotka olivat epävarmoja asemastaan skenessä alkujaankin?, Kenny heittää.

…And Oceans, requiescat in pace.

Posted in Bändit ja artistit, Haastattelut, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , , , | Leave a comment

KRK on kuollut, eläköön Åbo Deadbangers

Kun viime vuoden marraskuussa järjestetty Black Flames of Blasphemy vuosimallia 2013 oli ohi, Metalpit uutisoi tekstissä Äärimetallin nousu ja tuho keikka- ja festivaalijärjestäjä KRK:n kuoppaamisesta. Siinä samalla uhattiin haudata myös Kold Reso Kvltin tapahtumat Hammer Open Air ja edellä mainittu Black Flames.

Eipä aikaakaan, kun vääristä huhuista riehaantuneet tahot kiisivät tuomaan uutiset korviimme: Black Flames of Blasphemy ei olisikaan vielä kuollut, vaikka isäntä hiljaisen niskalaukauksen talven kylmetessä saisikin.

ådeadbangersKuluneella viikolla KRK:n epäsuora perillinen, mutta tästä täysin riippumaton ja itsenäisesti toimiva Åbo Deadbangers ilmoitti Black Flames of Blasphemyn vuoden 2014 tapahtumasta ja line-upista.

Mistä tässä kaikessa on kyse ja miksi? Metalpit otti yhteyttä ÅD:n pääpromoottoriin.

Kuoleman nakkelijat

Toisin kuin huhut saattavat kertoa tai tietyt tahot spekuloida, Åbo Deadbangers ei ole KRK:n uusi muoto eikä syntytarinaan liity feenikslintumaista tuhkasta nousua.

- Moni asia varmasti johti KRK:n kuolemaan. On vaikea lähteä erottelemaan niitä asioita, jotka antoivat lopullisen naulan arkkuun. Ehkä maailmankaikkeuden kosmiset säteet eivät olleet kohdillaan, ÅD:n pääpromoottori M. kommentoi.

- Åbo Deadbangers syntyi siitä sisäisestä palosta, joka on ajanut ennenkin samaan hommaan. Halu tehdä jotain järkevää ja kehittävää underground-kulttuurin eteen. ÅD:ssa vaikuttaa pääosin minä ja sekalainen joukko muita ihmisiä kulisseissa, hän valaisee.

KRK:ta ja ÅD:ta ei kuitenkaan yhdistä vain kotikaupunki, sillä tekijävoimissa on yhteneväisyyksiä. KRK-asioita M. ei suostu kuitenkaan kommentoimaan, sillä kahden eri lafkan päävastaavat ja johtotahot eroavat tässä mielessä merkittävästi toisistaan.

Edesmenneen KRK:n finanssipolitiikka herätti aikoinaan huolestusta, etenkin Hammer Open Airin jälkeen. M. kuitenkin vakuuttaa tilanteen olevan ÅD:lla vakaalla taholla.

- Åbo Deadbangers on lähtökohtaisesti harrastustoimintaa, tapahtumiin on hommattu yhteistyökumppaneita ja rahoittajia, jotka mahdollistavat toiminnan.

KRK kuopattiin, mutta Black Flames of Blasphemyä ei, joka kuitenkin oli KRK-tapahtuma. Miten tämä on mahdollista? M. avaa epätavallista asetelmaa lyhyesti.

- Monenmoista huhua on ollut liikkeellä, osa varmaankin totta ja osa taas… no kännisten ”saatananpalvojien” baaripuheita ja niin sanottuja rikkinäisiä puhelimia.

- Kyllä tässä on itsekkin puntaroitu asioita. BFOB on ollut joka vuosi erittäin hyvin menestynyt tapahtuma. Tästä syystä halusin järjestää tapahtuman myös ÅD:n kanssa. Nimenvaihdostakin tuli mietittyä, mutta kun kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, että pitäisin tapahtuman nimen niin en nähnyt siihen syytä.

Tuntematon tulevaisuus

Hammer Open Airin tilanteeseen M. ei kommentoi, joten nähtäväksi jää onko moiselle kulttuuritapahtumalle vielä tulevaisuudessa mahdollisuutta. Tämän vuoden ohjelmasta M. kuitenkin avaa sanaista arkkuaan.

- Vuoteen 2014 kuuluu muutama erillinen tapahtuma toukokuussa. Turun Klubin Ilta-puolella järjestetään Metallihelvetin kanssa yhteistyössä Åbo Massaker PT.III.

- Marraskuun 14.-15. päivä Black Flames Of Blasphemy, sekä Perkeleessä (PRKL Club -toim. huom.) kuukausittain järjestettävä Vasara-Klubi. Ensivuoden suunitelmat ovat vielä täysin auki.

Toistaiseksi ÅD on saanut M.:n tietojen mukaan vain positiivista palautetta, vaikka organisaatio vielä varsin nuori nimi alalla onkin. Kun ala on kuitenkin jossain määrin kilpailtu ja tekijöitä riittää, voisi ajatella tietynlaisen brändäytymisen merkitystä ja tärkeyttä alalla – vaikka sana varmasti kirosana monelle onkin. M. suhtautuu asiaan leppoisasti.

- En tahtoisi lähteä miettimään lokeroitumista mihinkään. Pääasia, että saadaan Suomeen hyviä bändejä soittamaan ja porukka viihtyy tapahtumissa!

Lisätietoa ja yhteystiedot Åbo Deadbangersista löytyvät osoitteesta
www.facebook.com/pages/Åbo-Deadbangers/261134824040568
Black Flames of Blasphemyn kotisivut http://www.blackflamesofblasphemy.fi/
Mystifier, Flame & Azazel -keikka https://www.facebook.com/events/213789645474519/

Posted in Haastattelut, Tapahtumat | Tagged , , , , | Leave a comment

Muistakaa keitaat

Kollega linkitti minulle taannoin The Nihilistic Frontin tuoreimman levyn avausraidan. 14 minuuttia murjontaa, lanausta, sysimustaa tunnelmaa ja alasimella verkkaisesti hampaisiin kalisevaa doom/death metalia. Mainio esitys, jonka voitte kuunnella tästä alapuolelta.

Noniin, kappale on nyt kuunneltu. Te jotka olette vielä elossa, ettekä kiiku hirressä puhallettavan seksilelunne vaatekaapissa, voitte jatkaa lukemista, sillä helpotusta on pian luvassa. Peräänkuulutankin tässä kirjoituksessa musiikille niin kovin tärkeitä keitaita, ja siinä sivussa annan hieman pakkasta pelkkää aavikon hiekkaa tarjoaville uppiniskoille.

Satuin nimittäin kysäisemään, että mahtavatko tuon näytekappaleen sisältävän levyn muutkin vedot olla yhtä hidasta ja raskassoutuista vääntämistä? Samaa aavikkoa varsin pitkälle kuulemma kyntävät.

Aijai! Kari-setä sanoo, että tämä on virhe. Suuri virhe.

ONKO TYYLIPUHTAUS AINA HYVE?

Kirjoitin taannoin Winterin Into Darkness -klassikosta ylistävän luonnehdinnan. Tämä vuonna 1990 julkaistu doom/death -klassikko toimii yhä esikuvana monille samaa sarkaa kyntäville nuoremmille murehtijoille. Vähemmän yllättäen myös The Nihilistic Front ilmoittaa Winterin tärkeäksi esikuvakseen.

Vastaavia edelläkävijöiden ja seuraajien muodostamia parivaljakkoja on musiikkikenttä täynnä. Lähes jokainen yhtye on saanut innoitusta sukupolvea tai kahta vanhemmalta edeltäjältään.

Ensimmäisen aallon yhtyeet (kuten esimerkiksi Winter omalla sarallaan) tekevät innostuneena uudenlaista juttua ja yhdistelevät omia vaikutteitaan uudenlaiseksi sopaksi. Lopputuloksena syntyy jotain tuoretta, persoonallista ja ennenkuulumatonta säveltaidetta, joka puolestaan on saanut innoitusta luultavasti hyvinkin erilaisilta suunnilta, sillä samankaltaisista yhtyeistä sitä  innoitusta ei ole voinut ammentaa. Niitä kun ei ole ollut aiemmin olemassa.

Ensimmäisen aallon bändi tai bändit saavat tunnustusta ja pian kuvioon astuvat toisen ja kolmannen polven yhtyeet. Näiden ei tarvitse enää maalata tauluaan useasta eri värinapista sekoittaen, sillä saatavilla on jo entuudestaan sitä samaa väriä, joista tauluja on ennenkin maalailtu. Ja eikun suti heilumaan. Lopputuloksena on uusi taulu; ikään kuin kopiokoneella tulostettu jäljitelmä alkuperäisestä, mutta vain hivenen heikommalla laadulla.

Bändimaailmaan tämä vertautuu tietysti siten, että uudemmat yhtyeet pyrkivät jalostamaan tai jopa ylittämään esikuviensa tekemisiä ja vaikutteet otetaan hyvin kapealta saralta. Genren ulkopuolelle ei turhia katsella ja lopputuloksena maailmaan pieraistaan tyylipuhdas, mutta samalla aivan helvetin tylsä ja yksioikoinen levy.

Tekoprosessin aikana saatetaan mietiskellä, että “hetkinen, tämä biisi ei muuten olekaan aivan 100% funeral doomia, tämä on liian erilainen!” Ja niipä sitten aavikolta leikataan keidas pois, vaikka kokonaisuus olisi luultavasti kaivannut JUURI SITÄ ERILAISTA BIISIÄ.

On tietysti hienoa kirjoittaa  mainostekstiin, että “uusi levymme on 100% funeral doomia ja raskainta koskaan tekemäämme materiaalia”, mutta onko tämä useinkaan mikään positiviinen juttu?

Väitän, että jos levy olisi 85% funeral doomia ja 15% jotain muuta, niin lopputulos olisi huomattavasti mielenkiintoisempi, eikä kaula hakeutuisi kuuntelun aikana kiikkuun aivan yhtä herkästi.

Palataanpa siis Winteriin. Kuunnelkaapa tämä veto, ja verratkaa sitä ylempänä olevaan biisinäytteeseen.

Aivan! Kappale sisältää alussa ja lopussa myös hivenen nopeampaa ruhjomista. Levykokonaisuudessa näitä nopeampia kohtia ei ole kuin muutamia lyhyehköjä hetkiä, mutta ne ovat sitäkin tärkeämpiä. Keitaita aavikolla.

Tämä biisinäyte nyt on sikäli hieman huono, että nopeampi kohta tulee heti alussa, mutta tuota ennen levy on lanannut lohduttomassa murheen laaksossa pitkähkön tovin. Vaihtelu tulee kuin virkistävänä, raikastavana kulauksena ihanaa jäillä varustettua virvoitusjuomaa, jonka voimin se perään kärsittävä aavikkokin tuntuu taas nautinnolliselta.

Lyhyesti tiivistettynä: jos saa välillä keitaasta juodakseen, niin aavikolla on taas kiva painella hiekkaa ihastelemassa. Jos keitaita ei riitä matkan varrelle lainkaan, niin aavikko tappaa tarpojansa ennen  pitkää janoon.

Ei varmasti tarvitse enää alleviivata, mitä tämä sama asia tarkoittaa musiikissa ja levykokonaisuuksissa? Hyvä, sitähän minäkin. Unohda siis mestarien tyylipuhdas matkiminen ja rohkeasti sitä väriä sävelkynään!

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Levyt ja demot | Tagged , | Leave a comment

Metallin tuolla puolen

Elämme kiehtovia aikoja myös metallimusiikin saralla. Tasaista tahtia, jos ei nyt aivan jatkuvasti, tulee uudenlaisia artisteja, jotka laajentavat metallimusiikin käsitettä sen “perinteisen” metallimusiikin tuolle puolen.

Ilmiö ei ole tietenkään täysin uusi, sillä nämä kaikki vaiheet on nähty ennenkin, Beatlesista lähtien. Siinä missä kapinallinen rock järkytti kansaa ensin, perästä tuli hevi.

Nopeasti Black Sabbath ja perässä seuraajat muuttuivat ensin seuraavan sukupolven heviksi ja thrashiksi. Myöhemmin nämä jalostuivat äärimetalleiksi kuten death metal ja black metal – grindiä ja muita kauheuksia unohtamatta.

Äärimmäisiä seiniä kolkutettiin bändi ja levy toisensa jälkeen. Mutta tämä kaikki tuli jo nähtyä vuosikymmeniä sitten, kauan ennen 2000-lukua.

whatmeme

Nyt ja tulevaisuudessa

Se metallihistorian lyhyestä kertaamisesta. Tarinan yksityiskohtiin emme nyt pureudu.

Mutta tarkempi silmäys ajan henkeen ja genremuutoksiin on kiehtovaa ja kiinnostavaa, vaikka nyt – tulevaisuudesta puhumattakaan – horisontissa kiiluu kaikenlaista yrittäjää. Puristia nämä joko hirvittävät, oksettavat tai vähintäänkin hämmentävät.

En vaivaudu edes pysähtymään “uuden” aallon genremerkkien kohdalla. Kaiken maailman post-metalit, post black metalit, shoegazing-osastot, poliittisesti latautuneet äärimetallit ja muut ovat nyt jo niin passé.

Tulevaisuus on jo täällä.

Ensin sen myötä tulivat lapsimetallibändit kuten Hevisaurus. Toisaalta sitäkin aiemmin metallin konventioita oli ehtinyt rikkoa animaatiosarja Metalocalypsen fiktiivinen bändi Dethklok. Kumpikaan näistä bändeistä ei täytä millään tavalla perinteisen metallin määritelmiä.

Kehitys ei ole tietenkään jäänyt tällaisiin WTF?-osaston tapauksiin. Viimeisin “kovan luokan” kurvipallo metallimusiikkiin tulee vähemmän yllättäen Japanista. Babymetal vetää hiljaiseksi. Tässäkö on metallin seuraava aalto?

Metalpit jakaa tätä metallin ilosanomaa teille parin biisin voimin. Tervemenoa tulevaisuuteen.

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , | 1 Comment

Elämäni soundtrack

Aion kirjata jälleen ylös erinäisiä itsestään selvinä pidettyjä asioita. Ihan vain musiikin yleistä arvostusta lisätäkseni, sillä tämä maailman parhaaksi ja pitkällä tähtäimellä myös turvallisimmaksi luonnehdittava huume jaksaa innostaa päivästä päivään, vuodesta vuoteen, ajasta ikuisuuteen ja… kenties vieläpä senkin jälkeen? Okei, tämä meni jo katteettoman optimismin puolelle, vaan ei anneta tämän häiritä.

Asia nousi jälleen mieleeni, kun pelailin iltani ratoksi pokeria pikkurahasta. Köyhä ja pelitaidoiltani vuoteen 2007 rinnastuva pelaaja kun olen, niin ei tässä pääse rahoilla leuhkimaan. Pitää sohvaperunan adrenaliininsa kuitenkin jostain irroittaa.

INNOSTUMISEN ABC

Hommahan menee niin (ja tämä pätee moneen harrastukseen, ei vain pokeriin), että taustalle valitulla musiikilla saattaa olla suoritukseen yllättävänkin iso vaikutus. Liian rento, eteerinen tai kulmistaan pyöristetty musiikki pyöristää luultavasti myös suorituksen kulmat. Aggressiivisuus särmäyttää aistit ja nostaa esiin pinnan alla tilaisuutta kärkkyvän alistajan. Hiirikäsi terävöittää otettaan, korvat vastaanottavat stimuloivia audiopiikkejä ja maailma on tässä ja nyt. Onnistumisen haluaa kokea nyt heti. Ei ensi kuussa, ei huomenna, vaan nyt heti.

Pokerissa tämä on sikäli kaksipiippuinen juttu, että pitkää ja tasaista sessiota ajatellen luureihin ei kannata laittaa tuntikausiksi brasilialaista death metalia, vaan jotain dynaamisempaa, mutta yhtä kaikki niin sanotusti toiminnallista musiikkia. Jos tarkoituksena on pelata suhteellisen lyhyt ja vain ja ainoastaan pelitapahtumiin keskittyvä sessio, niin sitten on parempi laittaa kunnon tärinää alusta asti. Ei kukaan tehokasta treeniä vetäessään kai ambientia kuluta?

Tai entäpä jääkiekko-otteluiden erätauot. Jos häviöllä olevan joukkueen pukuhuoneessa soitetaan Jukka-Poikaa, Aphex Twinin ajelehdintaa tai muuta vastaavaa, niin ottakaapa yhteyttä. Tarjoan pientä palkkiota vastaan ratkaisun joukkueenne tappioputken katkaisemiseksi. Levyhyllyni ovat nääs aina valmiina.

Nämä samat havainnot pätevät luultavasti myös kasinopelien maailmassa, joita pääsee testailemaan vaikkapa jo pitkään toimineen alan sivuston (www.gamingclub.com/fi) kautta. Kasinopuolen pelit eroavat toista ihmistä vastaan pelattavasta pokerista toki jossain määrin, mutta tuskinpa pelijännitys ja adrenaliini munattomasta huokailusta ainakaan lisäpontta saavat.

Peräänkuulutan siis ärsykkeitä, jännitystä, salamannopeaa ajatustyötä ja välitöntä reagointia! Suuria tunteita! Oikeassa paikassa myös puhdistavia kyyneliä! Raskaan musiikin ohella myös sopiva nostalgiapisteitä viskova elokuvamusiikki on kovaa luuta. Rocky-elokuvien soundtrackit pyörimään, niin johan lähtee hommat sujumaan.

USKALLA SOVELTAA

Ajatusvirtani ideana on kannustaa lukijaa optimoimaan ja kiinnittämään huomiota taustamusiikkinsa laatuun. Sillä voi nimittäin vaikuttaa. Tarkkaavainen pitää kuitenkin olla. Lukemisen taustalle istuu jokin rauhoittava ja yksityiskohdiltaan mieluusti maltillisempi musiikki. Erilaisten sexuaalisten harrasteiden parissa (joko yksin tai partnerin kanssa) kannattaa kokeilla sykkivämpää tavaraa. Astraalitasolla liikkuvia kamasutra-sessioita varten myös dark ambient saattaa tulla kyseeseen.

Ymmärtänet idean pienemmälläkin tolkuttamisella. Kokeile ja varioi! Kyllä te tiedätte. Joskus näitäkin havaintoja on hyvä kirjata ylös, jotta asioita ei ala pitämään liian selvänä. Tämän valaisevan havainnon myötä menenkin nyt antamaan suukon motivoivalle, voimaannuttavalle ja kauniille levyhyllylleni, joka valaa minuun järkähtämätöntä uskoa tulevia koitoksia varten. <3

Posted in Avautumiset, Levyt ja demot | Tagged , , | 1 Comment

Kuukauden levy: Iced Earth – Dark Saga

Kuukauden levyinä on tullut esiteltyä aimo läjä death, thrash ja muuta tuikeampaa metallirytkettä. Heavy metal on jäänyt vähemmälle, joten kaivelin hyllystäni vaihteen vuoksi hieman melodisempaa materiaalia. Tasoitusta ei tarvitse kuitenkaan antaa, sillä jenkkibändi Iced Earthin neljäs pitkäsoitto on yksi kuuntelijaurani rakkaimpia tuttavuuksia.

Nykyään Iced Earth alkaa olla jo kaupallisestikin ajatellen melko hyvässä myötätuulessa. Viime vuosien aikana ukot ovat kiertäneet enemmän, kuin ensimmäisen kahden vuosikymmenen aikana yhteensä. Levytyksiä on julkaistu tasaiseen tahtiin ja vaikka laatu on pitänyt suhteellisen hyvin aina näihin päiviin asti, niin itselleni rakkaimmat tuotokset bändi julkaisi jo 90-luvun puolella.

Vuonna 1996 julkaistu Dark Saga oli viimeinkin se levytys, jolla bändi otti nähdäkseni askeleen kohti isompien poikien liigaa. Ura ei vielä tästä levystä täysillä käynnistynyt, mutta tyylillisesti levy puristi heavyn ja jenkkityyppisen power metalin sekoituksen jokseenkin optimaaliseen järjestykseen. Kolmen ensimmäisen levyn progressiivisempi ja kulmikkaampi ote toimii perhanan hyvin toki vieläkin, mutta Dark Sagan tiiviit, äärimmäisen tarttuvat ja tunneskaalaltaan laajat kappaleet pysäyttivät meikäläisen oikein kunnolla. Säveltaide tuli niitattua päähän viimeistään eräänä kauniina kesänä, jolloin kuuntelin levyn työmatkalla mennen tullen kaksi kuukautta putkeen. Kyllästyminen ei uhannut silloin, eikä se taida uhata tässä tapauksessa enää ikinä.

 

 

Ensivaikutelma kaverin asunnossa krapula-aamuna sen sijaan ei ollut vielä täydellinen. Muistan ajatelleeni, että jopas on perusmallin metallirytkettä. Liian hidasta ja liian kevyttä, joskin laulajalla vaikuttaisi olevan poikkeuksellisen vahva ääni. Laulajan voimakkaan tulkinnan jälkeen huomio kiinnittyi vähitellen melodioiden, kitarasoolojen ja kertosäkeiden rikkauteen. Että hetkinen, tässähän muuten onkin jotain!

 

 

Sarjakuva- ja fantasiamaailmasta ammentava kansitaide ja sanoitukset eivät ole päässeet ihoni alle vieläkään – tuskin pääsevät ikinä – mutta musiikillisesti Dark Saga on minulle täydellisyyttä hipovaa monipuolista heavya. Vaikea ajatella, mikä levyllä voisi toimia vieläkin  paremmin. Dark Saga tarjoaa sekä herkistävää fiilistelyä, että rankempaa runttausta. Kuningaspisteet voi myöntää sen määrittelemättömän tekijä X:n olemassaolosta, joka jaksaa vatkata mielihyväkeskustani takuuvarmasti joka ainut kerta, kun kiekkoa jaksaa keskittyneesti kuunnella.

 

 

Jätän tällä kertaa tekstistä pois muusikoiden nimet ja muut epäolennaisuudet, sillä vain musiikilla on merkitystä. Mikäli melodinen metalli ylipäätään sinulle maistuu, niin kannattaa ainakin kokeilla. Ei näin monipuolisia, mutta siitä huolimatta yhtenäiseltä kuulostavia kuningaslevyjä mitenkään liikaa ole. Tässä niistä kuitenkin yksi.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , | Leave a comment