Vinyylissä on vaaraa

TurntableKaikki ovat varmaankin jo huomanneet kuinka vinyylilevyt ovat tehneet rajun paluun viime vuosien aikana räjähdysmäisesti. Tulee ties mitä uusintapainosta klassikoista deluxe-painoksina, jotkut levyt kaiverretaan ensimmäistä kertaa vinyyliformaatiin sekä uudet levyt julkaistaan vähintään useampana eri värivaihtoehtona.

Minua tämä vinyylien toinen tuleminen ei haittaa, sillä nuoremman sukupolven edustajana se “alkuperäinen” vinyylin aikakausi jäi elämättä.

Vinyyli on perkeleen siisti formaatti.

On nämä perusasiat, suuremmat kansitaiteet joita hypistellä ja ihailla, pakettien kokonaisvaltaisuus (gatefold-kannet, insertit, julisteet yms. “sälä”), parhaimmillaan luonnollisemman kuuloiset soundit yms. yms.

Mutta on vinyyli formaattina myös melko perseestä.

Hinnoista

Underground-musiikkia haaliessa ongelmana tuppaa olemaan levypainosten rajallisuus.
Viime vuosina on oma diggailu kääntynyt black metalin puoleen ja voi saatanan saatana kun voi olla vaikeaa saada joitain levyjä itselleen. Senkin jälkeen kun ne lopulta eteen tupsahtavat, puistattaa hintalappu enemmän kuin kansitaiteen perverssit angelslaying sadogoat -kuvitukset kukkahattutätejä.

Ensinnäkin uudet vinyylit tuppaavat maksamaan ihan homona, pahimmillaan n. 40 €. SAIRASTA! Hyväkuntoisista käytetyistä (klassikko)levyistäkin saa kyllä latoa mammonaa tiskiin, jotta ne tietyt aarteet vaihtaisivat omistajaa. Nimimerkillä 50 € maksettu Mercyful Faten Melissa-levystä. Eikä ollut edes alkuperäinen ensipainos!

Joidenkin uusien levyjen painokset ovat niin pieniä, että jollei sinulla ole likviditeettiä ennakkotilauksen alkaessa voi olla ettet näe sitä levyä ikinä, ainakaan enää sillä hinnalla. Ebaysta saa sitten huudella rauhassa tuplahintoja! Aina voi tietenkin odottaa myös 2. painosta tai ostaa, hui hurjaa, CD-version!

Kerkesin useamman vuoden etsiä Hornan Envaatnags Eflos Solf Esgantaavne 2LP:tä ennen kuin tärppäsi eräänkin messulaudan Sikaa Säkissä -osastolla ja silloinkin tuli uhrattua läski säästöpossu Luciferin alttarilla.

tumblr_m8ymkgMgCt1rcjifso1_500

Se tunne, kun lopulta löydät etsimäsi levyn.

Laitteistosta

Vinyylilevyjen kuunteleminen on myös helvetin kallista välineurheilua. Itse olen kituuttanut jo kuusi vuotta rumalla levysoitin+vahvistin combojärkäleellä, jonka ostin pikkuserkkuni sedältä hintaan 25 €. Sillä, AUX-johdolla sekä stereoillani on saatu opiskelijan budjetille sopiva ratkaisu, mutta high fidelity -nörtit itkisivät verta nähdessään tämän kattauksen. Vaan unelmani kalliimmista härveleistä ja laadukkaimmista hilavitkuttimista elävät yhä. Lahjoituksia otetaan vastaan.

The-Uber-expensive-Transrotor-Quintessence-Turntable-2

Rahalla saa vaikkapa Transrotor Quintessencen.

Juuri tämä laitteistopuoli vaikuttaa vinyyliharrastuksessa vähintään KAIKKEEN.
Okei, en tiedä teknisesti laitteista ja äänittämisestä oikeastaan mitään, joten seuraavat kommentit eivät pohjaudu niinkään tieteellisiin faktoihin vaan lähinnä oman mietiskelyni lopputuloksiin.

Yksinkertaisesti joitain levyjä ei vain vinyyli formaattina palvele ei sitten yhtään.
Pitäisi saada paremmat vehkeet jotta voisin täysin vahvistaa/kumota tämän väitteen, mutta minulla on joitain uusia levyjä jotka kuulostavat suoraan sanottuna huonommilta kuin niiden CD-versiot.

Hyvä vinyylisoundi tuntuu olevan kiinni tähtien asennosta, levysoittimesta, vahvistimesta, äänirasiasta, vinyyliprässäämöstä, levyn paksuudesta (onko 180g vai 140g), miksauksesta, masteroinnista, postinkantajasta ja voi apua ties mistä.

Analogisesti nauhoitetut albumit taas tuntuvat luonnostaan elävemmiltä kuin kliiniset CD-versiot, hyvinä esimerkkeinä Ritchie Blackmore’s Rainbow -debyytti sekä vaikkapa Denial of Godin The Horrors of Satan. Levyt ovat eri vuosikymmeniltä, mutta soundaavat jopa minun vehkeilläni helvetillisen hyvältä. Suurin osa levyistäni kyllä muutenkin kuulostaa siedettäviltä ja osa erinomaisilta, mutta parantamisen varaa laitteistossani on runsaasti.

Painoksista

Ketä se oikeasti kiinnostaa, onko minun Profanatican uusimman levyn vinyyli musta-, splatter- vai kuvalevy?! Tai mikä on minun Sabbatin rajoitetun 7″ singlen käsinkirjoitettu numero tai että se on Gezolin nimmaroima? Oman keräilijäegon lisäksi ei juuri ketään. Paitsi ehkä niitä toisia keräilynörttejä.

Myönnän olevani juuri tällainen keräilynörtti, varsinkin tiettyjen bändien kohdalla. Satan’s Satyrsin tuotannosta omistan mm. debyyttilevyn seitsemänä eri versiona, joista kolme on eri vinyylipainoksia. Minusta on hauskaa että ne hyllyssäni jöpöttävät, mutta siinäpä se sitten onkin. Ei kukaan vieraistani katso levyjäni niin tarkasti että huomaisi ja olisi sillain “VAUTSIVAU!”

Tai ehkä hengailen vain posereiden enkä true metal warrioreiden kanssa. Vaan eipä sillä että minä niitä levyjä vain koriste-esineiksi ostelisin ihmisten pällisteltäviksi.

Fyysisyydestä

Vinyylien fyysisen massiivisuuden myötä niiden säilöminen vie paljon tilaa ja vaivaa, mikäli vähänkään enemmän haluaa hifistellä niiden kanssa. Paljon on eri koulukuntaa tässäkin asiassa: miten päin levy sujautetaan suojamuoviin, pidetäänkö levyt pahvikansien ulkopuolella, ovatko levyt paperisissa, muovisissa vai niiden yhdistelmäpusseissa jne.
Sitten levyjä voi pestäkin ihan käsipyykillä ja levyharjalla putsata ennen pyöräytystä.

Kerran vietin yhden vapaaillan ihan vain levyjä tiskaillessa ja suojamuoveja käännellessä, kun tulin lopputulokseen että kyllä se on parempi että muovin suuaukko on ylöspäin. Muuttaessa kämpästä toiseen vinyylilaatikot paskovat selän jollei muista nostaa jaloilla, sillä ne painavat enemmän kuin synti.

IMG_0664.JPGPuritanisteista

Aika ajoin tulee vastaan puritanisteja, jotka peräänkuuluttavat sitä että he kuuntelevat vain c-kasetteja ja vinyylejä koska analoginen über alles ja että kaikki mp3-perseilyt tai Spotify striimaukset ovat musiikin syöpä jne.

Kunnioitettava asenne, mutta en minä ainakaan jaksa rajoittaa itseäni formaattien kanssa. Mukavuudenhaluisena läskinä monesti on vain helpompaa kuunnella samaa levyä Spotifysta, kuin että näkisi kaiken sen vaivan joka menee sen kuuntelemiseen vinyylinä. Pidän mp3-tiedostoista, tykkään Spotifysta, diggaan c-kaseteista, CD:t ovat kivoja sekä vinyylit ovat mahtavia. Kyllä olisi moni bändi jännyt löytämättä ilman internet-aikakauden ilmiöitä kuten YouTubea.

Vinyylissä on vaaraa

Pari viime vuotta olen kuitenkin lähes yksinomaan ostanut vinyylejä. Olen kokenut sen etenkin rock musiikin kuuntelussa ainoaksi oikeaksi tavaksi kunnioittaa artisteja ja heidän musiikkiaan. CD:itä ei tule enää osteltua niin paljoa, vaikka sellaisiakin kausia välillä tulee. Joidenkin bändien uusien levyjen kohdalla tulee hommattua automaattisesti niin CD- kuin LP-versiot.

Oma ajattelutapani on, että tietyt bändit ovat erikseen ns. “vinyl worthy”, eli heidän materiaaliaan tulee homattua lähes yksinomaan vinyylinä, tai kasettina, kunhan on analogisena. Joidenkin bändien kohdalla ajattelen, että eipä tuota tarvitse vinyylinä olla, se ei ole vinyylin arvoinen. Itselläni tällainen bändi on jostain syystä aina ollut Watain. Casus Luciferi LP voisi olla kiva, mutta pärjään ilmankin. Sitten taas jos hyllyssä on Kirkan R.O.C.K. niin sen on oltava nimenomaan vinyylinä, ei missään nimessä CD:nä. Ikinä. Kirka on vinyylin arvoinen, ei Watain. Vinyyli on katu-uskottava formaatti.

His_Master's_Voice

Pakko kuunnella uskollisesti vinyylejä!

Kaiken kaikkiaan vinyylilevyjen keräileminen, kuunteleminen ja kokonaisvaltainen harrastaminen vaatii paljon aikaa, vaivaa, rahaa sekä aitoa rakkautta musiikkia kohtaan. En hirveästi suosittele aloittamaan vinyylien ostamista, ellei rakkautesi liekki musiikkia kohtaan sitten pala raivolla ja sielusi Saatanan vihasta roihuten.

Ja ketä asia oikeasti kiinnostaa, niin mun Profanatican levy on splatter-versio.

PS. Taannoin katsoin vinyylien keräilystä kertovan, Alan Zweigin ohjaaman dokumenttielokuvan Vinyl (2000). Suosittelen kaikkia vinyylifriikkejä katsomaan sen, pitkästä kestostaan huolimatta. Leffa löytyy mm. YouTubesta kokonaan. Itseäni ainakin elokuva puhutteli paljon. 4/5

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 3/2014

Lähes neljä viikkoa on vierähtänyt edellisestä imukatsauksesta, joten on syytä suorittaa taas pienimuotoista vilkuilua. Tarjontaa on tällä kertaa lähes laidasta laitaan, joskin aivan raaimmat rähinät olen jättänyt suosiolla Serpentin käsiin.

Wolf – Devil Seed (25.8.2014, Century Media)

Ensimmäistä peukkua näytetään tällä kertaa naapurille. Ruotsalaisen Wolfin seitsemäs pitkäsoitto jatkaa perinteisen ja voimakkaasti Mercyful Fate -vaikutteisen heavy metalin linjoilla. Devil Seed ei kenties ole uusi Evil Star (2004), mutta alansa parhaimmistoa Wolf vaikuttaisi edelleen olevan.

Bändin kirkkaasti soivassa, sopivan monipuolisessa ja erinomaisesti toteutetussa melodisessa heavyssä on runsaasti sekä raikkautta että Luciferilta saatua tunnelmaa.  Laulumelodiat, kirveen lailla iskevä kitarointi ja yksinkertaisesti hyvät kappaleet kantavat kevyesti yli keskitiellä vallitsevan ruuhkan. Heavy helvete metal!

The Dagger – The Dagger (30.6.2014, Century Media)

Ruotsi. Taas. Minkäs sille sitten mahtaa, että maasta näyttäisi tunkevan kovalla tahdilla sekä vanhojen veteraanien että uudempien yrittäjien laatujulkaisuja? The Dagger on yhtyeenä uusi, mutta miehistössä vaikuttaa jo vuosikymmeniä marinoituneita konkareita, joten jälki on vähemmän yllättäen aivan valmista heti kättelyssä.

Dismemberin riveissä nimeä keränneet Fred Estby ja David Blomqvist ovat puristaneet kamujensa kanssa kasaan autenttisen paketin menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa  orgaanista hard rockin ja heavy metalin sekoitusta. Soundit, lievästi huuruiset kappaleet ja mehukkaat tuplakitaraharmoniat eivät sisällä käytännössä mitään viimeisen kahden- tai jopa kolmen vuosikymmenen ajalta, eikä siinä mitään väärää ole.

Kappaleet ovat hyviä, sopivan vaihtelevia ja – mikä tärkeintä – myös ehdottoman tunnelmallisia kunnianosoituksia ajoille, jolloin Deep Purple, Judas Priest, Iron Maiden, Blue Öyster Cult ja jopa Hawkwind olivat vielä nuoruutensa hurmiossa. Mukana myös lievä käppäfactor!

 

October File – The Application of Loneliness, Ignorance, Misery, Love and Despair – An Introspective of the Human Condition (26.5.2014, Candlelight)

Post-punkin syövereistä ponnistava October File junttaa ja tykittää pitkälti samoin asein kuin maanmiehensä Killing Joke. Apokalyptisesti ja hypnoottisesti kulkeva maalailu syöksee kuulijan silmille raskastunnelmaista ja synkeää paatosta, jonka sävyistä voi bongailla myös Godfleshin teollista ja hardcoren karkeampaa vaikutusta.

Yhtye on saanut tunnustusta aikoinaan itse Jaz Colemanilta, joten aivan heppoisin eväin nämä britit eivät tuomiopäiväänsä julista.

 Vanden Plas – Chronicles of the Immortals: Netherworld (Path 1) (21.2.2014, Frontiers)

Tämä kiekko on ollut ulkona jo hyvän tovin, mutta laatu ei katso aikaa. Saksalainen Vanden Plas on levyttänyt pitkäsoittoja tasaisen tappavaan tahtiin jo kaksi vuosikymmentä, mutta bändi on jäänyt aina isompiensa varjoon.

Yhtyeen progressiivinen metalli ei kenties ole kovin omaperäistä sorttia, mutta varsin miellyttävää kuunneltavaa se joka tapauksessa on. Kokemuksen suomalla varmuudella soitettu musiikki on esimerkiksi Dream Theateriin verrattuna tunnelmallisempaa ja vähemmän kikkailevaa. Perusvarmaa koukerointia, jonka luulisi uppoavan esimerkiksi Fates Warningin, Royal Huntin ja Shadow Galleryn ystäville.

Antropomorphia – Rites Ov Perversion (12.9.2014, Metal Blade)

Ja lopuksi hieman tuoreempaa tavaraa. Itse asiassa niinkin tuoretta, että tämän levyn kansikuvaa ei vielä netistä löytynyt, joten bändikuva saa luvan toimittaa visuaalista virkaa.

Antropomorphia on jo vuonna 1990 perustettu hollantilainen kuolobändi, jonka ensimmäiset vuosikymmenet hurahtivat pienjulkaisujen ja näpertelyn parissa. Yhteistyö Metal Bladen kiskoi ukot kellarista suureen maailmaan ja syyskuussa julkaistava kolmas pitkäsoitto Rites Ov Perversion onkin varsin maukas näyttö konstailematonta vanhakantaista death metalia.

Autopsy, Death, Hellhammer ja tietysti myös Hollannin omat legendat tästä miellyttävästi läpi kuuluvat. Soundi on melko modernia sorttia, mutta itse kappaleet ovat tukahduttavassa raskaudessaan sen sortin jyräystä, että kelpaa naatiskella. Tempo on pääosin keskitempoinen, riffit julmia ja brutaalista örinästä ei tingitä. Bonuksena mainittakoon vielä herkullisesti pinnalla koliseva basso. Biisinäytettä tästä uudesta levystä ei vielä netistä löytynyt, mutta alapuolella näyte edellisen pitkäsoiton materiaalista.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Airbourne – Black Dog Barking

Airbourne-Black_Dog_Barking_(Album_Cover)On epätavallista nostaa näinkin uusi julkaisu Metalpitissä kuukauden levyksi. Epätavallisempaa on kuitenkin se, että vasta viime vuonna julkaistu lätty on kohonnut niinkin nopeasti näin kiinnostavaksi tekeleeksi, että sille on mitään aihetta päätyä kuukauden levyksi.

Jotain eriskummallisen toimivaa tässä australialaisyhtyeen kolmannessa studiolevyssä kuitenkin on. Se on paitsi äärimmäisen helposti nautittava ja yksinkertaisen varmatoiminen hittien kokoelma, myös kaiken lisäksi väitetysti menestysyhtye AC/DC:n manttelinperijä.

Tässä kohtaa lienee paikallaan tunnustaa, etten ole koskaan pahemmin ei-sii-dii-siistä innostunut. Ja sehän tässä diggailussa outoa onkin.

Mustat koirat haukkuu ja karavaani kulkee

Kun tunnustamisen makuun kerran päästiin, voinen samalla todeta, etten ole varma olinko edes kuullut Airbournea ennen tätä levyä. En aivan varmasti ollut yhtyeestä millään tavoin kiinnostunut siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin sen olevan AC/DC-jatkumon epäsuora perillinen. Ohitin yhtyeen sen kummemmin sitä kuulematta.

Kun Imperiumin keisari ja pääjefe Mape Ollila päätti paiskata minua tällä aussibändin kolmoskiekolla, olin aluksi hieman suoraan sanoen pöllämystynyt. “Miten minä nyt pitäisin AC/DC-kopiosta?”

Pyöräytin levyä kerran, toisen ja kolmannenkin. Jalassani tuntui vipatuksen tuntua. Mikä jottei, tuumin. Mutta ei se vielä niin sanotusti kympillä lähtenyt. Ihan hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan minun juttuni.

Sitten levy jotenkin päätyi autooni. Taisin kuunnella siellä sitäkin uudestaan vähän tunnustellen, kerran jos toisenkin. Jossain vaiheessa – vertauskuvallisesti ilmaisten – olinkin luu ulkona ja toinen käsi nyrkissä ilmaa paiskoen. Tai ainakin sormet ohjauspyörän ympärillä mukamas riffejä tapaillen tai rumpukomppia naputellen.

Helvetti sentään, levyhän toimii kuin kymmenen kilon leka junan vessassa tai jääkaappikylmä Koskenkorva kolmenkymmenen asteen lämmössä juhannuspäivänä.

Toisin sanoen Airbourne potkii kasseille niin maan perhanasti.

Hittiä toisensa perään – ja äärettömän kevein ottein

Mikä siis tekee Mustan rakin räksytyksestä niin kovan, että sen viitsii nostaa esille?

Yksinkertaisesti tiivistäen: pirullisen toimivat biisit, täydellisyyttä hipova tuotanto ja purevat sanoitukset. Ei sillä, että lyriikoissa mitään suurta älykkyyttä olisi tai syväluotavaa näkemystä – mestarillisista vertauskuvista henkilökohtaisista tarinoista puhumattakaan.

Mutta juuri sanoitusten paikoin jopa hardrockmainen hyväntuulisuus, toimiva riimittely, perusasioiden käsittely (“Why can’t I have woman like that”) ja hyvin biiseihin istutettu sovitus on niin maukas paketti, ettei paljon toimivampaa autoilulevyä kehtaa edes toivoa.

Kaiken lisäksi levyllä ei ole yhtään edes keskinkertaista, saati huonompaa biisiä, vaan sen pyöräyttää kerran jos toisenkin ympäri nyrkkiä heiluttaen kuin festareilla konsanaan. Se, jos joku, on hyvän levyn merkki. Tältä levyltä ei puutu kuin maltainen maku.

Posted in Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Luomattomuuden tuska. Mikä on kun ei kiinnosta?

Luomisen, tai oikeammin sanottuna luomattomuuden tuska se on yhtä perkelettä. Kun ei vaan vittu kiinnosta. Mikään. Sitä voi sitten miettiä, että onko kyseessä pitkä ja osittain kuuma kesä, oma yleinen ja geeneihin nakuteltu saamattomuus, jonkin sorin (joo tuossa on krjoitusvrhe, mutta en korjaa sitä ku ei vaaan vittu kiinnosta) hiipivä masennuksen esiaste, vai kenties peräti yhdistelmä näitä kaikkia.

Kuvaavaa kuitenkin on, että ajatuskin kaikenlaisesta kirjoittamisesta tuntuu tällä hetkellä aivan totaalisen vastenmieliseltä. Ajattelepa vaikka ärtynyttä terskaa ruosteisessa juustoraastimessa (tai vastaavasti nälkäisiä lihansyöjämatoja tiedät kyllä missä), niin saanet pienen käsityksen siitä mitä lähes pakonomainen luominen saattaa joskus olla.

Okei, ei se ihan yhtä kamalaa ole. Ehkä. MUTTA SILTI.

Tätä taustaa vasten tämä aihe ikään kuin valikoi itse itsensä, sillä muiden aiheiden miettiminen edes ajatustasolla aiheutti välittömän aivotyrän. Ja ödeeman. Ja lokeronivusajoksen.

KUN ON NIIN VAIKEETA

Helvetti, nyt on kesä! Ei kesällä kuulu kirjoittaa. Kesällä ei pitäisi tehdä yhtään mitään. Tämä yleinen ja ainakin meikäläistä rasittava väsähtäminen on kaiken muun mukavan ohella laajentunut koskemaan myös muita asioita.

Levyarvostelut ovat käytännössä ainoa asia, jotka kirjoittavat edelleen itse itsensä ja joiden tekeminen on muutenkin ihan kliffaa. Haastattelut, nämä avautumiset, mielipidekirjoitukset ja oikeastaan mikä tahansa muu raapustelu, eiiii… ei kiitos.

Jos ihan brutaalin rehellisesti puhutaan, niin parasta olisi vain maata sängyssä luurit korvilla ja lukea kirjaa. Vain olla. Miksi en voisi vain olla? Siis mieluusti niin, että olemista ei tarvitse harjoittaa esimerkiksi sillan tai mullan alla.

Myös runkkaaminen tulee kyseeseen, tietysti. Jos näin brutaalin rehellisillä linjoilla jatketaan, niin se on aina kivaa. Joskus kenties hieman pakonomaista ja suorittavaa, mutta loppupeleissä kivaa yhtä kaikki. PS. Runkkaaminen mainittu.

Ja joo joo, tiedän kyllä vastauksen tuohon ylempänä esittämääni kysymykseen. Kunhan heittäydyin laiskaksi idioottipaskiaiseksi ja raapustin paperille kysymyksen, jonka jotkut esittävät ilmeisen tosissaan. Miksi en voisi vain olla, yhyy, miksi emme voi tulla kaikki toimeen, yhyy, miksi sulla on enemmän kuin mulla, buuaaah, miksi ja miksi ja nyyh snif.

Pitää olla todella dorka, jos tuollaisia julkisesti utelee. Yksi lohtu onkin, että tiedän maailmassa olevan vielä itseänikin typerämpiä ihmisiä.

Silti haluaisin vain olla. Kuin kasiainen hyytelössä.

ELÄMÄN SUOLA

Tälläkin hetkellä mietin jo kirjaa, jota pääsen kohta sängyssä maatessani lukemaan. Omaan tahtiin ja juuri sen verran kuin itse sattuu huvittamaan. Jos ei huvita, niin suljen kirjan ja alan lakkaamaan vaikka varpaankynsiäni. Ihan vapaasti ja vailla paineita. Kukaan ei tule lakkausjälkeä arvostelemaan. Piruuttani saatan lakata kaikki kynnet erilaisin neonvärein, eikä asiaan ole kenelläkään mitään sanomista. Käytän nääs sukkia.

Toinen odottamani asia on tuleva Jalometallireissu. Ja siinäkin tärkeää osaa näyttelee matkan helppous, sillä itse ei tarvitse tehdä käytännössä muuta kuin raahautua mukana ja ryypiskellä, vetäistä pari hotelliaamiaista ja seistä paikallaan. Jos naama sattuu osoittamaan lavalla esiintyvää bändiä kohden, niin se on jo viivan päälle jäävää bonusta. Aaah, helppoa! Ei stressiä, ei velvoitteita, ei minkäänlaisia odotuksia yhtään keneltäkään. Ei deadlineä, ei yhtään mitään!

Olen suhteellisen varma, että useampikin nelikymppisiään tarpova lukija voi samaistua ainakin osaan tämän kirjoituksen ajatuksista. Voin tietysti olla myös väärässä, sillä pakkohan minunkin on jossain vaiheessa elämääni olla edes jossain asiassa väärässä. Edes kerran. Joten miksipä se ensimmäinen kerta ei voisi olla vaikka nyt?

Mikäli näin tosiaan on, niin siinä tapauksessa tilanteeni on pahempi kuin kuvittelinkaan. Onko passiivisuus, apaattisuus ja yleinen velttoilu vain oire omasta vammaisuudestani, jonka hyväksi olisi syytä tehdä jotain? Niin kai sitten. Fuk!

KOHTI JONKINLAISTA HUOMISTA

Keski-iän villityksiä ja sinkoilemista odotellessa. Tai no en minä kyllä sellaistakaan halua. Sen sijaan haluaisin, että tämä kirjoitus omaisi edes jonkinlaista sisältöä. Että ei aivan turhaan tulisi naputeltua. Heikolta kuitenkin vaikuttaa. Ja sekin kyrsii.

Kieltäydyn uskomasta, että tämä on pysyvä tila. On näistä ennenkin kärsitty ja aina suosta on noustu. Toipumista ja helteiden loppumista odotellessa tipautan kuoppaan kuitenkin oman hikisen ja valkoista lihaa laiskana flätisevän perseeni. Paha tätä on muidenkaan niskaan kaataa. Saapa nähdä koska tulee seuraavaksi kirjoitettua yleisölle jotain muutakin kuin levyarvosteluja. Ehkä jo huomenna? Tuskin sentään, mutta kaipa sitä vielä joskus.

PS. Kiroilu on matalaotsaista ja harrastan sitä aivan liikaa. Arvatkaas mitä? Jep, sekin kyrsii.

Posted in Avautumiset | Tagged | Leave a comment

Festari(ton)kesä

Otsikko on sikäli osaltani sekä myöhässä että etuajassa, että olisin käytännössä voinut raapustaa ajatukseni pihalle jo toukokuun puolella. Jo silloin oli tiedossa, että tämän kesän festarit olivat osaltani siinä: Steelfest Open Air 2014 – ei muuta.

Ja tämän sanottuani joudun tietenkin tunnustamaan, että edessä on tulevana viikonloppuna Ruisrock, johon olen kuitenkin menossa. Mutta jokseenkin täysin eri syistä. Toisin sanoen, mitä helvettiä?

cry babyAvautuminen historiasta

Kuten aiempinakin vuosina, aina jostain 1990-luvulta lähtien, olen kohtuullisen tarkkaan syynännyt läpi kotimaisten rock- ja metallifestarien tarjonnan joka kesän osalta. Erottelu rockin ja metallin välillä on sikäli paikallaan, ettei vielä 90-luvulla ollut mitään metallifestareita.

Asia, jonka nuoremmat ehkä unohtavat. Silloin metallit käytiin katsomassa sillisalaattimaisissa tapahtumissa, jos ylipäätään käytiin.

90-luvulla kaikki oli muutenkin uutta ja erilaista – jos ei muille, niin itselleni. Isommatkin metallibändit – ehkä vain Metallicaa lukuun laskematta – käytiin käytännössä katsomassa yleisillä rock-festareilla, jotka eivät suinkaan aina rajoittuneet vain ja ainoastaan rock-musiikkiin.

Samalla festarilla saattoi nähdä niin Scooterin tapaista teknomusaa kuin metallimusiikin isoja nimiä. Eikä se ollut outoa. Ärsyttävää, ehkä, mutta se oli ajan henki. Esimerkiksi pikainen mulkaisu vuoden 1997 Nummirockiin ääripäiden osalta: Megadeth, Scooter, Stratovarius, Egotrippi, Amorphis, , Tarot, Tehosekoitin ja niin edelleen. Poppia, rockia ja metallia kevyesti sekaisin.

Tai vaikkapa vuoden 1999 Ruisrock: Metallica, Ministry ja Sentenced jakamassa festareita jakamassa esiintymisaikaa Taikapeilin, Eva Dahlgrenin, J. Karjalaisen ja Tommi Läntisen kanssa. Muista nimistä puhumattakaan.

Tuska, Jalometalli ja muut varsinaiset metallifestarit joko tulivat tai kasvoivat isoiksi vasta 2000-luvun puolella.

“Kaikki on jo nähty.”

En varsinaisesti haikaile moisten festarien perään tipan vertaa. Nykypäivän metalliin ja vähintäänkin raskaaseen rockiin keskittyneet festarit ovat yleisöltään homogeenisempiä. Hyvä niin.

Nykyään lavalla kuin lavalla soittaa jollain tapaa genrellisesti kiinnostavampi bändi. Ja jos joku kyseinen bändi ei kiinnostakaan, ainakaan ei tarvitse vuodattaa verta korvistaan sen takia, että joku tuuttaa eetteriin kahden pennin ysäriteknoa.

Mutta. Se pahamaineinen mutta. Sekään ei lohduta, että festarit ovat täyttä rautaa, malmia, teräksen kolinaa ja \,,/ heviveljeys 666 öri öri öri \,,/ -asennetta, kun tuntuu, että kaikki kiinnostavat bändit on jo nähty. Eikä vain kerran tai välttämättä edes pari, mutta aivan riittävän monesti kuitenkin.

Eikä sekään oikeastaan haittaisi jos osa kiinnostavista bändeistä on jo tullut nähtyä, kunhan mukana olisi jotain muutakin sellaista, jota ei ole aivan lähihistoriassa todistettu, mutta kun ei. Tuntuu, että kaikki (ulkoilma)festarit tänä vuonna tarjosivat sitä samaa, mitä aina ennenkin. Isoja nimiä, jotka on tullut nähtyä tässä muutenkin. Joko festareilla tai klubikeikoilla.

Boo-fucking-hoo

Boo-fucking-hoo

Name-dropping

Katsoin sitten tämän vuoden Tuskaa, Jalometallia tai Nummirockia, mikään niistä ei saanut minua innoissaan ostamaan lippua ja varaamaan majoituksia tai tekemään matkasäätöjä. Nummirockin tarjonta tuntui ylipäätään tosi väsyneeltä, kuten jo parisen vuotta putkeen ja Tuskassa – vaikka kovia nimiä olikin – tuntui näkyvän vähän turhankin tuttuja nimiä. Bändejä, jotka nähty jo ihan riittävästi aiemminkin. Jalometallissa suoraan sanoen sama vika. Isoimmat bändit sieltäkin on jo nähty hetki sitten.

Vika ei tietenkään ole festareissa, vaan allekirjoittaneessa. Mitäs jo olen nähnyt “kaiken”. Mitäs olen niin nirso, etten jaksa lähteä katsomaan sadatta kertaa samoja bändejä. Tai miksen jaksa olla innostunut Emperorin 20-vuotisjuhlakeikasta In the Nightside Eclipse -levyn tiimoilta, vaikka kyseinen kiekko on klassikko omassa lajissaan. Siksi, että Emperor ei ollut viimeksikään erikoinen. Moni muu on varmaan eri mieltä. Ihan vapaasti vaan.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä mukavuudenhaluisemmaksi tulee. Kun vapaa-aika on enemmän kortilla kuin huolettomana parikymppisenä, sitä ei välttämättä enää jaksakaan uhrata aikaansa bändeihin, joita ei oikeastaan varsinaisesti halua nähdä suurella innolla, saati käyttää siihen rahaa toista sataa euroa. Liput, matkat, safkat, paikan päällä juomiset. Ei kiitos.

Ja samaan aikaan pohdin, miksi ihmiset eivät käy enää keikoilla. Sitä samaa fiilistä ei enää ole. Uutuudenviehätystä ei saa enää koskaan takaisin, eivätkä monet bändit edesauta innostumista tarjotessaan laimentunutta versiota itsestään. Verrataan nyt vaikkapa sitä Emperorin vuoden 1997 keikkaa Tavastialla ja vuoden 2007 Tuska-vetoa. Ensi kerta iski kovemmin. Selvästi kovemmin.

End of rant

Mikä lääkkeeksi? Lisää bändejä? Parempia bändejä? Vähemmän kierrätystä?

Oikeaa vastausta ei taida ollakaan, sillä aina on joku, joka nurisee tarjonnasta tavalla tai toisella. Osa varmasti näki tänä vuonna Dimmu Borgirin, Emperorin tai Satyriconin ekaa kertaa. Osalle taas vanhan suosikin näkeminen oli tervetullut uutinen.

Mutta jokaiselle meistä tänä vuonna festarit väliin jättäneeltä on siihen pätevä syynsä. Sopii toivoo, ettei tämä päätös jää kuin tämänvuotiseksi ihmeeksi. Onneksi edessä on sentään Black Flames of Blasphemy, jossa varmasti on uusia, aiemmin Suomessa näkemättömiä bändejä.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Tapahtumat | Tagged , , , , , , , , | 10 Comments

Imukatsaus 2/2014

Imukatsauksen edellisellä kerralla painotus oli sattumanvaraisesti kovin black metal -painotteinen. Tällä erää Metalpitin Imukatsaus jatkaa siitä, mihin viimeksi vuoden hyvien julkaisujen kohdalla päädyttiin.

Ensimmäisenä syöksytään legendaarisen, monen otteeseen tauollakin olleen death metal -yhtyeen pariin.

Massacre-BackFromBeyondMassacre – Back From Beyond (24.3.2014, Century Media)

Vuodesta 1984 asti vaikuttanut jenkkiyhtye ei ole suurten nimien suosioon koskaan päässyt. Syyt tähän ovat jossain muussa kuin itse musiikissa, kuten yhtyeen tuorein, järjestyksessään vasta kolmas studioalbumi osoittaa.

Neljäntoista biisin ja noin kolmen vartin mittainen death metal -teos on raskasta ja vaikuttavaa kuultavaa. Vanhan liiton kuolonmetalli etenee keskitempoisesti murjoen ja murskaten. Biisit vievät tunnelmaltaan heittämällä 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Kun homma on vielä komeasti soundaavaa ja herkullisella örinälaululla kuorrutettua, voiko muuta edes toivoa?

cultoffire-2Cult of Fire – मृत्यु का तापसी अनुध्यान (2.12.2013, Iron Bonehead Productions)

Viime syksynä Suomessakin vieraillut tsekkibändi puski viime vuoden lopulla toisen kokopitkänsä ulos. Allekirjoittaneen mielestä vähemmän hyvän keikan tuolloin vetänyt hattubändi yllättikin tällä levyllä täysin edellä mainitusta syystä. मृत्यु का तापसी अनुध्यान onnistui olemaan paljon parempi teos kuin mitä keikan perusteella ikinä olisi uskonut.

Melodinen ja moniulotteinen kiekko yhdistää perinteiseenkin black metaliin aivan omanlaisiaan sävelkulkuja, rytmityksiä ja ylipäätään herkullisia sovituksia, jotka tuntuvat tässä genressä suorastaan vierailta. Lopputuloksena on kaikkiaan mainio levytys, jota ei kannata sivuttaa oudon nimen, kummallisen lookin tai pehmeän melodisuuden takia.

orcultus coverOrcultus – Orcultus (9.4.2014, Forever Plagued Records)

Raaka ja yksinkertainen black metal on siitä haastava taiteenlaji, että vain harvalla tuntuu olevan taito tehdä siitä samaan aikaan sekä mielenkiintoista että edes jollain tapaa omintakeista. Ruotsalainen, jäseniltään nimettömänä pysyttelevä Orcultus on tässä onnistunut. Yhtyeen toinen julkaisu, bändin mukaan nimetty neljän biisin seiskatuumainen onkin aivan pirullisen kova tekele.

Vaikka Darkthrone tuleekin yhtyeen riffeistä, jollain tapaa mieleen, enemmän sanoisin kiekon olevan velkaa Craftille. Yksinkertaista, pahaenteistä, rumaa ja kovin karkeatekoista. Soundit ovat varsin lo-fi-menoa, kuten tyyliin sopii. Alkuvuoden parhaita levyjä.

monarque-lysnoirMonarque – Lys noir (30.4.2013, Sepulchral Productions)

Jo reilut vuosi sitten julkaistu Lys Noir on kanadalaisen Monarquen kolmas täyspitkä levytys. Yhtyeen vähemmän valtavirtainen ja samalla selvästi Orcultusta siistitympi ja melodisempi black metal on kuitenkin lajissaan tyylikästä ja mainiosti toteutettua nopeatempoista mäiskettä.

Tietynlainen kylmän pohjoisen melankolinen mentaliteetti on vahvasti läsnä myös Monarquen soitannassa. Tästä syystä ja tietenkin itse hyvien biisien takia Lys Noir on kuuntelunsa ansainnut. Vaikka sitten vuosi ilmestymisensä jälkeen.

aborted-tnmAborted – The Necrotic Manifesto (28.4.2014, Century Media)

Astetta valtavirtaisempaa on Belgian nimekkäimpiin death metal -yhtyeisiin lukeutuva Aborted. Lähes 20 vuoden ajan veristä grind-vivahteista kuolonmetalliaan puskenut yhtye on tehnyt tasaisia onnistumisia kautta vuosien, eikä bändi petä nytkään.

Erityisen ihmeellistä onnistumista Aborted ei tarjoa, vaan enemmänkin noudattaa tasaisen murhaavaa, hyvin tuotettua ja paikoin sopivan steriiliä ruumiinpilkontaa. Jos bändiä on vierastanut aiemmin, muutosta moiseen ei ole luvassa tälläkään kertaa. Toisaalta vanhoille faneille levy on varsinaista korvakarkkia. Kevään takuuvarma kuolonlaaki tämäkin.

Arch_Enemy__War_EternalArch Enemy – War Eternal (9.6.2014, Century Media)

Katsauksen viimeistä tekijää edustaa myös viimeisimpänä ilmestynyt ja samalla koko koosteen valtavirtaisin levytys. Tässä välissä lienee hyvä tunnustaa, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Arch Enemyn melodisesta death metalista, en livenä enkä juuri levyllä. Uusi levy on askel parempaan päin.

Vokalistin vaihtuminen on tehnyt hyvää, sillä nyt rähisevä ääni on selvästi parempi kuin aiemmin – mitä ei taatusti uskoisi viehättävän syöjättären ulkonäön perusteella. Samalla on jotain tapahtunut myös sävellyspuolella, tai sitten olen auttamattomasti pudonnut kärryiltä, sillä War Eternal kuulostaa vaihteeksi jopa kiinnostavalta levyltä. Raskassoundinen ja hyvin tuotettu tekele ei ole ehkä erityisesti allekirjoittaneen antia, mutta toimiva paketti kaikesta huolimatta.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kuukauden levy: Overkill – The Years Of Decay

Metallican viisi ensimmäistä pitkäsoittoa ovat periaatteessa varsin hyvä vertailukohta ja mittatikku. Ensimmäisen levyn räyhäkkyydestä vähitellen kohti kunnianhimoisempaa, teknisempää ja lopulta myös keskitempoisen radioystävällistä heavy metalia kulkeva taival kun sattuu osumaan napakasti myös monen muun yhtyeen taipaleeseen.

Jo vuonna 1980 perustettu jenkkibändi Overkill julkaisikin 80-luvulla omat vastaavat teoksensa. Kahden ensimmäisen kiekon suoraviivainen thrash/speed metal sai vuonna 1988 seurakseen bändin oman Ride the Lightningin tai Master of Puppetsin, kun Under the Influence kehitteli mukaan myös hivenen värikkäämpää ilmaisua.

Master of Puppetsin ja …And Justice For Allin tienoille Overkill ponkaisi kuitenkin vasta vuonna 1989 julkaistun The Years of Decayn myötä, joka pisti pakkaa uusiksi monellakin tavalla. Yhtyeen pirteä ja napakka mättö oli edelleen uskollista jo esikoisen aikana lasketuille juurille, mutta kappalemateriaali oli tällä kertaa selkeästi monipuolisempaa.

Elimination, E.vil N.ever D.ies ja erinomaisen tehokas I Hate hakkaavat rässimiehiä nenään vanhaan tuttuun malliin. Sovitukselliset yksityiskohdat ja osin jopa hienoisen tekniset kulmittelut päästettiin kuitenkin kunnolla irti vasta kiekon jälkimmäisellä puoliskolla.

Birth of Tension ja Who Tends the Fire ahtavat mittaansa jo sen verran rikasta sävellystyötä, että vertaukset …And Justice for Allin pätemiseen eivät ole aivan vailla katetta.

Kymmenisen minuuttia kellottava Playing With Spiders / Skullcrusher vie ilmaisua toiseen ääripäähän. Kappaleen murskaava ja doomahtavassa hengessä kulkeva junttaaminen oli selkeä irtiotto vanhasta reippailusta.

Laulaja Bobby “Blitz” Ellsworthin mahtavaa laulua ja herkistäviä akustisia kitaroita raskaampaan jyrään yhdistelevä nimikappale puolestaan on kuin Overkillin vastine Fade to Blackin ja Onen tunnelmoinnille.

Kappale tuo myös hyvin esille yhtyeen tyylitajuiseksi ja saumattomaksi hioutuneen soiton, jonka kirkkaimpana kärkenä kirkuu ja revittelee laulaja Bobby Ellsworthin terävä ja välittömästi tunnistettava kurkkutaiteilu. The Years of Decay osoitti vastaansanomattomasti, että tämä mies laulaa halutessaan lähes mitä tahansa.

Yksi tärkeä yhtyeen musisointia eteenpäin vienyt seikka oli myös studion vaihtuminen. Edellisillä levytyksillä käytetty ja nykyisin jo legendaarisessa asemassa oleva Pyramid Sound Studio (Anthrax, S.O.D, Nuclear Assault, Testament ja lukemattomat muut) kun tahtoi luoda hieman kuivakkaa ja selkeästi aikaansa sidottua soundia, jossa oli mukana toki oma välittömästi tunnistettava persoonallinen otteensa.

Pyramidin eväin Overkill ei olisi kuitenkaan saanut koskaan vietyä soundiaan uudelle tasolle. The Years of Decayn äänittänyt ja nappuloita väännellyt Terry Date (mm. Panteran kiekot välillä 1990-1996) sen sijaan ruuvasi säröt levyn monipuolista sisältöä vastaaviksi.

The Years of Decay kuulostaa vielä tänäkin päivänä, kunnioitettavat 25 vuotta julkaisunsa jälkeen, hyvin aikaa kestäneeltä ja sävellyksellisesti rikkaalta levytykseltä.

90-luvun koittaessa Overkill väänsi oman pakotetun Black Albuminsa (pääosin tylsä I Hear Black (1992)) ja lipsuivatpa ukot myös kaamean tönkön groovaamisen pariin, mutta viime vuosina vanhat herrat ovat runtanneet taas perinteisempää ja ankarampaa thrashia. Ympäri nuollaan, yhdessä tullaan, vai kuinka se kulunut sanonta nyt mahtoikaan kuulua.

Posted in Bändit ja artistit, Kuukauden levy, Levyt ja demot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Kaikki on vain minua varten.

Ajattelin käydä:

Vaatekaupassa

Ajattelin kokeilla päälleni kaikkea mahdollista. Erilaista, samanlaista. Mitä nyt löytyy. Otan vaatteen rekistä, ja katson sitä ylimalkaisesti. Nääh, ei tämmöistä paskaa. Heitän rievun olkani yli. Voin kuvitella näyttäväni piirroselokuvan hahmolta, joka vaihtaa näköesteen takana vaatteita. Yksi lentää tuolla, toinen täällä. Väärän kokoisia, väärän värisiä. Valmistaja on väärä, merkki on väärä. Ei. Kun yksi sopiva sattuu kohdalle, kokeilen sitä. Vaan pian se talloontuu muiden joukkoon lattialle. Pari sukat saatan huolia. Kävelen niiden kanssa ovesta, kulkematta kassa-ruudun kautta.

Käsityömessuilla

Ihan kivoja kojuja. Katselen, kokeilen ja hypistelen kaikkea. Samalla mietin mitä siitä kaikesta itse voisin saada aikaan. Otan ohitse kävellessäni mukaan mitä nyt sattuu käteen tarttumaan. Se, mikä ei pysy kädessä, tippuu maahan ja jää siihen. Ei minulla ole aikaa millekkään, mitä varten tarvitsisi pysähtyä. Koko ajanhan tulee vastaan uutta otettavaa. Joku huutaa perääni, mutten kuule. Mitä minua kiinnostavaa nyt jollain voisi olla? Kävelen ulos tiputellen tavaraa toisensa jälkeen. Parista tavarasta pidän ihan tosissani, ja niistä pidän kiinni. Vien ne kotiin, ja valmista niistä kopioita ystävilleni.

Ravintolassa

Tilaan kaiken listalta. Yksitellen. Maistan jokaisesta lautasellisesta haarukallisen, tai laapin sormilla maistiaiset. Ruuat, jotka eivät heti ole makuuni, saavat äkkilähdön. Lautaset liitelevät pitkin pöytää, ja viimein päätyvät lattialle. Naurattaa, kun tarjoilijat liukastelevat. Jostain ruuasta pidän. Syön sitä niin paljon kuin nyt satun jaksamaan. Röhkin ja syljeskelen. Näytän myös keskisormea kaikille, joita pöytätapani häiritsevät. Poistun ravintolasta maksamatta, ja mennessäni kaapaan huvikseni kainalooni yhden maustetarjottimen. Taskuihini livahtaneet matkaeväät ovat jo maistamatta paskaa.

Taidenäyttelyssä

Katselen teoksia kaukaa. Kiinnostavia hieman lähempää. Jos havaitsen jotain todella kiinnostavaa, käyn koskettamassa teoksen pintaa. En edes hätkähdä kun hälyttimet alkavat laulaa. Myötäilen sormillani teoksen pintaa, ja pyyhin siihen sen mitä äsken löysin nenästäni. Taulut otan seiniltä, ja pyörittelen niitä käsissäni. Kun kyllästyn, pudotan ne käsistäni. Parhaimman taulun vien poistuessani omine lupineni.

Ajattelin käydä myös “levyostoksilla”.

 

 

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , | 1 Comment

Ehdottomuus ja purismi on hyve

On hienoa olla joskus rehellisen umpimielinen, ahdaskatseinen, paikallaan polkeva ja puristinen. Kyllähän tämä totuus on ollut tiedossa jo iät ja ajat, mutta Sweden Rockiin matkalla ollut tuttu nosti tämän jälkeen pintaan. Kysehän on tietysti musiikista, sillä taiteessa tämä ajatus näyttäytyy joskus erityisen kauniina.

Yhteiskunnallisissa asioissa tilanne nähdään nykyään enimmäkseen toisin. Avarakatseisuutta, värikkyyttä ja erilaisten ilmiöiden ymmärtämistä. Ainakin puoliksi ihan pätevästi nähty, vaikka itse en koekaan asiaa kovin mustavalkoisena. Joskus on hyvä olla ehdoton. Ja mitä taiteeseen tulee, niin ehdottomuus ja jääräpäisyys – sanoisinko peräti musiikillinen impivaaralaisuus – on peräti rikkaus.

Kyllä kyllä, taidetta on moneen lähtöön. ArcturusUlver, kolumbialaiset reggae black metalit ja muut vastaavat poikkitaiteelliset tahi muutoin sekavat sopat omaavat oman paikkansa, mutta näitä paikkoja ei tässä kirjoituksessa käsitellä.

Ja miksi ei käsitellä? No koska olen ehdoton. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikenlainen taidehomoilu ja genremäärityksiltään epämääräiset sekasikiöt ovat mielenvikaisten ja yhteiskuntakelvottomien ihmisten hörhöilyjä. Tukka pois ja linnaan, sanon minä.

ENEMMÄN ON ENEMMÄN JA NOPEUSKIN ON HYVE

Otetaanpa tähän malliksi vaikkapa nopeasti soittaminen ja niin sanottu soitinporno. Kukas kupan runtelema mulkku se sanoikaan, että moinen on aivan perseestä? Itse olet perseestä! Nopeus ja tekninen suorittaminen on mitattavissa oleva hyve, jossa voi kilpailla ja loistaa aivan samoin kuin vaikkapa satasen pikajuoksussa, painonnostossa tai runkkaamisen sm-kilpailuissa.

Nämä kolme asiaa ovat kaikki tekijälleen nautintoa tuottavia kokemuksia, ja ainakin kahden ensimmäisen kohdalla järjestetään myös yleisöön meneviä suuria kilpailutapahtumia. Kaikilla on hauskaa ja nopein tai vahvin voittaa. Hyve on absoluuttinen, se on olemassa ja sillä on tarkoitus.

Ja sitten tulee joku hapenpuutteesta kärsivä dorka, että tämä ja tämä muusikko sortuu tekniseen runkkaamiseen tai käyttää nopeaa rumpalointia itseisarvona. Että kamalaa hyi, missä tyylikkyys, missä hyvät biisit.

Dorka on väärässä ja luultavasti jo syntymässä aivovammautunut ihminen, jonka olisi parempi siirtyä kuuntelemaan Coldplayta, Ephel Duathia, Pepe Willbergiä, Cradle of Filthia tai jotain muuta vastaavaa täysin toisarvoista ja vääriä asioita painottavaa himmailua.

Pidä sinä dorka surkeat mielipiteesi omana tietonasi, niin minä kuuntelen Krisiunia, Gorgutsia ja Mardukia, koska se on kaunista ja absoluuttisestikin mitattuna monin tavoin hyvää ja oikeaa musiikkia. Minulla on myös iso ja elinvoimainen penis, eikä sen kärki muistuta ryppyistä tomaattia, kuten dorkalla varmasti muistuttaa.

YLIKANSALLISET TRENDIT

Tästä pääsemmekin trendeihin. Äärimmäisiä ilmiöitä ja taiteen puhtautta vastustavat ihmiset ovat oletettavasti myös trendien perässä juoksevia klovneja. Tärkeää on milloin mikäkin asia ja tämän asian tärkeys riippuu suunnattomasti siitä, mitä klovnin kanssaklovit ovat asiasta mieltä.

Ja auta armias, jos jokin ylikansallinen suurklovi päättää jonkin asian olevan poissa muodista, niin pienklovnit kautta maailman viistävät leuka lattiassa ja vikisevät olevansa samaa mieltä. Perkeleen tontut, tässä teille ensiapua:

Olen vieläkin katkera sille Soundin levyarvostelijalle, joka lyttäsi Broken Hopen tyylipuhtaan, kauniin, teknisen, nopean, herkistävän ja jokaisella tavalla täydellisen levyn, koska levyn edustama tyyli (death metal) oli kuulemma poissa muodissa ja siksi ihan tympeää.

Kuinka kukaan voi olla tätä mieltä? Millaisista ihmisistä tämä maailma oikein koostuu? Joudunko minä hengittämään samaa ilmaa näiden geenijätteiden kanssa?

Kuten edellisessä kirjoituksessani mietiskelin, niin pitkän diskografian omaavat ja omaa juttuaan jääräpäisesti tekevät yhtyeet ovat parasta ikinä. Vähät siitä, että joku pienimunainen pelle peräänkuuluttaa kehittymistä tai uusien tuulien haistelemista. Haistelepa sinä vaikka Zyklon B:tä ja anna taitelijoiden olla ehdottomia, puristisia ja näkemyksessään umpimielisiä.

Ehdottomuus on keino puhdistaa omaa ilmaisua yhä lähemmäksi valitun tyylilajin ideaalia. Olla paras ja puhtain edes jossain, eikä vain heilutella ympäriinsä miten sattuu olematta varsinaisesti yhtään mitään.

Törkeän häpeämätön kasariheavy, puhdas death metal wanhaan malliin, saatanaa julistava raaka black metal, AOR, blastia piiskaava tiivis grindaus, melodinen kikkelihevi, rehellinen rock’n’roll ja muut vastaavat asiat, MINÄ TERVEHDIN TEITÄ.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , , | 1 Comment

Imukatsaus 1/2014

Imukatsaus on Metalpitin säännöllisen epäsäännöllisesti ilmestyvä katsahdus, mulkaisu tai pohdinta digitaalisiin promoihin, joiden varsinaisen arvostelu jätetään täysin muille medioille.

Koska digiformaatissa eli imutettavissa tiedostoissa tuppaa olemaan paikoin myös laadukasta kamaa, nostaa Metalpit esille ajoittain muutamia merkille pantavia tuotoksia näissä katsauksissa.

Näin ensimmäisellä kerralla käymme läpi retrospektiivisti muutaman alkuvuoden aikana käsiimme päätyneen tekeleen. Levyt eivät ole missään tietyssä järjestyksessä, aakkosittain tai ilmestymispäivin, vaan lähinnä promotiedostojen saapumis- tai kuuntelujärjestyksessä.

Darkmoon Warrior – Nuke ‘Em All (11.11.2013, World Terror Committee)

darkmoonwarrior-nukemall

Hölmöstä nimestään huolimatta tämä tekele iskee korville rehvakkaan äijäpitoisella black/thrash-menolla. Soundit ovat rosoisen rasvaiset ja ehkäpä juuri tämänkaltaiseen meluamiseen oikeanlaiset.

Mitään uutta ja ihmeellistä Nuke ‘Em All ei sinänsä genreen tarjoa, mutta sen verran kova lisäys lajiinsa, että tämä teos kannattaa tsekata muodossa jos toisessa kaikesta huolimatta. Imperiumin arvio löytyy tästä.

Graveborne – Through the Window of the Night (20.1.2014, Séance Records)

Graveborne-ThroughtheWindowoftheNight

Kolmisen vuotta sitten ilmestyneen Graveborne-debyytin (Pure Negativity) kohdalla ei voinut puhua kovin kaksisesta levystä (Imperiumin arvio levystä), joten onkin melkoinen yllätys miten napakasti tämä uutukainen toimii.

Vahvasti Gorgorothin ajoittain tuova Through the Window of the Night sisältää paitsi raakaa ilmaisua black metalin nimissä, myös maukkaita melodioita ja kylmänkalskeaa ilmaisua. Nopeatempoista ysärihenkeä hyvän mallin mukaisesti.

Behemoth – The Satanist (3.2.2014, Nuclear Blast)

behemoth-thesatanist

Helmikuussa ilmoille tullut The Satanist herätti heti alkuun paljon kohua ja puhetta paitsi toimivan videobiisinsä, myös myöhemmin koko levynsä puolesta. Behemoth on vuosi vuodelta joko nostanut rimaa – tai vähintäänkin pitänyt sen korkealla – ja tätä The Satanist nostaa ehkä hieman entisestään.

Bändin mustanpuhuva kuolonmetalli, nopeatempoisesti tai maltillisemmin, on eittämättä viritetyimmillään tällä levyllä. Soundit ovat tuhdit, viimeistellyt ja jossain määrin myös steriilit. Onko The Satanist sitten kovin Behemoth-levy yhtyeen dm-aikakaudelta, siihen tuskin tässä vaiheessa voi vielä varmuudella vastata.

Varmaa on vain se, että Behemoth kuuluu äärimetallin puolella alkuvuoden kovimpiin tekijöihin.

Erebus Enthroned – Temple Under Hell (2.4.2014, Séance Records)

ErebusEnthronedAustralialainen Erebus Enthroned on mennyt meikäläiseltä aiemmin tyystin ohi. Kun nimikään ei vielä herättänyt minkäänlaisia odotuksia, oli äärimmäisen positiivinen yllätys löytää tämän nimen takaa varsin hyvä, mustanpuhuva ja kylmyyttä huokuva black metal -levytys.

Nopeatempoisuuden ja pahaenteisyyden varaan rakentuva Temple Under Hell ei ole ehkä mikään omaperäisyyden perikuva, mutta se on tunnelmaltaan sen verran jyhkeä ja hyisevä, että tälle kiekolle sopii antaa mahdollisuus.

Entartung_PeccataMortalia_CoverEntartung – Peccata Mortalia (8.3.2014, World Terror Committee)

Saksalaisyhtye Entartungin parin vuoden takainen debyyttilevy Krypteia oli varsin kova teos (Imperiumin arvio levystä), eikä tämä yhtyeen toinen tuleminen jää pekkaa pahemmaksi. Kylmäsävyinen, hieman melankolinenkin black metal soi kirein soundein ja on epäomaperäisyydestään huolimatta löytänyt melkoisen sweet spotin kuulohermosta.

Craftmaisia piirteitä sisältävä Peccata Mortalia tasapainottelee rauhallisten ja nopeiden kohtien välillä esimerkillisen hyvin. Levy tallustelee nuoralla myös raakuuden että kliinisen ilmaisun välillä ja vieläpä siinä hyvin onnistuen. Melodista, mutta kuitenkin miellyttävän rujoa ja korutonta.

SP037Monarque / Forteresse / Csejthe / Chasse-Galerie – Légendes (28.3.2014, Sepulchral Productions)

Neljästä kanadalaisbändistä koostuva 4-way-split-julkaisu käsittää jokaiselta yhtyeeltä yhden biisin. Yhteistä kaikille on tietysti tyylilaji, eli omanlainen kanukki-bm. Tässä taas yhdistyy tietynlainen mielentila ja tyyli, eräänlainen melankolinen kaiho ja samaan aikaan kylmäsävyinen tunnelma.

Mikään bändeistä ei ole lainkaan hassumpaa laatua, mutta voittajaksi pitänee nostaa kokonaisuuden avaava Forteresse. Kahtena gatefold-seiskatuumaisena julkaistava Légendes on lähes pakollista tsekattavaa jokaiselle bm-fanaatikolle.

Loppuun vielä tarjoamme Behemothin viimeisimmän videon sensuroimattoman version.

BEHEMOTH “Blow Your Trumpets Gabriel” Official Video Uncensored from Behemoth Official on Vimeo.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , , , | 1 Comment