Klassisen kokoonpanon ihanuus ja muita totuuksia

Moi kaikki.

Palaan nyt pitkästä aikaa astialle, sillä minua on alkanut harmittamaan musiikista ja erityisesti sen tunnepuolesta mitään ymmärtämättömät ihmiset, joiden subjektiiviset mielipiteet tuppaavat olemaan usein absoluuttisen vääriä. Tämä siis on minun oma objektiivinen ja tarkkaan punnittu mielipiteeni, joka on luonnollisesti myös kiistämätön ja universaali fakta.

Kyse on yhtyeiden alkuperäisjäsenistä ja heidän luomansa perustan kunnioittamisesta. Nythän on niin, että korvaavat muusikot eivät voi ikinä saavuttaa edeltäjänsä henkeä ja maagisin mittarein mitattavaa taitotasoa. Muuta väittävät fanit eivät ole oikeita faneja, tuskin edes ihmisiä, eivätkä he ole ymmärtäneet bänditoiminnan ja taiteen funtiota oikein.

Asia tuli mieleeni tässä taannoin, kun saimme lukea AC/DC:n laulajan korvaongelmista ja Rushin rumpalin eläköitymisestä. Erityisesti jälkimmäisen kohdalla on tullut törmättyä jos jonkinlaiseen itkuun ja valitukseen, mitä ei voi mitenkään hyväksyä. Eihän Neil Peart ollut edes Rushin alkuperäinen jäsen, vaan lähinnä valmiiseen pöytään hypännyt syöppö ja kunniakkaan edeltäjänsä menestyksellä ratsastanut toistaitoinen perässähiihtäjä.

Julistankin tässä nyt, että uskottavuuden ja aidon hengen saavuttamiseksi Rushin olisi syytä pestata John Rutsey takaisin kannujen taakse. Sen ohella, että Rutsey oli kunniakas alkuperäisjäsen ja täten myös ainoa ja oikea vaihtoehto, niin hän on nykyään myös kuollut, mikä toisi esiintymisiin aivan uudenlaista mystillistä syvyyttä.

Olen sitä paitsi aivan varma, että ilman Pearttia Rushista olisi tullut paljon parempi yhtye. Rutseyn maaginen ja alkuperäisjäsenen puhuttelevaa henkeä sisältänyt ote olisi siivittänyt bändin käppäprogen maailmanlaajuiseksi valtiaaksi ja kaikkien täysipäisten ihmisten esikuvaksi, jonka käppäfilosofian mestariteoksiin luettavia sanoituksia olisi opiskeltu innolla aina Pohjoin-Korean pomoja myöten.

Dave Evans on tietysti myös ainoa oikea valinta AC/DC:n keulille, eivätkä esimerkit vielä tähän lopu. Eipä ole esimerkiksi Deep Purple kuulostanut enää miltään sen jälkeen, kun tämä Ian Gillanin laulukyvytön absolutisti huliganistisika hyppäsi mikin varteen hillumaan. Mokomakin pyrkyri. Henki puuttuu, missä magia? Ei ole, ei käy. Tuokaa takaisin Rod Evans, sanon minä!

Alkuperäisjäsenien paremmuutta ei voi koskaan eikä milloinkaan kyseenalaistaa, eikä edes silloin, sillä korvaavat muusikot ovat aina sieluttomia. Aina ja myös tällöin!

Ja sitten on vielä Iron Maiden ja tämä toistaitoinen tuurijussi… kukas se nyt olikaan… niin, Bruce Dickinson. Voimme nykyään vain haaveilla siitä magiasta ja aidosta tunteenpalosta, mitä Paul Day alkuperäisjäsenen ominaisuudessa aikoinaan Maidenin keulilla esitti. Hemmetti, jos Dickinsoniin verrataan, niin olen varma, että DiAnnokin lentäisi lentokonetta paremmin.

Tässähän aivan hermostuu. Onneksi kaikkea ei ole vielä menetetty, sillä voimme suorittaa eräitä tarkkaan harkittuja korjaustoimenpiteitä maximaalisien vahinkojen välttämiseksi. Suositumpien bändin levyistä kun otetaan aina ajoittain uusintapainoksia, niin esimerkiksi Rushin tapauksessa näistä pitäisi leikata kaikki rumpuraidat pois. Paitsi tietysti debyytiltä, sillä sen rumpuja pitäisi nostaa enemmän pintaan myöhäisemmän tuotannon henkisyyden ja aitouden puutetta korvaamaan. Meinaan jos noita Peartin tyrimiä kiekkoja ajattelee, niin kyllähän täydellinen poissaolokin on parempi vaihtoehto, kuin alkuperäisjäsenen luoman MAAGISHENGELLISEN SIELUKKUUDEN häpäiseminen!

Sama hoito myös Motörheadille, kyllä jämpti on niin. Olkoonkin että Motörheadin viimeiseksi jääneen kokoonpanon julkaisut olivat musiikillisesti parhaita ja muutoinkin täysin kunkkumatskua, niin paskoja ne olivat silti. Tämä koska Lemmy ainoana alkuperäisjäsenenä ei kyennnyt yksin korvaamaan tuoreempien rumpalien ja kitaristien täydellistä alkuperäisjäsenettömyyttä.

Jokaisen uudemmasta Motörheadista pitävän olisikin syytä häveltä, polttaa itsensä ja levyhyllynsä, sekä hävetä vähän vielä lisää. Uusintajulkaisuista kun miksataan vielä kaikki kitarat ja rummut mäkeen ja jätetään jäljelle vain basso ja laulu, niin saavuttaisimme taas alkuperäismiehen yksinoikeudella vaaliman maagisen ytimen ja ilmaisun puhtauden. Sitä paitsi olihan bändin nimikin Motörhead, eikä Motörheads.

Ja jos tarpeeksi päätä kiristää, niin voi ottaa mallia minusta ja kuunnella jatkossa vain yhden miehen tai naisen sooloartisteja, sillä heitä harvemmin kukaan yrittää korvata. Tämän ansiosta maagisuus, henki ja se kuuluisa ALKUPERÄINEN KOKOONPANO on läsnä aina ja iankaikkisesti. Aamen sille!

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit | Tagged , , , | Leave a comment

Levyarvostelijat ovat täyttä paskaa

Yllä oleva otsikko voi tuntua asiayhteydestä irroitettuna puhtaalta klikkijournalismilta tai vähintäänkin myöhäisen baari-illan kärjistetyltä kommentilta arvostelijoihin ärsyyntyneeltä muusikonrentulta.

Varmasti se on molempia, mutta myös mitä vilpittömin itseanalyysini musa-arvostelijoiden tilasta tätänykyä. Ehkä “täyttä paskaa” on hieman liioitellusti ja turhan ikävästi sanottu. Ehkä pitäisi vain sanoa “turhinta kuonaa”.

“No mitä vittua nyt taas, Serpent?”

Kiltimmin aseteltuna otsikossa voisi yhtäältä lukea “musiikin digitalisoituminen teki levyarvosteluista turhia”, mutta rehellisesti sanoen se kuulostaisi lähinnä kulttuuritutkijan gradulta.

Muistellaan ihan lyhyesti menneitä. Kun olin nuori – noin sata vuotta sitten – levyarvostelijat olivat kovia jätkiä ja jätkättäriä (ei sillä, että yhtään metalliarvostelijanaista muistaisin, mutta terveiset sentään Vanessa “Headbanger’s Ball” Warwickille).

Heidän paperille kirjoitetut sanansa kertoivat mitä ja millaisia levyjä tai bändejä kannatti kuunnella, ja mitkä vuorostaan jättää levykaupan hyllyn perälle. Vaikka joskus paperilla tilaa oli niukasti ja sanavalinnat tämän asti tiukilla tai ehkä huonostikin perusteltuja, niillä oli arvonsa. Ihan vastaavalla tavalla kuin noin suunnilleen samaa musamakua olevien kavereiden suosituksilla.

Sitten tuli internet ja muutti kaiken. No ei, ei se oikeastaan mitään muuttanut. Se siirsi, tai oikeammin sanoen laajensi levyarvostelut kattamaan myös internetin. Hyvä näin, sillä näin arvosteluita pystyi lukemaan pidempinä, perustelluimpina versioina. Kirjoittajiakin tuntui mahtuvan maailmaan enemmän, kun jopa Suomen kokoisessa maassa oli muutakin kuin Soundi ja Suomi Finland Perkele (R.I.P.).

Jossain vaiheessa tuolloin, siinä vuosituhannen vaihteen korvilla, itsekin iskin näppini tähän mämmiin, josta nyt avaudun. Ei sitä koskaan toki kuvitellut miksikään Klaus “Metalliliitto” Flamingiksi pääsevänsä, ei totta vieköön, mutta sitä ajatteli oman musankuuntelun ohessa kenties pystyvänsä suosittelemaan hyvää metallia muille kanssahevareille.

Ja samalla tietysti sanomaan painavan sanansa niistä paskoista levyistä. Niistä, joihin kenenkään koskaan eikä missään pitäisi rahojaan käyttää.

Varsin äkkiä niitä levyjä rupesi postilaatikosta ropisemaan, vieläpä sangen hyvää tahtia. Suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin sitä parasta ikinä, mutta mitä siitä. Saipahan uutta musaa kuunneltavaksi ja samalla runosuonet auki.

Tähään päivään mennessä, noin 13 vuotta myöhemmin, olen Imperiumiin rustannut vajaat 4000 juttua ja Infernoon muutaman satasen päälle. Siihen parit muut mediat vielä päällle, niin onhan tässä ehtinyt raapustaa metallimusiikista jo yhden ihmiselämän edestä.

Vieläkään ei ole alkanut meno kyllästyttää ja uutta kuultavaa tulee kenties enemmän kuin koskaan. Samalla tämä kaikki puuhastelu tuntuu turhemmalta kuin koskaan aiemmin.

Rahan ja maineen takia

On selvää, ettei kukaan ryhdy levyarvostelijaksi rahan takia. Ihan jo siitä syystä, ettei siitä hommasta makseta. Tai ehkä jollekin jossain, muttei merkittävässä määrin Suomessa.

Mainetta puolestaan saa helpommin vaikka YouTube-höpöttelijänä kuin levykriitikkona. Sitä paitsi näissä hommissa sitä ennen pitkää suututtaa jonkun jossain. Siinäkin mielessä kyseessä on paska harrastus. Oikeaksi työksi tätä ei voi kutsua, kun ei kerran palkkaakaan ropise.

Mutta en halua nyt puhua rahasta, työtunneista tai muustakaan moisesta turhasta.

Haluan puhua levyarvostelijoiden turhuudesta ja haluan ihmisten tietävän, että kyllä, minäkin tiedän tilanteen. Sen kaiken turhuuden.

Kuka enää kaipaa levyarvostelijoita? Sanoisin tähän jotain näppärää, mutta tuntuu rehellisemmältä sanoa, ettei juuri kukaan. Enkä voi syyttää heitä siitä.

Kaikki, mitä teet, on turhaa.

Kun internet mullistui ensin YouTuben myötä ja sittemmin kaiken muunkin suoratoiston kautta, levyarvostelijoiden kohtaloksi oli valua paskamittarilla alaspäin. Suoraan sinne kuonaosastolle. Miksikö?

Koska musan kuuntelu on niin helppoa ilman, että tarvitsee kävellä sinne levykauppaan tsekkaamaan niitä levyjä, joita se demosetä tai levyarvostelija käsk… neuvoi kuuntelemaan ja/tai ostamaan.

Enää musaa ei tarvitse tsekata edes vertaisverkoista (torrent) tai blogisivujen kautta warettamalla – saati IRCistä – vaan (lähes) kaiken voi luukuttaa Spotifystä, Deezeristä, Apple Musicista, Rdiosta ja mitä näitä nyt on.

Tai viimeistään sieltä YouTubesta, jonne se se harvinaisempikin limited to 200 purple vinyl ep kuitenkin päätyy jonkun ahkerikon toimesta.

Joku voisi väittää, että levyarvostelijan tehtävänä on esipoimia ne rusinat pullasta ja esitellä ne kuulijalle, jotta hän voisi etsiä sitten ne “hyväksi havaitut levyt” sieltä netistä kuunneltavaksi, mutta tokkopa vain nykynuorisolla sellaiseen aikaa on.

Ja vaikka olisi, levylafkat eivät tätä ajatusta tue. Arvostelulevyt tulevat niin usein myöhässä, ettei arvostelulla ole uutuus- tai uutismielessä oikeastaan enää merkitystä. Jos taas tulevat ajoissa, niin kämäsinä vesileimattuina mp3-tiedostoina, joita sitten pitäisi kuunnella atk-juttuja kikkaillen.

Eihän se toki vaikeaa ole, mutta ei siinä myöskään ole sitä samaa hohtoa kuin fyysisessä levyssä. Jokainen levykeräilijä tai muu musaniilo tämän tietää rautalankaa käyttämättäkin.

Oikeastaan levyarvostelijoita kohdellaan noin ylipäätään turhana paskana, reliikkinä, mikä toki saattaa olla täysin ansaittua. En tiedä onko kukaan levyarvostelija missään päin maailmaa tehnyt tällä vuosituhanella mitään niin merkityksellistä työtä arvosteluiden parissa, että se ansaitsisi taputukset, saati mitään sen isompaa.

Jos levylafkoilta kysytään, ei varmasti. Jos kysytään julkaisevilta medioilta, vastaus on yhä ei. Levy on se palkka, jonka arvostelusta saat ja jos se ei kelpaa, voit arvostelija painua vaikka helvettiin – kulkematta lähtöruudun kautta. Tai saahan kirjoittaja aina sitä maankuulua näkyvyyttä.

Bändiläisille nyt on ihan se ja sama onko levyarvostelijoita edes olemassa. Paitsi jos arvostelu on hyvä. Sitten arvostelun voi vaikka jakaa netissä, esimerkiksi oman bändin Facebook-sivulla Muuten arvostelija on paska tyyppi ja pitäisi viedä vähintään saunan taakse, perkele.

No miksi helvetissä minä sitten teen tätä vuodesta toiseen jos tämä kerran on niin perseestä? Rakkaudesta lajiin, tietysti, rakkaudesta lajiin. Arvostelemisiin.

Posted in Avautumiset, Levyt ja demot | Tagged , , , , | 2 Comments

Kiinni jäitte, musanatsit!

Kielioppinatsi, sääntönatsi, uusnatsi, pelkkä natsi. Kenen seurassa viihtyisit?

Sanalla natsi on lähtökohtaisesti negatiivinen kaiku, ainakin useimpien ihmisten korvissa. Sanaa natsi käytetään milloin missäkin yhteydessä tarkoittamaan jonkinlaista tiukkapipoa, joka ojentaa ihmisiä nipottaen milloin mistäkin.

Mutta kun puhutaan pelkästään natseista, sanan asiayhteys vakavoituu. Enää kyse ei olekaan hassunhauskasta mielenpahoitustermistä, jolla näpäytetään liian innokasta päällepäsmäriä.

Suomen NSBM-skene yhdessä kuvassa.

Suomen NSBM-skene yhdessä kuvassa.

Viime päivien natsit

Viime päivinä tätä on nähty kotimaisen metallimusiikin kentällä, kun helsinkiläinen PRKL Club oli aikeissa tuoda keikalleen kyseenalaisella ajatusmaailmalla esiintyviä yhtyeitä keikkalavalle.

Kuten arvata saattaa aiempien NSBM-yhtyeiden (siis kansallissosialistisesti latautuneiden black metal -bändien) keikkojen perusteella, tästähän nousi tietenkin melkoinen poru sosiaalisessa mediassa – lopulta jopa uutisissa. Joidenkin mielestä syystä, mutta vastaavasti se toinen osa nauroi partaansa ja irrotteli aiheesta huumoria somessa.

Poru ei tietenkään ole sikäli täysin aiheetonta, että natsit ovat olleet melkoisen kuuma peruna äärimetallissa viime vuosina – myös Suomessa. Räjähdysherkäksi asian tekee monien mielessä se, että nämä niin sanotut natsibändit assosioidaan vahvasti suoraan natseihin, siis 1940-luvun kansallissosialisteihin, ja näiden tekoihin – ei niinkään poliittiseen ilmapiiriin, jossa oikeistolaiset edustavat yhtä laitaa ja vasemmisto toista.

Toisin sanoen, natsibändien ajatellaan olevan suoraa jatkoa 40-luvun hirmuteoille: keskitysleireille, massamurhille ja muille vastaaville. Lisäksi natsibändien ajatellaan olevan monien kohdalla juuri Adolf Hitlerin ja muiden vastaavien huippunatsien suoria kätyreitä, jotka levittävät myrkyllistä ideologiaa, kiihottavat kansanryhmiä rikoksiin ja niin edelleen.

Kuten asiasta paremmin perillä olevat jo tietävätkin, asia ei tietenkään ole aivan näin äärimmäinen tahi mustavalkoinen.

Kyllä, natsibändien keikoilla on nähty kyseenalaista symboliikkaa hakaristeistä alkaen ja kuultu sieg heil -huutoja kädet yläviistoon sojottaen. Kyllä, näiden bändien sanoituksissa voidaan kuulla kaikenlaisia pahoja asioita ihmisoikeusrikkomuksista sodan ylistämiseen tai niin sanottujen ali-ihmisten polkemiseen ja muuta sellaista, mutta entä sitten?

Pysähdytäänpä miettimään asiaa ihan hetkeksi. Oikeita natseja? Oikeastiko? Ei aivan.

Äärimetallit ja kuolemanpartiot

Ensin pitää ymmärtää erot puheiden ja tekojen välillä. Sen jälkeen pitää vielä muistaa erottaa teoria ja käytäntö toisistaan. Toisin sanoen, rautalangasta asian vääntäen, kuinka moni uskoo, että nämä bändien niin sanotut natsisoturit tekevät mitään sellaista, mikä assosioituu millään tapaa 1940-luvun natsien hirmutekoihin? Aivan oikein: tuskin yhtään ketään.

Entäpä sitten vihapuheet, kansankiihotus ja niin edelleen? Vahva ehkä. Kyllä joku sieltä lavalta saattaa huutaa jotain sellaista, että humanistilla korvat punottavat ja äärivasemmistolaista vituttaa. Toisaalta on täysin mahdollista, että se rajoittuu hyvinkin vain siihen sieg heilin huudattamiseen. Sillä ei vielä taideta lakia rikkoa.

Toki sieg heil rinnastuu vahvasti natseihin, mutta sen varsinainen asiasisältö – “tervehdys voitolle” – on kuitenkin paljon miedompi asia kuin vaikkapa “neekerit hirteen” tai “juutalaiset uuniin”.

Jos siis pahoja tekoja ja rikoksia ei tehdä, eikä kiellettyjä asioita – siis esimerkiksi juuri kansankiihotusta – huudella, mikä tässä kaikessa lopulta on niin vakavaa, että se kerää vihaiset ihmiset vertauskuvallisesti barrikaadeille ja boikotteja julistamaan?

Jos mietitään sitä, kuten jotkut muistivat huomauttaa, että bändien sanoitukset saattavat käsitellä kamalia asioita kuten murhat, rotuopit, sodan hirveydet ynnä muut julmuudet, niin on pakko kysyä uudestaan entä sitten?

Mikä tuossa nyt on varsinaisesti uutta äärimetallin jo vuosikymmeniä kestäneen historian aikana? Onko kyseessä lopulta se natsismin leima, joka erottaa tietyn metallibändin siitä toisesta bändistä, joka laulaa vastaavista hirmuteoista, mutta ilman natsikuvastoa?

Jos ajatellaan vaikka maailman lukemattomia death metal -bändejä, niin melkoisen monen kohdalla käsitellään murhafantasioita, sotien hirmutekoja ja muuta vähemmän mukavaa. Tai kuinka monen black metal -bändin kohdalla on käsitelty vaikkapa Vatikaanin pommittamista, kirkkojen polttamista tai milloin minkäkin uskontokunnan jäsenten silpomista tai muutoin väkivaltaista käsittelyä.

Aihe siis ei varsinaisesti ole uusi eikä etenkään erilainen, ja lopulta ainoaksi erottavaksi tekijäksi jää hyvin väljä yhteys 1940-luvun natseihin.

Faktat kuntoon

Niin helppo kohde kuin nämä niin sanotut natsit ovatkin tavalliselle pulliaiselle, saati astetta humanistisemmalle hipille tai vaikkapa juuri vasemmistolaista kantaa edustavalle tiedostavalle ihmiselle, näillä natsibändeillä on varsin vähän tekemistä sodan aikaisten hirmutekojen kanssa.

Bändiläiset ovat monesti ihan tavallisia pulliaisia perheineen ja päivätöineen, ja “kamalista sanoituksistaan” huolimatta näistä kavereista tuskin olisi SS-joukkojen upseereiksi keskitysleireille uunituksia järjestämään.

Natsisympatisoijille tämä on varmaan tietenkin pettymys, kun demystifioinnin myötä paljastuu, että keskivertoinen bändijätkä oikeasti ottaa mieluummin keppanaa takahuoneessa kaverien kanssa hyvissä fiiliksissä ja mukavista asioista puhuen kuin masturboi kiihtyneesti Taisteluni-kirjan kanssa haaveillen jostain kolmannen valtakunnan uudesta tulemisesta. Saati että oikeasti tekisi asialle jotain.

Viime kädessä bändit ovat bändejä, poliittisia ta ei, ja harvalla ajatus kantaa paljoa musikaalista esitystä pidemmälle. Ja vaikka se yksityiselämässä näkyisikin hakaristilipuilla sisustettuna olohuoneena tai vaikka SS-upseerin puvussa larpaten, se ei vielä toistaiseksi ole edes Suomen laissa kiellettyä tai tuhoa kotimaista demokratiaa hyvässä tai pahassa.

Posted in Ilmiöt, Tapahtumat | Tagged , , , , | 7 Comments

Mikään ei ole. Siis mitään.

”Hei, onko totta vai jonkun keksimää..?” laulaa Jenni Vartiainen. Kysymys jonka äärellä vietän suuren osan ajastani. Mistä tietää mihin voi luottaa tai uskoa? Mikä on totta? Minäpä vastaan: ei niin mistään eikä niin yhtään mikään!
Kaikki on oikeastaan lopulta jonkun keksimää.
Sain lahjaksi kirjan ”Uskontoa ateisteille”. Antajan tarkoituksena oli ajatus josko sitä kautta löytäisin ”jotain” tähän analyyttisyyden, kyynisyyden ja kyseenalaistuksen suohon.
En ole vielä uskaltanut avata kyseistä teosta. Pelkään että saatan löytääkin sieltä jotain. Tai sitten skeptisyyteni nielaisee purkin nitroja ja räjähdän kauttaaltani atomeiksi. En tiedä kumpaa pelkään enemmän. En edes osaa veikata todennäköisempää vaihtoehtoa. Tällä pohjustuksella, eteenpäin!

Olen raivostuttava kyselyikäinen lapsi kun päästään näihin aiheisiin, tiedetään. Mitennii? Miksi? Mistä sä sen tiedät? Millä todistat? Hä? Nähdäkseni kuka tahansa voi piirtää (kun nyt Metalpitissä ollaan) okkulttikolmion levynsä kanteen ja keksiä sille merkityksen. Jos joku tai vaikka useampi ajattelee että “joo hei toihan on siistin näkönen ja hyvä idea ja jee wuhuu” niin sitten siitä tulee ”asia”. Joka ei pohjaa yhtään mihinkään! Ja vaikka pohjaisi niin se olisi silloin edelleenkin jonkun keksimä. Eli päästä heitetty, ei mikään.

Otetaan mikä tahansa symboli. Sen merkityshän on alunperin jonkun päästä vetämä juttu. Samalle symbolille on eri merkityksiä. Miten siihen voi ”uskoa”? Miten siitä saa itelleen jotain? Miten se symboli tekee sen edustamasta asiasta yhtään mitään? Koska se lukee jossain kirjassa? Se on jonkun kirjoittama. Koska se on tutkittu? Se on jonkun tutkima. Ethän voi koskaan tietää onko näin oikeasti vai onko se kusetusta. Kaikki kuvat on ihmisten ottamia, tekstit ihmisten tekemiä. Kaikessa on mahdollista kusettaa!

Minulle on yritetty selittää että juttu on osin siinä, kun itse pohtii maailmaa ja sitten löytää jotain mikä käy omaan järkeen. Tuntuu omalta. Siinä kokee “valaistuksen” (hyi) tms. että näinhän tämä juttu menikin. Miten se että joku ajattelee samoja asioita kuin sinä tekee siitä mitenkään todellisempaa, kuin jokin toinen asia mikä taas ei tunnu niin omalta?

VOI RAIVO! Minulle uskonnot ja uskomukset edustavat kaikki ihan samaa sontaa! Olet yhtä rankka jätkä ja fiksu yybertyyppi piirtelit sitten kirkkoveneitä, ristejä (ihan sama miten päin) tai kolmioita ja ympyröitä, ristitikkuja tai piparkakkuja levyihisi tai takapihallesi. Mitään ei ole. Kaikki on ilmaa.

Tässä teille symboli.

Shape

Se edustaa suolivaivaisten jumalien ilmentymää. PALVOKAA.

Ps. Facebookin ateisti-sivujen käyttäjät ovat kanssa yhtä ääliöhöystettyä ripulikuraa. Mietin vakavasti liittymistä Skepsis Ry:een, mutta ei minulla kestä pää sitäkään tiedevänkäämistä. Kuolkaa. Kuolkaa kaikki.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | Leave a comment

DIY – tein itse ja säästin eli roskiin

“DIY-mentaliteetti on hienoa – etenkin niin kauan, kun hanskat ja työkalut pysyvät käsissä vähimmäisvaatimukset ylittävällä tavalla. Omakustannekentällä operoidessa törmää kuitenkin valitettavan usein niihin tekijöihin, jotka eivät tunnista omia rajojaan. Yhtyeisiin, jotka tekevät niitäkin asioita, joihin rahkeet eivät selvästikään riitä.”

Näillä sanoilla aloitin taannoin kotimaisen Quays-yhtyeen levyarvion. Hetken verran ajattelin jättää nämä sanat vain itse arviotekstiin, kunnes havahduin tosiasiaan; nämä samat sanat koskevat yhä useampaa omakustannetasolla toimivaa bändiä.

Yhä useampaa artistia, joka ajatteli “teenpä kaiken itse ja säästän”. Kyllä – kaiken kansikuvista musiikkiin, laulusuorituksista miksaukseen, äänittämiseen, tuottamiseen ja eri instrumenttien soittamiseen. Tai jos ei nyt aiva kaikkeen, niin ainakin liian suureen osaan työstä.

diy2Liian suuren palan haukkaajat

Omakustanteesta on tullut viime vuosina minulle yhä suurempi kirosana. Ei siksi, että levyn rahoittamisessa, painattamisessa, jakelussa ja promotoimisessa bändin omasta toimesta sinänsä vikaa olisi.

Tai etteikö kansikuvan kuvaamiseen/maalaamisen/piirtämisen ja kuvankäsittelyn voisi tehdä itse, tai etteikö taitto ja muut taiteelliset asiat sujuisi ihan riittävällä tasolla monelta näppärältä atk-mieheltä ja -naiselta.

Kyllähän nykypuhelimillakin riittävän hyviä kuvia aikaan saadaan ja kuvanmuokkauksetkin sujuvat käden käänteessä vaikka tablettilaitteella, tietokoneista nyt puhumattakaan.

Mutta aivan kaikessa hyvä ei ole kukaan. Ja jos onkin, silloin harvemmin tarvitsee tyytyä enää omakustanteisiin. Hyvälle tekijälle kun löytyy aina rahoittajansa.

Ongelma omakustanteissa onkin yleensä asian ytimessä ja juuristossa: musiikissa ja sen välittömästi ympärövissä tekijöissä, kuten soundeissa ja tuotannossa yleensä. Näin myös tämänkertaisen esimerkkibändin kohdalla. Arvostelun voi muuten lukea tästä linkistä.

Vahtikoirat

Ongelmana ei välttämättä ole Quaysin lailla siinä, että jokin yksittäinen elementti – kuten tässä tapauksessa laulu – ei toimi, vaan siinä, että (lähes) kaikki on tehty yksin ja itse. Asiassa nimittäin on yksi perustavalaatuinen ongelma ja se on itsekritiikki.

Itsekritiikki voi toki olla liiallista, mutta yleensähän sitä ei omakustanteissa kuule. Liiallista itsekritiikkiä osakseen saavat tekeleet kun eivät vain koskaan näe päivänvaloa.

Liian vähän itsekritiikkiä osakseen saavat ovat sitten sitäkin yleisempiä ja ongelmallisempia. Kun toinen korvapari ei ole kertomassa, että soitto ei suju, sävellysratkaisut eivät pelitä tai laulu ei kulje, on helppo erehtyä omassa jumalkompleksissaan luulemaan, että on itse tämän sukupolven Mozart tai Beethoven.

ask for help

Eikä sillä, että aina riittäisi edes se toinen korvapari, useimmiten enemmän on enemmän. Yksikin ylimääräinen ulkopuolinen on toki parempi kuin ei yhtään, mutta tällöin on äärimmäsen tärkeää, että se ulkopuolinen osaa olla riittävän kriittinen.

Omat vanhemmat ja vielä vähemmän oma tyttö- tai poikaystävä ei todellakaan tässä asiassa kelpaa. Harva sitä haluaa aloittaa perheriitaa siitä, että toinen sanoo pahasti omasta rakkaasta luomuksestaan.

Kun bändissä on jäseniä enemmän kuin kaksi, tilanne helpottuu huomattavasti. Mielipiteitä on enemmän ja niitä myös vaihdetaan. Näin myös luomistyön laatu jalostuu entisestään.

Silti myös tiiviisti ja keskinäiskriittisesti toimiva bändi saattaa sortua tismalleen samaan ongelmaan kuin sooloartisti: kriittisyys katoaa, kun jumalkompleksi muuttuu rinkirunkkaamiseksi. Kehutaan vuoronperään toistensa työtä ja unohdetaan tsekkauttaa oma materiaali ulkopuolisilla saaden näin palautetta siitä mikä toimii ja mikä ei.

Sanalla sanoen, yhä usempi artisti tarvitsisi jonkinlaista vahtikoiraa. On se sitten oikea tuottaja, musiikista mitään ymmärtävä kaveri tai vaikkapa jonkun toisen bändin puolituttu soittajanrenttu.

On nimittäin virhe jättää se kritiikki itse arvostelijalle, jolloin vahinko on jo tapahtunut ja maito on jo lattialla. Silloin on jo yksinkertaisesti liian myöhäistä katsoa peiliin.

Posted in Avautumiset, Ilmiöt | Tagged , , , , , | Leave a comment

Imukatsaus 3/2015

Maaliskuisessa Imukatsauksessa nostetaan esille helmiä niin viime vuoden puolelta kuin alkuvuodesta ilmestyneitä levyjäkin. Samalla Imukatsaus jättää näillä näkymin hyvästit lukijoilleen.

skelethal-epSkelethal – Interstellar Knowledge of the Purple Entity (28.11.2014, Iron Bonehead Productions)

Sitä ei aivan äkkiseltään uskoisi, että näinkin ruotsalaisen ysärikuolon kuuloista kamaa tulee Ranskasta. Vaan mikäs siinä, kun homma toimii ja vieläpä soundeiltaan aidon kuuloisesti.

Kyynisesti katsoen Skelethalin kama on puhdasta retroa, mutta jos tuosta seikasta pääsee yli, on tämä viiden biisin mini-lp hankintansa arvoinen. Niin soundit kuin örinälaulukin on vedetty riffien lailla 90-luvun kalmaisessa hengessä.

enslaved-itEnslaved – In Times (6.3.2015, Nuclear Blast)

Lähemmäs neljännesvuosisadan vaikuttanut Enslaved on muuttunut musikaalisesti pariinkin otteeseen. Viime vuodet progehtavan fiilistelymetallin puolella soutanut yhtye on saanut aikaiseksi varsin monimuotoisia ja vaikeasti lähestyttäviä levyjä. In Times ei tätä kaavaa ainakaan helpota.

Reilut 50 minuuttia kellottava levy kattaa vain muutaman pitkähkön kipaleen ja tekee asiansa selväksi sen verran vaikeasti lähesyttävästi, ettei levy pureudu ihoon aivan edellislevyjen lailla. Ei ainakaan parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla. Hiljalleen kiekko kuitenkin avautuu yhä paremmin ja vain aika näyttää nouseeko tuotos yhtyeen viime vuosien parhaimmiston joukkoon. Ainakin kaikki merkit ovat ilmassa.

bhleg-daBhleg – Draumr ást (14.12.2014, Nordvis Produktion)

Kaksikkona toimivan ruotsalaisbändin ensilevytys on heti alusta lähtien kiehtovan ja varsin toimivan kuuloinen. Kolmevarttinen levytys on yhdistelmä raakaa ja melko rauhallistempoista black metalia sekä instrumentaalisia, lähes ambientmaisia kohtauksia.

Koskettimilla, lyömäsoittimilla ja kitaroilla toteutetut instrumentaalihetket tuovat mieleen Burzumin ja miksei jotkut muutkin vastaavat 90-lukulaiset hymistelijät. Puhtaseen metalli-ilmaisuun luottavat eivät ehkä Bhlegistä irti paljoa saa, mutta he, joille jo ysärillä maistui “luonnonläheinen” metallin ulkopuolinen ilmaisu osana black metalin kirjoa, lienevät juuri oikea kohderyhmää tälle lupaavalle debyytille.

m-tMorbosidad – Tortura (15.12.2014, Nuclear War Now! Productions)

Espanjaksi vetävä jenkkiyhtye Morbosidad on ehtinyt tehdä vakuuttavan katalogin pienjulkaisuja kuluneen reilu 20 vuoden aikana. Pelkästään viime vuoden aikana bändi julkaisi kolme uutta minilevytystä, joista neljän biisin Tortura on viimeisin.

Räväkkää ja reipastempoista death/black metalia veivaava Morbosidad suoltaa Torturalla ulos jämptiä ysärihenkistä mäiskettä, jossa painotus on enemmän kalmalla kuin blackilla, mutta jälkimmäistä mitenkään väheksymättä. Biisikvartetti on hämmästyttävän tiukka, eikä se sisällä mitään ylimääräistä. Täyttä rautaa pirullisen hyvillä soundeilla.

a-tdotwAscension – The Dead of the World (24.12.2014, World Terror Committee)

Saksalaisen Ascensionin viime vuonna julkaistu Deathless Light oli rautainen ep pahaenteistä black metalia. Samoilla linjoilla jatkaa yhtyeen toinen kokopitkä, The Dead of the World vajaan tunnin kellottavalla kokonaisuudellaan.

Vaikka Ascension ei ole mikään genren uusi mittatikku tai omaperäisyyden huipentuma, sen varmatekoinen ja kauttaaltaan toimiva mustasävyisyys hidastempoisella että nopealla vyörytyksellä on harvinaisen laadukasta kuultavaa. Eikä niistä hyvistä soundeista haittaakaan ole.

s-ixShining – IX – Everyone, Everything, Everywhere, Ends (20.4..2015, Season of Mist)

Ensi vuonna 20-vuotisjuhliaan viettävä Shining ei oikeastaan kuulu Imukatsaukseen sikäli, että vielä kirjoitushetkellä tämä levy edustaa vasta tulevaisuudessa ilmestyvää levyä eikä suinkaan jo ilmestynyttä tekelettä. Bändin yhdeksännen levyn nimi on kuitenkin niin mukavasti enteilevä ja teemaan sopiva, että tehtäköön tämän näillä näkymin viimeisen Imukatsauksen kohdalla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Ruotsalaisyhtyeen yhdeksäs studiotäyspitkä on luontevaa jatkoa bändin aiemmille suuntaviivoille. Sysimustaa, epätoivoisuuteen ja synkeämielisyyteen kallellaan olevaa metallia on nytkin luvassa, eikä aina aivan äärimetallin keinoin. Valittu tyyli ei yllätä eikä ärsytä, jos on jo aiemmin hypännyt tämän yhtyeen matkaan. IX onkin tässä mielessä hyvin tyyliuskollinen seuraava askel bändin aiemmille tuotoksille.

Yllättävintä levyssä onkin sen Rammstein-coveri Ohne Dich kiekon päätöspuolella. Tuo biisi yhdessä uusversion kappaleesta Black Industrial Eleven kanssa onkin oiva tapa tuoda päätökseen koko kiekko.

Niin on myös oivallista päättää Imukatsaus tähän profetialliseen nimeen, sillä kaikelle, jolla on alkunsa, on myös loppunsa.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Mitäs me epäonnistujat

Vanhan totuuden mukaan kriitikot ovat vain epäonnistuneita tekijöitä. Siis levyarvostelijat epäonnistuneita muusikoita, kirja-arvostelijat epäonnistuneita kirjailijoita – ja niin edelleen.

Toisen totuuden mukaan tupataan sanoa, että ne tekevät, jotka osaavat, ja ne, jotka eivät osaa, opettavat.

Kun samaa logiikkaa jatketaan vähän pidemmälle, voidaan varmistua siitä, että lähes kaikki ovat epäonnistujia. Sinäkin. Tervetuloa joukkoon!

Do not give up

Olipa kerran… hierarkia!

Tuota jälkimmäistä totuutta voidaan laajentaa hieman pidemmälle. Jos kerran osaamattomat opettavat, niin mitä ovat he, joka eivät osaa edes opettaa? Konsultteja. Siis musiikin tapauksessa vaikkapa tuottajia.

He eivät osaa ehkä neuvoa sinulle, miten tehdä biisejä tai käpistellä instrumenttiä oikealla tavalla, mutta osaavat ainakin kertoa, mitä sillä ei tulisi tehdä ja kenties paiskata joukkoon myös jotain ideantynkää tai näkemystä.

Ne, jotka eivät osaa edes konsultoida – siis tuottaa – ovat sitten arvostelijoita. He eivät osaa edes kertoa, mikä meni mönkään, saati ehdottaa mitään parempaa, he osaavat vain kertoa sen, että levy on hyvä tai paska. Tai jotain siltä väliltä, eli oikeastaan paska, sillä eihän kukaan osta levyä, joka ei ole hyvä. Ja jos ostaakin, on oikeastaan aika tyhmä.

Mitä siis ovat he, jotka eivät ole soittajia, soitonopettajia, tuottajia tai edes niitä pahnanpohjimmaisia eli kriitikoita? He ovat tietysti niitä kuluttajia. Juuri heitä, jotka sitten ostavat sitä paskaa, jota muusikot taidolla ja intohimolla suoltavat, tai vaikka niistä riippumatta. He ovat niitä, jotka rahoittavat kaikki yllä olevat tahot.

Paitsi arvostelijat, sillä he eivät saa touhusta penniäkään. Eivätkä kyllä mitään ansaitsekaan.

Käänteisestä perspektiivistä

Käännetäänpä kelkka kuitenkin jo ihan silkan ajatusleikin vuoksi toisinpäin. Katsotaan asiaa hetki levyarvostelijoiden kannalta. Siis heidän, joista ei tullut muusikoita.

Eikö yllä esitetyllä logiikalla jokainen metallibändin jäsen toisaalta ole epäonnistunut rokkikukko? Kun ei menestyvään rockiin rahkeet riittäneet, piti ruveta veivaamaan metallia. Vähemmänkin hyvä kepittäjä, rumpujen paukuttaja tai äänihuulten venyttäjä voi kuitenkin pärjätä metallipuolen bändissä.

Enkä tietenkään tarkoita nyt soittotaitoa, sillä sehän ei millään tapaa korreloi menestyksen kanssa. Sitä eivät tarvinneet sen enempää Ramones kuin oikeastaan sen tason menestysyhtyeet kuten Metallica tai AC/DC.

Näillä yhtyeillä oli kuitenkin jotain muuta – oli se sitten lavakarismaa, bisnesvaistoa tai yksinkertaisesti riittävää biisinkirjoitustaitoa ja tietenkin sen oikean ajankohdan hyödyntämistä.

Ja vaikka pysyisikin metallissa, niin eipä sielläkään kaupallisesti menestytä, jos eivät kaikki osatekijät ole hallussa. Miksi tietyt bändit pärjäävät, kun muut saavat jäädä nuolemaan näppejään?

failure next exit

“Vitut kaupallisuudesta!”

Kun kaupallisen menestyksen puute kyseenalaistetaan, underground-jantterit muistavat muistuttaa, miten hommaa ei tehdä rahasta eikä menestystä edes haluta, vaan palavasta intohimosta ilman kompromisseja ja ulkopuolista vaikutusta. Aivan aivan. Ihan uskottavaa.

Mutta eikö tällöin palkkiotta työstävä levyarvostelija tee juuri samaa? Toteuta intohimoaan ja käytä kirjallisia lahjojaan käymällä läpi demoja, levyjä ja bändejä vailla minkäänlaista kaupallista riippuvuutta. Miten se epäonnistuminen siis mitattiinkaan jos ei rahallisen menestyksen kautta?

Kun yllä olevaa kuviota ja näitä “totuuksia” rupeaa lähemmin tarkastelemaan, syntyy lähinnä ajatus, että ne todelliset voittajat ovat näitä tuottajia ja soitonopettajia, ja joissain harvoissa, hyvin harvoissa, tapauksissa myös bändiläisiä. Siis sellaisissa tapauksissa kuin vaikkapa joku Metallica ja Iron Maiden, kun pidetään asiayhteys vielä jollain tapaa metallisena.

Suurimmat voittajat taitavat kuitenkin olla isojen levy-yhtiöiden pamppuja, joilla ei tarvitse olla soittotaitoa, ei musikaalista koulutusta, ei lavakarismaa, eikä edes erityistä intohimoa musiikin kuuntelemiseen. Rahassa mitattuna he ovat ainoita, jotka eivät tässä kuviossa jääneet nuolemaan näppejään – siis epäonnistuneet.

Posted in Bändit ja artistit, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Ei kiinnosta sun dokkarit

Videoita, videoita kaikkialla

Melkein kuka tahansa osaa kuvata videoita, editoida niitä jotenkin sekä ladata ne YouTubeen. Monet yhtyeet sekä artistit, niin isot kuin suuretkin, ovat nähneet tässä uuden mahdollisuuden toteuttaa itseään – tavalla tai toisella, niin hyvässä kuin pahassa.

Nyt en puhu musiikkivideoista tai kuvatuista konserttitaltioinneista, sillä ne ovat täysin oma juttunsa. Käsiteltävänä aiheena ovat tällä kertaa ne ylimääräiset häsellykset, esimerkiksi studio-päiväkirjat, joulutervehdykset (!), artisti-kuvaa-basistia-studiossa-joka-sitten-lohkaisee-koomisen-vitsin -tyyliset hassuttelut jne. Kuka oikeasti on kiinnostunut katsomaan jonkun tuntemattoman bändin jäsenten kuvaamia pätkiä, jotka voisi olla melkein kuin Sampon Hauskoista Kotivideoista? Mun omia henkilökohtaisia suosikkeja ovat videot, jotka ovat lähinnä bändin sisäpiirivitsien koosteita mitkä eivät aukea ulkopuolisille. Ihan saatanan viihdyttävää hei.

Kyseisen videon varusmies kuvastaa tässä yhteydessä nyt bändiä, joka yrittää viihdyttää muita jo lähtökohtaisesti huonoilla videoilla.

Itsensä pönkitystä?

Sitten on nämä todella vaivaannuttavat haastatteludokumenttia muistuttavat pätkät, joissa siis ihan oikeasti joku todella pienen piirin “nouseva” tähti lätisee kuinka “…tällä tulevalla julkaisulla haettiin vähän erilaisempaa soundia…”, tai sitten diipadapaa tyyliin “…olemme kasvaneet taiteilijoina…” sössönsössön “…voitte odottaa vähän kypsempää riffiä…”

KEITÄ TE EDES OLETTE? Tai ketä te luulette olevanne?! Ihan sama, EN VÄLITÄ!

Yritetäänkö tässä luoda sellaista kuvaa omasta bändistä, että oltaisiin jotenkin ammattimaisempia ja vakavammin otettavia muusikoita, kun osataan näyttää että ränttätänttä-riffin lisäksi osataan käyttää myös Windows Movie Makeria?

10671415_10202614887565415_1361850328025197545_n

SOITTAKAA JYTÄÄ, ÄLKÄÄ JAUHAKO PASKAA!

Aivan oma lukunsa on ns. isomman budjetin sketsivideot à la Vain Kuolemaa.


Okei, paperilla tämä oli minusta ihan hauska idea, mutta ei jumalauta kuinka alkoikaan vituttamaan aika äkkiä tämäkin magnum opus. Hehhehheh ja niin edelleen. Oikeesti, pysäyttäkää joku Hyrde!

Jos ihan vakavasti ollaan

No siis, pakko ei ole kenenkään katsoa jos ei kiinnosta, sehän on selvä homma. Jotkut katsovat kuitenkin ja saattavat jopa viihtyä näkemästään. Kai se on sitä että päästetään fanit ns. lähelle bändiä ja kaikki mystisyyden verhot räjäytetään tuusan nuuskaksi. Mutta hei, se on tätä päivää! Onhan televisiossakin Big Brothereja sun muita sontaohjelmia, jotka perustuvat sille että mikään ei ole enää pyhää ja kaikki, siis aivan kaikki, täytyy näyttää katsojille. Minä kuitenkin tykkään siitä mystisyydestä ja etäisyydestä  muusikoihin ja heidän elämäänsä. Olen ihan tyytyväinen kun tiedän artistin nimen, joko oikean tai taiteilijanimen. Loppupeleissä musiikki puhuu kaiken puolesta. Aito ja hyvä musiikki ei tarvitse multimedia-sirkusta ympärilleen.

Kyllä näin on.

Posted in Avautumiset, Bändit ja artistit, Haastattelut, Ilmiöt | Tagged , , , , , , | 1 Comment

Imukatsaus 2/2015

Helmikuun Imukatsauksessa jatketaan viime vuoden helmien esille perkaamista. Käsittelyssä on niin black metalia kuin muutakin, kokopitkien ja minijulkaisujen muodossa.

Ascension.Deathless.LightAscension – Deathless Light (31.10.2014, World Terror Committee)

Sakemanniyhtye Ascension ehti julkaista viime vuoden lopulla kaksikin levytystä; sekä tämän minijulkaisun että jouluna julkaistun kokopitkän. Deathless Light on pitkälti täyttä rautaa kylmäsävyisen, tunnelmallisen ja melodiavivahteisen black metalinsa puolesta.

Minarin molemmat kappaleet, sekä aloituskappale Deathless Light että toisena tuleva Garden of Stone ovat kovia iskuja tymäkkäsoundisen, mutta fiilistelevän synkistelyn parissa. Osuva julkaisu etenkin talviseen mielentilaan.

db-tgsDoombringer – The Grand Sabbath (31.10.2014,
Malignant Voices)

Puolalaisyhtyeen debyyttilevy ilmestyi viime syksynä ja osoittautui varsin hyväksi tummanpuhuvaksi death metal -tapaukseksi 90-luvun hengessä. Sivuprojektiluonteisen yhtyeen black metal -vibat eivät tosin musiikissa käytännössä kuulu.

Mitään järisyttävää ei Doombringer sinällään tarjoa ja ensikosketus levyyn voikin tuntua hieman vaisulta. Pinnan alla kuitenkin raapii varsin tyylitietoinen tekeminen ja omalle ilmeelle uskollinen äärimetallin tulitus. Tsekkaamisen väärti.

orcultus-ehmOrcultus – Endless Hate & Misanthropy (2014, Forever Plagued Records)

Tämän ruotsalaiskokoonpanon kolmen biisin demo on alkujaan jo vuodelta 2013, mutta viime vuoden lopulla sen julkaisi Forever Plagued Records. Ja hyvä niin, sillä sen verran kovaa kamaa on tämä sveabändi kasaan pistänyt.

Kolmesta raidasta vain kaksi on varsinaisia biisejä, intron ollessa paketin ensimmäinen. Anti on niin tiukkaa ja raakaa, joskin tarttuvaa black metalia, ettei tällaistä sovi ohittaa. Soundeiltaan julkaisu voisi olla parempikin, mutta biisien suhteen on vaikea parantaa. Tämä bändi on syytä laittaa tähtäimeen, tutkaan ja muihin tarkkailuvekottimiin.

orcultus-brOrcultus – Black Rust (2014, Forever Plagued Records)

Tämänkertainen lista on sikäli poikkeuksellinen, että mukaan mahtuu toinenkin julkaisu yhdeltä mukana olevalta bändiltä. Ja hyvästä syystä. Ruotsalaisbändin viimeisin julkaisu, niin ikään viime vuodelta, on puolituntinen Black Rust -kasetti, joka jatkaa aiemmin hyväksi todettua linjaa.

Yhtyeen keskitempoinen, raaka ja pahaenteinen black metal ei ole aiemmasta tyylillisesti muuttunut. Sama koskee myös laatua, vaikkei ehkä täysin yllä olevan tasolle nousekaan. Onkin lähinnä sääli, että bändin materiaalin suhteen on (ainakin toistaiseksi) tyytyminen vain kasettijulkaisuihin.

cof-csoCult Of Fire – Čtvrtá Symfonie Ohně (8.12.2014, Iron Bonehead Productions)

Kun tsekkiläinen Cult of Fire esiintyi Black Flames of Blasphemyssä vajaat puolitoista vuotta sitten, en pitänyt yhtyettä minään. Se oli vain hassujen tötteröhattujen bändi, jonka musa kuulosti paskalta. Sitten kuulin levyn ja se oli menoa.

Debytttilevyn jälkeen yhtye pullautti loppuvuodesta ulos tämän kahden biisin instrumentaalisen seiskatuuman, joka on kenties kauneinta(!) black metal -henkistä musiikkia vuosiin. Käsite “epic black metal” kuvaa Cult of Firea erinomaisesti. Ei tämä raaemman tai perinteisemmän kaman ystävälle välttämättä kolahda, mutta jos ja kun luulet olevasi sitä muutakin osastoa, tämä 7″ on syytä tsekata.

dysangelium-taDysangelium – Thánatos Áskēsis (24.12.2014, World Terror Committee)

Saksalainen Dysangelium oli mukana Imukatsauksessa jo viime vuoden puolella heinäkuussa ilmestyneen demonsa ansiosta. Nyt mukana on bändin debyyttialbumi, joka on sekin pirullisen kovaa jälkeä samalla saralla: mustanpuhuvaa ja pahaenteistä black metalia ruotsalaisen sukupuun mukaisesti.

Thánatos Áskēsis on levy, jolta ei ehkä sovi odottaa maailman omaperäisintä ilmaisua, mutta jota ei myöskään tulisi ohittaa vain siitä syystä, että sen tyylikeinot ovat muista yhteyksistä tuttuja. Vaikkei tästä mitään ikiklassikkoa tulisikaan, levy painaa juuri oikeita painikkeita siinä määrin hyvin, että tämän bändin toivoisi jatkavan tyylinsä puolesta vielä pitään.

Posted in Imukatsaus, Levyt ja demot | Tagged , , , , | Leave a comment

Käyttäydytään siellä yleisössä.

Itse kun en koskaan juo alkoholia tai muutoinkaan keikalla huutele asiattomuuksia, niin olen kiinnittänyt viime vuosina huomiota yhteen asiaan. En kahteen, en kolmeen, vaan yhteen. Kapasiteetillani on näet rajansa ja ne käyvät vuosi vuodelta ahtaammiksi.

Käsittääkseni suurin osa bändeistä tekee itselleen settilistan illan keikkaa varten. Tässä settilistassa myös varsin orjallisesti pysytään, eikä yleisön toiveita oteta huomioon edes encoreiden aikana. Tämä pätee erityisesti, jos esiintymässä on paljon taustasälän ja koreilugrafian kanssa pelaavia ryhmiä. Vai olenko käsittänyt väärin? Ei olisi toki ensimmäinen kerta, vaan kaipa nyt edes etäisellä hajulla tällä kertaa olen.

Pienbändit olkoot asia erikseen, mutta keskisarjan porukoilla käsikirjoitus lienee melko pitkälti etukäteen ranteeseen naulattu.

Tämä ei toki estä satunnaisten biisitoiveiden huutamista ja tiettyä hurmoksellisen humalan tuomaa ilakointia, mutta aina välillä törmää siihen omaa ääntään rakastavaan ja myötähäpeää aiheuttavaan alkoomikkoon, joka kokee asiakseen huutaa yhtä ja samaa kappaletta joka helvetin välissä. Että jos sitä omaa suosikkibiisiä – jota bändi ei ole soittanut livenä about vuosikymmeneen – ei ala viimeistään kolmantena kuulua, niin jokainen hiljainen hetki pitää täyttää karjumalla tätä unohdettua timanttia.

Siis onhan se nyt kuitenkin aivan luonnollista, että kappale, jota ei ole millään tavalla treenattu livenä soitettavaksi kenties ikinä, taittuu settilistalle esitettäväksi noin kolmentoista sekunnin varoajalla. Tottahan toki. Yhtyeet ovat olemassa vain yleisöä varten ja jos joku biisi nyt on jumalaare kerran levytetty, niin kai bändi sen nyt osaa aina soittaa.

Jos ei osaa, niin PASKA BÄNDI ja HUONOJA IHMISIÄ!

Esimerkkinä vaikkapa Sinister ja kappaleensa Cross the Styx, jota eräs pelle jaksoi huudella jokaisen vetäisyn välissä, vaikka bändi selväsanaisesti ilmoitti, että kyseistä viisua ei ole nyt tulossa. Vaan ei mene jakeluun. CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYY!

Ole nyt jo vittu hiljaa.

Olen kenties hieman herkkä, mutta tuo käy nolottamaan myös siinä mielessä, että jotain ikivanhaa kappaletta jatkuvasti huutamalla sitä tavallaan kusee samalla yhtyeen muun tuotannon päälle. Että ei toi teidän spektaakkeli nyt vaan kelpaa, paskoja biisejä, CRÖÖ THE STYY! CRÖÖ THE STYYYYYEEOOOGHGE!!

Tai kenties olen vain tulossa vanhaksi. Tai siis vielä entistäkin vanhemmaksi. Mutta…

…OSATAAN SITÄ NÖSSÖMMISSÄKIN PIIREISSÄ

Toinen esimerkki vaikkapa taannoin katselemaltani IQ:n DVD:ltä. Hieno, harras ja tunnelmallinen progressiivista rockia soittava veteraanibändi. Okei, festariyleisö nyt on varmasti mitä on, mutta tästä huolimatta käy oikein sydämeen bändin puolesta, kun joutuvat kuuntelemaan jonkun yksittäisen apinan mekastusta heti hiljaisempien kohtien koittaessa.

Ja ei auta, vaikka kuinka yrittäisi kohteliaan semikyrpiintyneenä lavalta ohjeistaa, että valitettavasti tuo ei nyt käy.

Se latistaa tunnelmaa. Se ei ole oikein. Se on väärin. Harmagedon tulee! Ettäkö asiakas tai yleisö olisi aina oikeassa? Mikäli et satu kärsimään vääristyneestä minäkuvasta tai jumalakompleksista, niin kissan kassit.

Se että olet ostanut lipun tapahtumaan kenties jopa omilla Kelasta saamillasi rahoilla, ei oikeuta sinua häiritsemään myös muiden lippunsa ostaneiden keikkanautintoa. Etenkään sen jälkeen, jos lavalta on selkeästi ilmoitettu, että “valitettavasti tuota kappaletta ei tänään kuulla”.

Tätä asiaa voi ajatella monelta kantilta ja aina vain pidemmälle. Kivuliaaksi homma menee siinä vaiheessa, jos huutelija kuuluu siihen porukkaan, joka ei kenties tiedä bändin tuotannosta kuin jonkin ikivanhan yksittäisen levyn. Tai mikä pahinta, yksittäisen biisin. Bonusnoloutta asiaan tuo vielä sekin, jos tämä sankari edustaa yleisen tietämättömyyden ohella myös sitä lievästi autistista koulukuntaa, joka mielestä se eka levy on aina paras. Siis niinku aina.

CRÖÖ THE STYY! CROO THE STYY!!

Aaargh!

Tämä on junttimaista ja epäkohteliasta. Moinen käytös ei ole hyvien tai edes hyvällä tavalla pahojen ihmisten toimintaa. Tämä on hylkiöiden, geenijätteiden, ihmisroskien ja minua huonompien ihmiskuvatusten toimintaa. Jos bändi vetää päin helvettiä ja aliarvioi yleisöä, niin huutakaa! Mutta jos yleisö tai jokin sen edustaja ei tajua kuulemaansa ja pitää bändiä omana tahdottomana orjanaan, niin LAITTAKAA PELLE OJENNUKSEEN!

PS. Tämän kirjoituksen kuvat ja video eivät sisällä kumpaakaan ylempänä mainituista esimerkkiyhtyeistä. Tämä ihan vaan siksi, että D.R.I. on maailman paras bändi ja heitä pitää aina välillä promotoida. “D.R.I.! D.R.I.! SOITTAKAA MADMAN!”

No katos perkele.

Posted in Avautumiset | Tagged , , , , | 3 Comments